they will take control of you

Kuka sanoi mun pelkäävän kuollakseni elämää?
kuka sanoi ettei aurinko enää koskaan nousisikaan maasta?
kuka olisikaan uskonut että näin pelokas ihminen löytäisi jonkun joka saisi hänet syttymään?

Silti katson sua silmillä jotka ovat täynnä pelkoa ja surua.
Silti sydämeni lyö kiihkeämmin kuin koskaan.
Silti ajattelen sinua enemmän kuin ketään muuta.
Silti pelkään kuollakseni kaiken olevan vain harhaa.
Joku päivä sinä lähdet ja särjet minut
enkä enää koskaan tule kuntoon jos torjut minut

Tältäkö se tuntui kun alkaa tippua vaikka kaikki on ihan okei, vaikka edellytykset onneen pitäisi olla.
Haluaisin hypätä parvekkeelta alas, näen vanhoja viiltojani ja haluaisin viiltää lisää, haluaisin polttaa askin tupakkaa ja juoda itseni humalaan jotten tuntisi tällä tavalla. Mutta niistä mikään ei muuttaisi kun hetkeksi tilaani. Tuijotan suureen tyhjyyteen, en kuule ihmisiä, enkä näe mitään, tunnen pelkkää tyhjyyttä, jokin myllertää sisällä.

Tässä mä oon, huuda mulle vaan jos siltä tuntuu, töni, tallo ja hakkaa. Ehkä se saa mut tuntemaan jotain muuta kuin tämän suuren tyhjiön sisälläni.

sä tulit mun elämään puun takaata ja toit toivoa tulevasta

28.11.2015

Lähdin toiseen kaupunkiin juhlimaan kaverin synttäreitä. Paikan päälle tulee 8 muuta ventovierasta ihmistä mulle. Kaveri vihjailee pojasta joka voisi sopia mulle joka on ujo. Tunnistan sen pojan heti kaikista muista. Tarkkailen ujona kuinka muut keskustelevat ja minua pyydetään jonkin ajan kuluttua mukaan juttelemaan ja tutustumaan. Pikku hiljaa alan kuunnella sekä heittää juttuja samalla kun juon siideriä siiderin perään ja tunnen kuinka alan rentoutua. Katson poikaa silmiin kun hän puhuu ja katson hänen äly söpöjä silmiä sekä valloittavaa hymyä. Alan hymyillä itsekin. Juttelen ensin muille jotain sitten vasta alan kysellä alaasi sekä sinun asioitasi. Olet samasta kaupungista kuin minäkin, nauran jutuillesi ja kiehdot minua, unohdan silti sinut hetkeksi.

Meikkaan ja puen kaverin kanssa baariin, muut juttelevat keittiössä ja pian kello tulee tarpeeksi ja lähdemme baariin. Istumme sohvalle ja ensin istahdan toisen viereen mutta päätänkin vaihtaa paikkaa sinun viereesi. Kyselen kaikkea sinulta ja juttu luistaa hetken, hiljaisuuksiakin on mutta keksin aina jotain sanottavaa. Välillä hymyilet ja katsot silmiin. Koitan kaikkeni jotta huomaisit että haluaisin saada huomiosi, haluaisin saada sinun tajuavan. Et kuule mitä sanon ja kosketan sinua hellästi ja puhun korvan luona jotta kuulisit. Jossain vaiheessa pyydän sinua tanssimaan kanssani ja onnekseni sanot että mikä ettei. Tanssimme ja kerrot ettet osaa tanssia muttei se haittaa minua. Menemme aulaan juttelemaan ja minua palelee, palaamme takaisin. Sinun kaverisi kysyy minua tupakkakoppiin juttelemaan ja juttelemme sinusta, hän kertoo että jos tykkään sinusta niin ei kannata odottaa sinun tajuavan sitä tai tekevän aloitetta koska olet niin ujo ettet uskalla. Hän kertoo neuvoja ja menen takaisin istumaan viereesi, puheideni yhteydessä muksin/kosketan sinua varovasti olkapäähän. Jossain vaiheessa tulet kanssani takaisin aulaan ja kysyn saanko halata sinua ja vastaat että saan
tehdä mitä vaan ettei tarvitse kysyä lupaa. Takaisin mennessä baariin kerään rohkeuteni ja paljastan että tykkään sinusta ja saat perhosia vatsaani. Sinä hymyilet ja kuljet eteenpäin ja ojennat kätesi minulle. Otan kädestäsi kiinni ja kävelytät minut ihmismeren läpi. Tanssimme hetken aikaa ja siinä samassa kerään rohkeuteni ja suutelen sinua poskelle, suutelet takaisin. Maksat juomani ja halaat minua tiukasti syliisi. Tunnen lämpösi ja sydämesi sykkeesi. Saamme juomamme ja käymme istumaan, otat minut kainaloosi ja uppoudun katsomaan lattialle koska en tiedä onko se pelko vai lämpö joka saa sydämeni pakahtumaan onnesta tai turtumuksesta mutta ainoa jonka tiedän että olen turvassa siinä.

Yöllä katson kuinka nukut ja mietin kaikkea jolle ei vielä voi löytyä vastausta, tuleeko tästä jotain vai onko tuhoon tuomittu. Aamulla nousen suihkuun ennen kuin sinä nouset ja kun tulen sieltä niin istut keittiössä syömässä ja sanot huomenta. Myöhemmin päivällä jäädään kahdestaan keittiöön ja pyydän sinua soittamaan omaa musiikkiasi, soitat sitä ja juttelemme jonkin aikaa. Jossain vaiheessa nousen ylös ja sanon että anna hali ja sit mennään muiden seuraksi ja sinä halaat ja sanot että olikin pitkä hali. Kaikki näkee että tykkään hänestä kun kävelemme autolle, ennen kuin menette ovista sisään kaverisi sanoo että anna minulle pusu, mietin hetken ja lähestyn sinua koska itse olet paikallasi mietteliääni, suutelemme kun muut katsovat ja halaan sinua tiukasti ja suukotan vielä kerran ennen kuin irrotan otteeni sinusta ja katson kuinka kipuat autoon ja kuinka auto ajaa pois.

anna anteeksi

Joskus mietin että ehkä toivon elämältäni ja siinä olevilta ihmisiltä liikaa. Kipu raastaa sydäntä ja jos totta puhutaan alan olla aivan loppu. Teen virheitä tyhmiä ja saan itseni vihaamaa itseäni vielä lisää. Saan roihut itsevihaani "ei me koskaan tiedetty tuleeko susta lähihoitajaa, vittu sie oot niin tyhmä, sun pitäis osata käyttäytyä kuin aikuinen, ajatteletko koskaan, mun mielestä sä voit jatkaa viiltelyä kun ne on niin pieniä kuhan se ei vaan pahene jos se auttaa sua, jos sä tuut enää yhtään lähemmäksi niin mä hyppään täältä sillalta alas" Ja pakostikin päädyn ajattelemaan että ehkä olen niin paha ihminen että kaikki mihin ikinä koskenkaan niin särjen sen. Mä satutan muita tyhmyyksissäni vaikken haluaisi

Ympärillä vain pettyneet ihmiset
ja en pysty enää kertaakaan
näkemään sitä katsetta niin kylmää
Voiko onnellista loppua edes olla?
Kahleeni pitävät minua paikoillaan
vaikka haluaisin olla jo vapaa
joku päivä mä juoksen karkuun elämää
vaikka tiiän ettei pitäisi
¨
kello määrää tahdin elämässä
ajatonta aikaa ei olekkaan
se saartaa mut ja tahtoo mun päästävän
irti niistä käsistä jotka pitelee mua pystyssä
kuinka kauan jaksan enää leikkiä
olevani fine.
kun todellisuus edessäni romahtaa.

päivän päätteeksi tunnen kuinka sydämeni lyö
tunnen kuinka onnellinen voin olla
vaikka yksin päädyn sänkyyn makaamaan
toisaalta tunnen surua sillä pelkään kaiken romahtavan
pelkään yksinäisyyttä ja tyhjiä silmiä
pelkään lupauksia ja huomista.

Olen aika varma että näen harhoja ihmisiä siellä missä heitä ei ole.
Itsetuhoiset ajatukset ovat taas tulleet pinnalle.

Olen jäänyt pimeään josta ei ole pääsyä
olen sitonut asioita itseeni
jättänyt sinne koska haluan jatkaa eteenpäin
pari  viikkoa sitten käymäni keskustelu
avasi uudestaan padot jättäen minut alleen.
ei mun ei pitänyt taas avautua
mut silti siinä kävi niin.

"Ehkä sä olet vaan ihan paska ihminen - aivan vääränlainen"

Sulla on aivan paska olla ja ekaa kertaa et usko selviäsi päivästä ilman terää. Tänään se kutsuu ja houkuttelee luokseen enemmän kuin pitkästä aikaan. Se rauhoittaa kun ei saa tunteita pois päältä. Se on mukana yön pimeimpinäkin hetkinä.

Tuntuu toivottomalta eihän täältä pysty kävelemää hengissä ulos edes.
Tunteet kuohuaa yli ja jättää mut alleen, koitan kovasti peitellä niitä. Kyyneleet ja väpättävä huuli haluaisivat näkyviin mutta puren huulta ja annan tuntemusten laantua.

"mietitkö koskaan että mitä meille tapahtui, oliko se kohtalo joka puuttui peliin vai johtuiko se minusta? johtuiko se kaikista niistä virheistä joita tein? mietitkö enää mua öisin? tulvahtaako mieleesi muistoja minusta? vai olenko vain vesi joka virtaa puroon pieni tekijä joka unohtuu matkan varrella. Oletko siis vain unohtanut minut ja jatkanut elämääsi?"

Istun tuolilla ja kuulen taas kuinka ne puhuu mulle, yksi niistä jonka olen nimennyt larryksi on voimakastahtoinen ja päällekäyvä. "uskotko oikeesti hänen välittävän susta?" miksi muuten hän olisi puhumassa mun kanssa, tietenkin hän välittää, nousen ja otan askeleen kohti puhelintani. "ei hän sinusta oikeasti välitä, etsii pelkän hyödyn jonka jälkeen jättää. muistatko senkin kerran kun itkit ja se käänsi selkänsä sulle? sä olit rikki ja se vaan käveli sun ohi jonkun toisen luokse." Onks sun pakko muistuttaa siitä? se on jo ollutta ja mennyttä anna sen olla. "miksi antaisin? ajattele nytte kuinka usein sulta on kysytty mitä kuuluu ,0 ja oletko jo unohtanut sen kuinka kaiken lisäksi hän vihaa sua" huokaisen ja ja lysähdän takaisin tuolille jos se ei välittäis musta miksi se olisi vielä siinä? " Säälistä sua kohtaa, pitäishän sun jo se tietää.. Puhelin soi ja nousen tuolilta vastatakseni siihen nostan luurin ja Larry kieltää sanomasta sanaakaan. " Anna oletko sä siellä" Larry moittii että edes nostin luurin ja vaatii katkaisemaan puhelun. Luuri tippuu maahan ja lysähdän maahan itkemään, "mitä minä sanoin sulle" miksi se tekee mulle näin? "koska sua ei ole olemassakaan muille, tee se loppuun mitä muut haluavat" Nousen tuolille ja mietin äskeisiä sanoja päässäni "anteeks mutten enää jaksa sua, sun kanssa eläminen tuntuu kärsimykseltä ja sä löydät kyllä parempaa" "sun maailma on nyt tyhjä ja menetit juuri tärkeimmän ihmisesi mut älä huoli se ei koskaa välittänytkää susta" "jos mua ei ois ollu maailma ois parempi paikka ja kaikki olisi onnellisia siis" pidättelen kyyneleitäni.  jos mua ei oisi niin en olisi koskaan tuhlannut muiden aikaa. enkä koskaan olisi ollut näin suuri virhe elämässä. "Kato itteäs missä tilassa olet, voisiko ihminen olla säälittävämpi enää.. Näytä kaikille ettet ole virhe enää ikinä, näytä niille että sinä voitit tämän erän ja muut saavat kannettua sinun tunteesi harteillaan loppuun asti. Astun harhaan, tuoli kaatuu ja hetkessä kaikki on taas ohi

no reason for anything

suljen suuni sanoilta joita saattaisin vahingossa sanoa
joskus mun tekis mieli vaan huutaa

ajoittain tunsin oloni ahdistuneeksi,ulkopuoliseksi
halusin paeta muttei sellaisia asioita pääse karkuun
tapaamisissa tunsin itseni turhaksi,mitättömäksi
halusin vaan kadota

mitä kun en enää tunnu riittävän sullekkaan
olit ainoo jolle riitin itsenäni
ja enää en riitä kellekkään
anna anteeks että musta on aina niin paljon vaivaa
että mua pitää aina kuunnella kun mulla on murheita
että en oo varma mitä tekisin itseni suhteen

mun on varmaa pakko taas käydä siellä kuraattorilla taas
sillä mun elämä on niin sekaisin ja oon tippunut jo alas

leikin ettei muhun sattuis ja etten välittäis
leikin etten huomaisi mitään
leikin ettet olisi olemassa
mä jäin yksin
näen sut vieläkin siinä
näen siut joka puolella missä meen
pienet asiat mun päivissä muistuttaa siusta
joka kerta kun näen sut tunnen sen tunteen
sen tunteen jota en oo koskaa ennen tuntenut
tunne joka saa mut hämilleen
saa mut vihaamaan osaa itsestäni

en koskaan uskonut niitä sanoja
mitä sanoitte mulle
"sä viel pärjäät"
miks sit tää ahdistus
vie kaiken hapen multa

yks ainoo kommentti saa mut luisumaan takas alas..yks ainoo kommentti ja kierre on valmis
tiiätteks sen tunteen ku oksennatte niin pahasti että mahahappo satuttaa kurkkua,tuntuu että tukehtuisitte omaan oksennukseenne, silmät vuotavat kyyneliä,ja silti vihaatte itseänne paljon

Totuus murskaa se satuttaa ja jättää sut alleen.kaikki sen haluis kuulla mut ei oo niitten korville sopivaa

miten masentunut ihminen vaikuttaa ilmapiiriin?
se laskee muiden mielialat alas

jos joku kysyy kuulumiset niin vastaan suoraa että ihan hyvää
sen sanottuani mun tekis mieli laittaa perään "ihan vitun paskaa"
mua alkaa itkettää ja vituttaa etten pysty sanomaan sitä että mulla on paska olla

elämä ei voi pyöriä oman itsensä ympärillä,ei se koskaan tuu menemään niin,sillä maailma saa sut tuntemaan että oot vähempiarvoisempi kuin muut

miksen saa unohtaa sua?miks joka asian pitää muistuttaa susta ku yritän päästä yli mut en vaa pysty tähän oikeesti.

someday you are nothing to me and you cant play with me

Olen tunne ihminen. Elän sydämelläni enkä järjellä vaikka sen pitäisi olla toistepäin. Tunnen sekä koen elämässä tapahtuvat voimakkaasti sen takia ja suurimman osan ajasta  olen sisäisten tunnekuohujeni vallassa. Mietin liikaa asioiden ja tekojen merkityksiä sekä ylireagoin välillä. Toisaalta kun kuuntelee sydäntään eikö juuri silloin elä kaikista avoimin sekä täydellisimmin elämää. Teen tyhmiä virheitä mutta eikö kaikki jossain vaiheessa? Tunne ihmisenä kerron välillä tosi avoimesti välittäväni sekä tunteitani  sekä saatan yllättäen kysyä että saanko halata sinua sillä joskus kun aistin hetkissä haikeutta ja surua saattaa tulla sellainen fiilis tai ihan muuten vaan haluan halata itselleni tärkeää ihmistä. Vieläkin etsin sitä tiettyä tunnetta halatessa sitä kuinka sisällä alkaisi myllertää ja tuoda eloa minuun. Se on aivan mahtava tunne ja se tunne on kuin huumetta.
Toisaalta tunne ihmisenä koen vahvasti "mustasukkaisuuden" tunnetta ihmisistä ja olen kamalan omistushaluinen vaikka tiedostan sen ettei ihmisten valinnat tai tekemiset kuulu minulle millään tavalla ja koitan vaan ignoorata tunteet silloin ja sanoa että kaikki on ihan fine.
Myös äärimmäinen herkkyyteni tulee tällä tavalla esille jos saan huonoa palautetta saatan alkaa itkemään tai pidättelen kyyneleitä ja olen tietoinen että pitäisi hankkia vahvemmat kuoret itseeni eikä ottaa itseensä asioita.
Toinen asia koen ihastumisen voimakkaasti ja se vie välillä kirjaimellisesti jalat altani, tunnen kuinka hymyilen kun näen ihastukseni kohteen, tunnen perhoset vatsassa sekä kaiken sen mikä ihastumiseen kuuluu. Vaikeinta on yrittää peittää ja kieltää omat tunteet.

Mun elämä on suuri painajainen jossa elän. Mun päivät menee syvällisyyksissä joihin uppoan.
Koitan tehdä tehtäviä ja yhtä-äkkiä havahdunkin 10 minuuttia myöhemmin muistamatta mitä olin tehnyt viimeiset minuutit.

Eilen meinas ahdistus taas saapua keskuuteen. Uni ei tullut ja päädyin miettimään aivan liikaa. Olin aivan jäässä vaikka olin peittojeni alla. Mietin nykyisyyttä sekä tulevaa ja tunsin kuinka haluaisin vaan antaa periksi kaikesta. Sinnittelin ja koitin pysyä ehjänä vaikka se onkin vaikeaa. Oli niin lähellä etten olisi paljastanut itsestäni lisää ihmiselle johon luotan mutta jokin minusta vaan sanoi "ei sinä et kerro, sinä et osoita heikkoutta,et tänään" Nousin ylös ja täristen seisahduin. Purin huuleni yhteen mutten voinut sille mitään kun kyyneleeni valuivat jo poskilla.

"tulevaisuus. Miksi  puhutaan niistä kauniista ihmisistä jotka valmistuvat ammattiin ja perustavat omia perheitään ja onnistuvat elämässään, tietävät tarkalleen mitä tekevät ja missä menevät. Tunnen itseni niin väliinputoajaksi, kuulen päässäni sen kuinka olen heikkoa keskitasoa kuinka olen hiljainen ja kuinka minua tarkkailtiin koska ei tiedetty tuleeko minusta mitään. Tunnetasolla tunnen kuinka jokainen ajatus iskee minua alemmas mutten pysty lopettamaan. Mitä jos en opi koskaan tarpeeksi, tulen tappamaan jonkun vielä vahingossa. En ole koskaan valmis lähihoitajaksi, en vielä tarvitsen enemmän aikaa sekä kokemusta."

Vain mun unissa kaikki näyttää paremmalta, ne kertoo täydellisestä elämästä toisilleen.

Uupumus ihmissuhteista, koulusta ja koko elämästä ottaa vallan. Paha olo kytee ja odottaa lupaa tulla esille. Kyyneleiltä ei voi taaskaan välttyä. Tunnen itseni itsekkääksi jos otan asioita esille, tunnen itseni siksi turhaksi valittajaksi. Järki sanoo että pidä kiinni kiinnostus ihmisistä ja kysele. Mutta osa minusta ei jaksaisi, osa minusta haluaisi pudottaa kaikki nämä tunteet maahan ja paljastaa olotilan mutta en voi tehdä sitä liian itsekästä. Toisaalta muiden auttamisesta tulee hyvä olo mutta toisaalta voi saada paskaa niskaansa liikaakin. Elän omissa pelkotiloissani ja maailmassani enkä pääse todellisuuteen jossa ollaan onnellisia. Ympäristö jossa elän on surumielinen ja kapea.
Kellun pinnalla tunteideni varassa, rakastaa ei rakasta, välitän enkö välitäkkää.


Työnnä mut pois jos sä sitä haluat               pieni sydän murskataan ja tallotaan maahan
purista, huuda ahdista nurkkaan                  enkä oo enää varma kuinka kauan se enää lyö
mun pää on ihan sekaisin                             tyhmä,ruma, arvoton kuuluu päänsisältä
pyörin ympyrää                                            rakasta ole niin kiltti, älä jätä
tietämättä kuka olen ja                                 anna anteeks, en oo enää varma kuka olen
mistä tulen                                                    tai mistä tulen. Kuka jää ja kuka lähtee?
ja ne katseet porautuvat selkääni                 vai jääkö enää kukaan
kun viimein naurahdan                                 Siks viillot ne arvet jo peittää.
ja se veitsi uppoaa niin
syvälle etten ole enää                                                         Sisäistä tunnettani pelkään
varma mitä tapahtuu¨                                                         siks pidän välimatkaa
                                                                                            jotten aiheuttaisi sulle mitää
                                                                                            mut sä tuut niin lähelle enkä tiedä
                                                                                            kuinka kauan pystyn kieltämään


Toisinaan vaan suru koputtaa olalle kysymättä lupaa. Tiettyinä päivinä löydän koko elämäni olevan riekaleina lattialla. Jos joku kysyisi miltä elämäni tuntuu vastaisin aika varmasti ettei miltään, huomaan että oikeasti vaan elän hetkestä toiseen joista ei jää mitään tunnetiloja minuun, kun nauran en tunne sitä samaa kipinää kuin aikaisemmin mutta kun itken tunnen kivun kovempana kuin koskaan.Tipahdin kuiluun ehkä jopa liian suureen ja terävään, en ole varma kuinka täältä noustaan ylös ja kasataan itseni kasaan.

Niin monta muistoa niin monta kyyneltä vuodatettu, erilaiset asiat muistuttavat minua, eivät jätä mua rauhaan, hölkkäsin ja se tunne kuin oisit ollut taas siinä mut sä et ollut siinä, et oo pitkään aikaan ollutkaan, ehket sä enää koskaa olekkaan. Siul on nii kiire, enkä halua häiritä sua koska uskon että sulla on parempi ilman mua ehkä mun pitäs vaa päästää irti.

Tyttö hento, kaunis, iloinen
istui tuolilla, usko hiipumassa
varjot saavuttamassa
odottamassa pahinta
varjot otti tytöstä kiinni
mutta samalla päästi heti irti
varjot tiesi ettei tätä tyttöä
kukaa sais,
varjot ties et pimeäänkin
 huoneeseen
syttyis valot sekä toivo
hehkumaan samaa aikaa.
ja että joku päivä
tytön ei tarvitsisi murehtia.

vie mut sinne jossa ei satu enää,lupaan sulle etten palaa koskaan

Kun päivä valkenee iltaan, tajuaa sen kuinka väsynyt on. Milloin viimeksi en olisi pelännyt ihmisiä sekä omia tekemisiäni? Nauran vaikkei naurattaisi yhtään, kuin kohteliaisuudesta hyvälle vitsille tai laukaukselle. Mä en tunne itseäni onnelliseksi enkä iloiseksi. Tunnen itseni vääränlaiseksi ihmiseksi sekä vajaaksi.

Lapsi kulta susta on vaan niin helvetisti vaivaa ihmisille. Aina pitäisi olla hakemassa ja elättämässä ja huolehtimassa.

Koitan ja koitan muttei kukaan kuuntele, sanani kaikuvat kuuroille seinille. Sanon asiani ääneen ja saan pahimman vastauksen joka saa minut kyynehtimään. Mietin olenko ansainnut tämän kaiken sen jälkeen kuinka kohtelen muita, tuntuu että itse edes koitan auttaa, kysyä missä mättää ja mitä henkilö kenties haluaisi olevan eri tavalla. Mutta kun itse olen surullinen huomaan kuinka vaan jään suruni kanssa yksin, kuinka riuhdon itseäni irti kahleista ja peloista joka päivä onnistumatta siinä. Ne on hetkiä jolloin tunnen itseni entistä yksinäisemmiksi.

Hoitajalleni soitetaan ja saan kuulla ettei sitä hoitajaa ole enää ja että joku uusi ihminen saa hoitaa asioitani ja että hän soittaa viikon päästä ja ainoa mitä saan mietittyä että ehkei mulla ole väliä, eikä mun hoidolla. Tunnen olevani todellakin yksi tuhannesta ihmisestä.

turtumus on helpompaa

Mua ei voi sanoa ees eläväksi nykyhetken perusteella, 50 vuotiaan kulunut ruumis makkaroineen,vanhat viiltohaavat eivät jaksa parantua, jalkoihin sattuu kävellessä, hiuksia tippuu pitkin päivää liian paljon, iho täynnä epäpuhtauksia, selkään koskee, vatsaan sattuu sekä päänahka on niin kuiva että iho irtoaa.

Mieli maassa ja romahdus seuraavan kulman takana odottamassa. Tänään se alkoi taas päänsisäinen huuto ja raivo. "taas sä pilasit kaiken, laittaisit jo sitä hymyä suruisiin kasvoihin"

Sä olet taas yksin, et sä voi millään pärjätä tälle kaikelle, istut yksin siellä portailla itkemässä eikä kukaan välitä pätkääkään, ei ketään haittaa vaikka katoaisit vaan kauas pois. Ne kävelee yhdessä tiiviinä ryhmänä pois paikalta ja kun yläkerran valot ovat sammuneet kyyneleeni ovat muistoni polvellani hetkestä. Kuulen taas ne samat sanat "ei sua voi kutsua mihinkään kun alat aina mököttämään juhlissa" ja mietin että kunpa vaan voisin salata tunteeni syvälle pintani alle ja leikkiä iloista. "Katso ittees, näytät ihan hirveältä"

Suljen oven perässäni ja huomaan helpottuvani hetkeksi, katsahdan peiliin ja toistan itselleni "pysy kasassa, pysy kasassa, älä hajoa"

vaikka elämä viilsi

Herätys kello soi kymmenettä kertaa mutta käännän vain kylkeä. Lopulta kun nousen ylös menen vessaan peilin eteen ja katson itseäni ja mietin mitä ihmettä mulle tapahtui. Olen pian kaksi kertaa suurempi kuin koskaan ja se saa minut ahdistumaan. Mun piti lopettaa hetkeksi syöminen ja vähentää reilusti mutta mitä oon sen sijaan tehnyt ahminut. Ei sen niin pitänyt mennä. Mun piti liikkua saada näitä kiloja pois mutta kun en saa lähdettyä lenkille. Mulla on nykyään fyysisesti ihan kauhea olo aamuisin.

Joku kaunis päivä mun jalat ei jaksa enää kannatella
joku kaunis päivä mun pää ei enää jaksa tätä
joku kaunis päivä olen hyödytön muille
ja sinä päivänä en enää jatka.

Se on kipua rinnassa, vanhoja viiltoja ranteissa
kahlittuna seinään, omaan pieneen kuplaansa.
mun tunteet on ison oven takana
mutta ovi on lukossa
ja avain hukassa.
Joskus mietin mitä jos joku avaa sen oven
sortuisinko saman tien lattialle heikkouden merkiksi
vai tuntisinko edes hetken ajan jotain muuta
kuin tämän saman olotilan.

Olen kohta jo aikuinen ihminen
ja kun jossaa kohtaa luulin
että pääsen kokonaan pois
näistä oloista luulin väärin
ne ei olleet pelkkiä kasvukipuja
ne jatkuu vieläkin
odottaa mun heikointa hetkeä
jokin mun sisällä haluaa huutaa
mutta mitään ei näy ulos.
Toisinaan toivon että joku
tajuaisi miltä musta tuntuu
mutta jotenkin vaan tiedän
ettei niin tule käymään

päässä soi taas se sama suru biisi joka ei koskaan lähtenytkään

mä en ees taistele enää, fyysinen puoli kunnos mut henkinen ihan paskana. Tarvin tähän elämään ees jotain pysyvää mut kaikki vaan käväisee mun elämässä. Mun lähellä on ihmisiä jotka ei ees tunne mua, ne ei tunne ketään muuta kuin sen hymyileväisen, kuuntelevaisen ja auttavaisen Annan, sen jolla ei yleensä ole ongelmia elämässä ja elämä onkin niin helppoa ja kaikesta toivutaan hetkessä. En koskaan puhu heille mun ongelmista, en koskaan kerro itkeväni enkä näytä haavoittuvuuttani.
"melkein kuin oisinkin kunnos sen pienen hetken edes"

Sit on taas niitä ihmisiä jotka tietää sen haavoittuvaisen ja herkän ja todella itsekriittisen Annan sen joka kertoo välillä itkevänsä sekä siitä joka avaa itseään muille antamalla muille aseita joilla todella voidaan satuttaa. Ne tietää mut edes jotenkin muttei kokonaan, ne tietää asioista mut silti saattaa tehä virheitä mun kaa, sanoa jotain väärää tai ahdistaa mut nurkkaan, eihän ne koskaan tee sitä tahalleen tai niin ainakin haluan uskoa.

Miten voikaan olla niin hukassa itsensä kanssa? sitä alkoi taas väsymään ihan kaikkeen, ei sitä vaan  enää itselleen järjellä voi selittää että viimeisimmät illat oon itkenyt itseni uneen vaikka toisaalta mulla pitäisi olla kaikki ihan hyvin. Sitä vaan alkaa tajuamaan kaikenlaista ja pahimmillaan kun käpertyy omaan oloon sitä ajattelee vain kuinka hemmetisti sitä tarvitsisi omaa äitiään joka sanoisi että kaikki kääntyy vielä paremmaksi ja että hän rakastaisi mua ja silittäisi mun hiuksia kunnes nukahtaisin rauhallisesti ilman kyyneleitä. Onko se ihan hölmöä että haluaisi vaan sen äidin joka välittää ja jolle voisi puhua muutakin kuin sitä että "joo koulu menee hyvin ja näen tuota ja tuota ihmistä, joo kissa raapaisi" Valheita sekä etäisyyttä. Taidan olla vieläkin se pieni lapsi joka vaan haluaisi huomiota äidiltään. Uskon vakaasti että olisin päässyt helpommalla jos äiti olisi tiennyt ongelmistani sekä jos olisin pystynyt puhumaan äidilleni enemmän onnettomuudesta ja siitä mitä tunnen, mut se kaikki on jo mennyttä ja eteenpäin on matka. Jos aikuisiällä yksi asia jatkuu samaan malliin niin täytyy kerätä oma rohkeus ja pyytää äidin hyväksyntä vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Tajusin sen nytte mä rakastan mun äitiä kaikista asioista huolimatta ja aijon sanoa sen viimeistään äitini kuolinvuoteella jos saan siihen mahdollisuuden sillä en kestäisi ajatusta siitä ettei äitini tietäisi minun rakastavan häntä kuoltuaan.

Tunnen suurta pettymystä, mun piti pysyä kuivilla koska niin olin pysynyt kaikesta huolimatta tähänkin asti mutta siihen riitti yksi hetki jolloin en välittänyt missä, kuinka monta ja millaista viiltoa koristaisi ihoani, en välittänyt siitä että pitää taas piilotella ja pitää suurta salaisuutta itselleen, kunpa ajas vaan pystyisi palaamaan takaisin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi

Joskus painun pinnan alle enkä ole ollenkaa varma minkä avulla jaksan nousta pinnalle mutta kyllä tää tästä vielä helpottaa

toisten onni on mun suru

Sä teet niin taas huomaatko?
keräät kaiken ittees ja pian taas tunnet lamaantuvasi

Katson hetken sitä onnellista näkymää
kunnes omat tunteeni
pysäyttävät minut
katson vieläkin sitä samaa näkymää
ja tunnen ainoastaan kipua sisälläni
padottuja tunteita
vahvaa surua
se näky ei lähde pois vaikka haluaisit
et tunne itseäsi onnelliseksi
kuulet taas sitä samaa huutoa
päivästä toiseen
kuinka surkea luokka meillä on
kuinka kukaan ei jaksa opettaa meitä
tunnet taas olevasi väliinputoaja
näkymätön
ulkopuolinen
sua ei oteta tosissaan
negatiivisuus ympäröi
ja kupla puhkeaa.

hidden feelings

Näinkö se menee jos takerrut menneeseen et koskaan pääse vapaaksi
sillä menneisyys ei kuulu enää tulevaisuuteen eikä edes nykyisyyteen
sä pidät kiinni olemattomista sanoista ja lupauksista
joita ei kuitenkaan kukaan pidä.
Sun pitää sopeutua paikkoihin, aikoihin sekä ihmisiin
sun pitää oppia nauramaan muiden kanssa uudestaan
sun täytyy kokea uudestaan ystävystyä
ja ennen kuin huomaatkaan niin pidät siitä
ennen kuin huomaatkaan sulla on joku uusi vierellä
joka korvaa ne aijemmat ihmiset
sillä enää et pysty olemaan niinä pieninä hetkinä
heidän kanssaan ja huomaat jo kuinka se muuttaa kaikkea
jokin susta kuolee hetki hetkeltä
tieto siitä että olen aina korvattavissa
eikä mikään ole koskaa pysyvää.

 

Kaikki se alkaa niistä ettei enää nähdä niin usein
sen jälkeen vietetyt hetket täyttyvät hiljaisuudella
ja kiusallisilla hetkillä
pikku hiljaa alat tuntea olevasi aina se ylimääräinen

en tiedä miksi se tulee ja miksi sulkeudun
mutta niin vaan käy
haluaisin sanoa jotain mutta
korvissani kuulen sen ainoan kuiskauksen
joka käskee minun olemaan hiljaa
ääni jolla puhun on heiveröinen ja pieni
joka kuuluu kuiskauksena
katson maahan enkä silmiin
sillä tunnemysrky ahdistuksen kautta edessä

näen silmissäni isoja viiltoja jaloissani
joita tulisin tekemään
enkä saa sitä kuvaa silmistäni
vaikka sulkisinkin silmäni

deep inside can you feel anything

Sekaisin, poissa raiteiltaan, eksynyt olen sitä kaikkea.
Etsin sanoja joilla voisin kertoa olotilastani
ja onnistun siinä mutta tunnen ettei ihmisiä kiinnosta.
motivaatio, elämän halu sekä tulevaisuus
ovat kauempana kuin koskaan aikaisemmin
jokainen päivä on selviytymistä päivästä toiseen
astu mun saappaisiin ja koe se mitä tunnen päivittäin
ja katso mua sen jälkeen silmiin
ja sano että kaikki se on niin vähän.

Elän maailmassa jonka toivoisin olevan tarua
peitän tunteeni vaikka pahaa se tekeekin
katson ihmisiä silmiin puhuessa
mutten saata siltikään kuulla sanaakaan
mä olen paikalla mutta silti niin poissa

so dont be scared of something what dont last for ever

Puhun viimeisiä sanoja sekä lauseita. Vaikka tiedän että olisikin tärkeämpiäkin asioita kertoa niin sen sijaan puhun niistä normaaleista asioista, siitä kuinka isä lohkaisee vitsejä tai kysyn siitä kuinka jonkun toisen päivä on mennyt.

Mun tunteet tappaa mua pikkuhiljaa enkä tee mitään muuta kuin käperryn seinää vasten ja annan kyyneleiden valua tunnista toiseen. Haen terän ja viillän samalla kun tunteet sumentavat ja lamauttavat minua maahan ja jostakin syystä tiedän että se on ainoa pakotie vaikka huono sellainen.

Kyyneleet eivät lopu, kuluu tunteja ja silmiä kirvelee ja ne ovat punaiset ja vaikka musta tuntuu etten haluaisi tai jaksaisi enää itkeä niin silti ne vaan valuvat silmistäni.

Tuijotan peilikuvaani ja ne kuiskii taas mun korviin niitä samoja sanoja jotka tunnistan todeksi "sä oot jääny yksin, mieti nyt millainen taakka oot muille, tyhmä, luovuta jo, turhaan pyristelet sitä vastaan "

Tuntuu niin kuolleelta, musta ei oo enää mitään jäljellä, ulkokuori joka hädin tuskin jaksaa enää pitää teatteria yllä, suu vääntyy väkinäiseen hymyyn ja vaikka koitan nauraa niin mitään ei tule ulos.

tarvitsen välillä niitä henkeviä keskusteluja, löytääkseni kaiken niitten sanojen hyvää kuuluu ja sen suuren pinnan alta jotain sellaista mitä ei joka päivä kerrota toiselle, syvimpiä ajatuksia. Huomata että toisessa on jotain muutakin kuin se pelkkä kuori että sillä ihmisellä on joku syvempi juttu sisällään.

Kaipaan liikaa,nukun liian vähän ja liikun liian paljon, kultaista keskitietä ei taidakkaan koskaan löytyä?

liian väsynyt..hetken hengähtän ja hymyilen maailmalle ja hetkille kun oon kavereitteni kanssa, sen jälkeen suljen hymyni ja lukittaudun syvälle sisälleni.

Sisälläni on suuri aukko joka on ollut tyhjillään liian kauan, sen täytti kerran se yks ja ainoa jonka päästin sisääni. Liian kauan oon antanut muurieni olla auki ja olla kaikkien nähtävillä sellaisena kuin olen. Enkä kestä sitä, haluan ne muurit takaisin umpeen ja kiinni, koska mun asiat ja mun elämä ei kuulu kenellekkään. Oonko koskaan pyytänyt teitä kommentoimaan elämääni, kertomaan niitä asioita jotka satuttaa mua mut tiiän ne itse liian hyvin.

Vähän aikaa sitten mulle tuli huono kausi aivan puskan takaa, ei kiinnostanut syödä, tuli nukuttua huonosti vaikka olisikin ollut aikaa nukkua, näin kavereita ja hetken aikaa kaikki oli ihan fine kunnes kaverit lähti ja jäin yksin. Silloin vaan kaikki purkautui, kyyneleet alkoivat valua ja kaikki oli aivan merkityksetöntä. Monta kertaa pyöri ne itsetuhoiset ajatukset päässä kuinka pakko satuttaa, monta kertaa pyöri terä kädessä ja yritin pitää kaiken sen poissa, lähdin vaa menemään kävelemään, tiettyinä päivinä kävelin jopa kolme tuntia ja silloin tunsin onnistuvani.
//
Vuosi onnettomuudesta tuli pari päivää sitten täyteen enkä oo varma oikeen mistään. Sanotaan että traumoista voi päästä yli, ne voi piilottaa syvälle itseltään ja alkaa elämään mutta koska tahansa jokin tietty asia voi tuoda ne mieleen uudestaan. Elämä jatkuu senhän tietää jokainen mutta on eri asia jääkö oman elämänsä vangiksi vai saako itsensä riuhdottua vapaaksi. haluisin puhua mutten vaan tiedä mitä voisin sanoa "vuosi onnettomuudestani" ja haluisin vaan huutaa sen koko maailmalle mutten tee sitä kaikesta huolimatta. Tokaisen asiasta parille kaverille melkein kuin ohimennen "btw tajusin just että siitä on vuosi" ja ne vaan katsoo mua ja nyökkää merkiksi että kuuli mitä sanoin. En tiedä mitä voisin enää kertoa muille sillä olen jo kertonut kaiken, toisaalta tuntuu ettei kukaan muistaisi sitä mitä minulle kävi mutta onko se pahakin juttu loppujen lopuksi ja kun multa kysytään milloin aloitan autokoulun vastaan aina että sittenkun leikkaus on ollut ja tuntuu kuin ilmapiiri muuttuisi samantien erilaiseksi ja toinen vaa katsoo hiljaa minuun.
 
"en tiedä miltä edes näytit, sillä en nähnyt sinusta vilaustakaan, ansaitsisit tulevaisuuden sellaisen jonka sinun piti olla näkemässä sekä elämässä, sen kuinka vanhenet läheistesi kanssa, en koskaan tarkoittanut aiheuttaa ylimääräistä tuskaa sinulle ja varsinkin läheisillesi, tiettyinä päivinä olen niin hirvittävän pahoillani kuolemastasi se oli aivan turha ja väärin kaikkia kohtaan, välillä kuulen sen pienen äänen joka sanoo "sinä tapoit ihmisen" oot jo vuoden maannut haudassasi ja haluaisin vielä joku kaunis päivä viedä kukkia haudallesi ja selittää ihmisille ettei siulle pitäisi olla vihainen mistään. Vaikka monet on sanoneet ettei syy ole minun, se ei siltikään muuta tätä tunnetta."

mieleni on kuin tuhansia vuosia kestävä vankila

en oo enää yhtään varma kuinka jaksan tehä tätä enää.
tuntuu etten enää ees tiiä miten hymyillään oikein
Onko se väärin jos vaan murrun enkä koskaan enää palaa takaisin raiteilleni?
tuntuu että tukehdun taas
oon hukassa aivan liikaa taas
halu satuttaa kasvaa vaan päivä päivältä

en vaan jaksa pitää esirippuja ylhäällä, eihän siinä ole mitään järkeäkään.
Vaikka viiltäisin käteni täyteen haavoja se ei silti muuttaisi tilannettani mitenkään.
vaikka halvaantuisin en pystyisi siltikään muuttamaan menneisyyttäni

sä et voi laskea elämääsi muiden ihmisten varaan. Sä et oikeesti voi uskoa että kukaan voisi pelastaa sua täydellisesti

tuntuu vaa etten mun kuuluis ees elää, etten millään sovi tänne yhteiskuntaan ja ihmisten sekaan, oon se friikki taas täällä. Jos tietäisin helpon tavan lähteä niin lähtisin, sillä täytyishän mun jo ymmärtää ettei mikään muutu koskaan.

su 28.62015 klo 3:12
kai säkin toivot joskus että voisit ees kerran elämässä olla onnellinen, ettei sun tarvis joka nurkan jälkeen vaan katsoa peläten taakse mut silti niin aina käy. Joskus sä vaan mietit mikset voi koskaan olla tarpeeksi ja miksi koko maailman kaikkeus ahdistaa, eikä kukaan ymmärrä, miten kukaan voisi ymmärtääkään kun he eivät tiedä totuutta minusta tai mistään muustakaan.

pe 10.07.2015 klo 1.49
sehän sattuu kun huomaat että vaivalla hankitut ihmissuhteesi romahtavat pala palalta, kun oot tottunut että ihmiset puhuvat sulle päivittäin siitä mitä ovat tehneet milloinkin mut joku päivä ne ei kerro sitä sulle vaan toisilleen, joku päivä sä et enää oo se tärkeä niille vaan he löytävät toisensa jolloin sä oot vaan se turha ihminen jolle ei löytynyt sijaa sieltäkään vaikka kuinka halusi. Nyt mä seison siinä portilla kyyneleet silmissäni enkä näe mitään syytä enää jatkaa, kaikki vaan käy sun elämässä nykyään eikä kukaan tunnu olevan jäädäkseen. Jokaisella on jokin paras ystävä joka huolehtii susta. Jokaisella merkittävällä ihmisellä on mutta ei mulla sillä aina löytyy joku joka menee sun eelle mut kaipa siihen tottuu olemaan jokaiselle korkeintaan se kakkonen.

Joka kerta kun mä paljastan mun syvimmät tunteet, joudun katumaan sitä jälkeenpäin, ei ne haluu kuulla siitä kuinka paha olo sulla on sillä ne haluaa siut iloisena joka aina kuuntelee ja vastailee ihmisille kun ne sitä kipeimmiten tarvitsee, oon aina silloin paikalla, vastaan nopeasti ja valvon sun kanssa vaikka mua väsyttäisikin sillä haluan auttaa.

klo1:53

itkettää muttei kyyneleet lopu, ei oo terää ja haluan tän vaa loppuvan, raavin käsiäni kunnes sattuu, kunnes käteni ovat punaisia raapimisjälkiä täynnä jotka katoavat yön aikana ja silloin sä viimeistään tajuat ettei kukaa voi sua pelastaa

mä taidan olla pikkasen sekaisin

kaks vuotta mennyt siitä kun vaihdoin puhelinta ja jätin tärkeimpiä viestejä sinne koska en pystynyt päästämään irti, mutta tänään jätän kaikki ne taakseni ja poistan ne.

"Dont give up because you are storgest that sadness i know how you feel. i know that you are sick of that but you have lot of joinder what consider to you countr on and i maybe have the one of but remember other many things what you have forget voyage along."

"it feels like the end of time like something bad is coming to you´ve been living in the world of lies you see throught WALLS are falling its getting hard to except, i watch as you sleep your nightmares break the silence i can tell you are in too deep got your mind down to science, you are out of countrol inside i dont need x ray vision to see all the desperate signs you made your heart a prison, i know you dont understand what i mean but you are in the valley of deception and there is river of tears, Place dont erase your life"

vuosi 2012-2013 oon helvetin sekaisin ja kerroin aikomuksestani tappaa itseni viimeistään siinä kohtaan kun koulut on loppuneet sillä silloin oon menettänyt kaiken elämässäni tai siltä se tuntui silloin ja mulla oli maailman ihanin ihminen tukemassa mua sellaisilla ajoilla <3

"ei älä tee sitä missään nimessä,miks haluut ees tehdä niin?ja ei et tee sitä silloin kun koulut loppuu!tai edes sen jälkeenkään!miksmiksmiksmiks näin? ja ei kannata ees kokeilla siit tulee paljon huonompi olo usko pois vaa.."

"mä haluisin vaan että sul ois kaikki hyvin...etkä tekis itsemurhaa... mut se taitaa olla liikaa pyydetty ja kyllä mä oon sanonu et pysyn sun vierel kävi miten kävi ja muistan sut myöhemminkin....mut mä ymmärrän kyllä et oot väsyny,että mie haluisin et voisin olla sun vieres just nyt tai no useampiinki öinä toivoisin olevani..."

olin jotenkin syvällä, päässä ei liikkunu mitään muuta kuin kuolema päivästä toiseen ja muhun sattui, se auttoi aina vähän että sai avata jollekin sitä paskaa mutta ne kauniit sanat jotka silloin tuli on poissa, kukapa jaksaisi vaan roikkua toisessa ihmisessä jos vaan huomaa ettei sitä kiinnosta että hän on rakentanut oman elämänsä johon mie en kuulu sen takia en näe järkeä kysyä kuulumisia tai edes yrittää mut ei se hänen syy ole, joskus vaan niin käy

"ja se ratkaisu ei oo yhes pillerissä saati kourallisessa, usko pois"

 

"vaikka sulla oiskin parempi olla ni oon kuitenkin sun vierel mut heti ku ite päätät sen ettet tarvi mua enää ja kaikki ois meijän välil ohi nii sit voisin lähtee..ja jos tarviit mua  aina nii sit oon sun vierel kävi miten kävi"

joskus mä vieläkin mietin sängyssä sun sanoja ja tekoja itkien, joskus sitä vaa toivois että vois ajas takaisin ajaa, sä olit vierel nii kauan kunnes vaan yhessä vaiheessa et enää ollutkaan

"viha on yks tapa osoittaa rakkautta .. mut rakkaimmat lähtee eka ei heikoimmat ne lähtee vikana koska ne on oikeesti vahvempia kuin ketkää"

"mut sä et taida ite huomata harmauden keskelt kuinka moni välittää susta aidosti..."

luulin että kaikki oikeesti vihaa mua eikä kukaan välittäisi vaikka oisin kuollut,  sä vaan löytäisit paremman kuin minut, mut voi aina korvata, olin täysin sokea kaikille niille jotka välitti musta

"mä tiiän ettet tykkäis siitä mut se on sun omaks parhaakses oikeesti,noi sun itsemurhasuunnitelmat ja asiat on potenu aivan liian kauan sun mielessä ja jos sie ite et saa ittees kuntoo omal tahdol ja haluut koko ajan tappaa ittes,se ei oo elämää, jos et ala saamaa ittees kuntoo ni pakko on jotai tehtävä, en haluu menettää sua "

"mä annan sulle aikaa jos lupaat että alat tästä hetkestä lähtien parantamaan _omaa_ hyvinvointii??? ja en ehkä viel ookkaa mut en halua viel 25 vuodenkaa pääst menettää sua.

uhkailit mennä terveydenhoitajalle kertomaan minusta jos en ryhdistäytyisi ja pelästyin aika pahasti sitä sillä en halunnu porukoiden saavan tietää

"sun pitää lopettaa se ! se ei paranna sua ja se tekee susta rumemman ja huonovointisemman"

puhuttiin viiltelystä

"ehkei mut me ei päästetä sua pois..."

"esim. etkö itse huomaa millain asenne sul on kouluu?vaik sua ei vittuukaa kiinnostais olla siel ni ei sun tarvi sitä ny jokaselle vastaantulijalle  näyttää... tai muutenkiii vaik jätkät vittuilis kui paljon ni sä voit aina vittu  näyttää keskaria ja kävellä pois samal nauraen !...."

"mut nii saahan siihen vittuiluu alentuu mut silloin käy noin niiku sulle on käyny."

siin kohtaa en enää välittänyt sillä tuntu että oisin ollut ihan turta, lisää sanoja jotka sattuu koulussa, lisää tunteja jotka ahdistaa, en halunnut olla koulussa ja ilmaisin asian erittäin selkeästi, kun joku taas haukkui saatoin vaa hymyillä ja mennä pois näyttäen keskaria vaikka todellisuudessa ne sanat satutti mut itkin aina kotona niille

"ET ole virhe !"

"älä nyt... en voi jos sanot tuollee ihan ku kaikki ois loppu,ohi"

" ja en mä sua vihaa, halaan koska välitän ja se että hymyilen ja sillee ei tarkoita että oisin onnelliin siitä että ei olla samal luokal, mulle se ois ollu iha sama ootko mut se tekee muutenkin hyvää meijän välille että on hieman välimatkaa...."

luulemista että kaikki vihaisi mua oikeasti salaa ja että mä ja mun koko eläminen täällä oisi vaan suuri virhe

"kui muute ei tarvi käyä syömäs? ET tänääkää käyny?"

syömisvammailua

"eipä mitään (: oli ilo asioida kanssanne ;)" "oli tarkoitus ettet ihan apeen käy nukkuu (: "

"mut sunlaisii ei oo toisii joten sua ei voi korvata"

"aina ei oo hyvä jäädä toisten jalkoihin  vaan koska ei sano takas, joten kyllä se takas sanominen kannattaa"

ja tää ihminen sai mut hymyilemään jopa niille tyhmillekkin jutuille, silloinkin kun maailma liiskasi mua seinään vasten

Minun lähettämät tekstarit:

"i want to go, but you are holding me,why you care?? i was sitting  in the stairs, thinking that how much everybody hates me.. I cant  not be here, not anymore, but i `m have to...I have to find strenght to be strong , I have to because of you, but sadness is so strong. Ì`m a mess now and im sorry about that."

"why i wouldnt given up? only thing what i have is you..my life is in million pieces and so i am too. and i hate live, its hurts"

"everything is wrong, so wrong, i am nothing for everybody, they say i look like i was crying my eyes of.. they were right.. im so ugly and worthless..."

"en oo koskaa tuntenu yhtä ajattelevaista ihmistä kuin sie, kuinka sie ees jaksat aatella muitten hyvinvointia, se mitä teet muille on uskomatonta, se joka antaa sun lähteä hänen elämästään on hölmö koska siust ei saa luopua todellakaan vähällä & miun mielipiteet on muuttuneet ihmisistä vuosien saatos  mut miulle sie oot yhä se sama ihminen johon tutustuin, miulle siun tapaaminen oli hyvä juttu koska oot opettanu minua elämään,haluun sanoo tähän loppuu että välitän susta"

"asia mikä pitää mut hengissä huonoimpina päivinä on se että katson mun viesteihin ja muistan sen minkä sanoit miulle sillo kun kerroin haluavani pois, niistä viesteistä löydän syyni elää, vaikka tää tuntuis turhauttavalta, tuskastuttavalta, tyhjältä koko elämä, vailla määränpäätä ja onnea & jokainen pieni asia satuttaa, silloin haluan uskoo sun sanoihin, haluun uskoa et sun takii elämässä elämäs ois ees jotenkin arvokasta, sun kannattais kuunnella sun omia neuvoja joita sanot toisille, puhun sulle suoraa esim. ku huomaan sut vaikkapa 100m päässä samal bussi pysäkillä ainoo ajatus on et haluun mennä vaan puhumaan sulle, mut sit tulee ne ajatukset, mitä jos se ei haluu mun tulevan siihen, mitä jos se ei siedä mua, meen väärällä hetkellä tai .. jne. huomaan etten pysty ottamaan askeltakaan suhun päin, koska pelkään jollakin tavalla pilaavani siun elämää, thats how i feel."

näillä fiiliksillä mennään tänäkin päivänä mutta puolet lievemmissä.

Dont give up because you are storgest that sadness

Sä olit halunnut vuoden jo kuolla, mietit kaikkia niitä tapoja hukkumista, yliannostusta, hirttäytymistä, hyppäämistä kerrostaloista, autoihin, juniin törmääminen. Sä mietit sinäkin päivänä että voisinpa vaan törmätä johonkin ja kuolla pois, koska musta tuntu etten kestä enää sitä surua joka on sisällä mussa.
Ja niin kävikin vahingossa. ja sun takia yks ihminen on kuollut,sä tapoit sen ja pidit elämää pelkkänä leikkinä ja sit sä muutat mieltäsi ettet haluakkaa kuolla, ettet oo valmis. se kaikki meni aivan väärin päin, mun piti kuolla silloin ei hänen.

Tiiättekö sen kuinka sisältä päin jokin kaivertaa muttet vaan tiedä mikä. Se kuinka tyhjä olo onkaan pitkästä aikaan. Kaikki räjähtää käsiini juuri tällä hetkellä. Mikään ajatus ei anna mun hetkeäkään hengähtää. Mulle on taas tullut uniongelmia, käyn myöhään yöllä nukkumaan ja saatan jopa maata tunnin sängyssäni kunnes nukahdan ajatusteni keskeltä, aamulla kello herättää uuteen päivään ja tunnen itseni entistä väsyneemmäksi ja kipeämmäksi. Joskus aamuisin vedän peiton korviini ja suljen silmäni vaikka tiedän etten tule saamaan enää unta mutten haluaisi millään kohdata taas tätä maailmaa. Näen erilaisia unia ja painajaisia ja oon tosi vainoharhainen.

Teen sitä samaa kuin viime vuonnakin lukittaudun omaan huoneeseeni katsomaan sarjoja enkä jaksa tehdä mitään muuta ellei ole aivan pakko.

työnnä mut pois jos sä sitä haluat
purista, huuda, ahdista nurkkaan
mun pää on sekaisin
pyörin ympyrää
tietämättä edes kuka olen
ja mistä tulen
ne katseet porautuvat selkääni
kun viimeinkin naurahdan
ja se veitsi uppoaa niin
syvälle etten ole enää
varma mitä tapahtuu

pieni sydän murskataan ja tallotaan maahan
enkä oo enää varma kuinka kauan se lyö
tyhmä, arvoton kuuluu päänsisäl
rakasta ole kiltti, älä jätä
anna anteeks en oo enää varma
kuka lähtee ja kuka jää
vai jääkö enää kukaan
siks syvät viillot ne arvet peittää

sä pystyit jatkamaan sun elämää ja uskoin itse jonkin aikaa että minäkin olisin osannut. Mutta kaikki ne sun sanat ja teot pyörii mun mielessä iltaisin ja mä pyörin sitä samaa suru kehää ja kuulen niitä samoja lauseita uudelleen ja uudelleen mun päässä joita sä aikoinasi sanoit. Jostain syystä teit musta niin viallisen.

en koskaan tarkoittanut olla kusipää mut tuntuu vaa etten muuta enää osaa, kaikki jotka tietää mut on pettyneet muhun,oon hukannu elämänsuunnan, illat menee öisin itkies,  aamut nukkuen ja päivät menneitä kaivellen. Mut on revitty riekaleiksi ja en jaksais enää hetkeäkään.


ja pikkuhiljaa musta tuntuu että oon tulossa hulluksi

väsynyt pettymään, väsynyt itkemään.

ja mun kaikki ajatukset huutaa "oot paska ihminen" ja musta tuntuu kuin tukehtuisin
Sun pitäis olla onnellinen ja jaksaa täällä elämässä. mut sä et oo.
sun mahasta kouraisee syvältä yksinäisyys

Aamulla kun heräsin ainoana ajatuksenani tuli etten halua ja ettei tässä ole mitään järkeä. Syyllistävät ajatukset ovat taas ottaneet vallan,ne jotka sanovat että olen turha työssäni ja etten osaa tarpeeksi. Mietin että onko millään enää väliä mun elämässä ja tulen lopputulokseen ettei ole sillä olen jo l u o v u t t a n u t tämän suhteen. miksi onkaan niin vaikea palauttaa oma usko elämään ja siihen että kaikki tulee vielä järjestymään.

tulenko aina olemaan se sama pieni tyttö joka tahtoo tappaa itsensä,ihmisille ei voi puhua,ei sillä etteivätkö he ymmärtäisi vaan sillä että olisin pelkkä taakka.Loppuuko tämä tunne sisältäni,voiko sitä tappaa millään tavalla,puristaa rinnasta enkä pysy hetkessä mukana,ajatus ei kulje ja tuntuu niin pahalta. Katson ihmisiä suoraan silmiin mutten kuule ollenkaa sanoja,olen jo aivan muualla kuin täällä paikassa missä mulle puhutaan,kuulen viimeiset sanat ja vastailen sen mukaan jottei kukaa epäilisi mitään.

Pari vuotta sitten uskoin eläväni unessa,ettei tämä maailma ole totta ja voisin herätä millä hetkenä hyvänsä siitä,sanat ei oo totta,teot ei oo totta,tapahtumat,ihmiset,eläimet kivet kaikki on pelkkää mun mielen tuottamaa harhaa,että jos vaan teen jotain niin hätkäyttävää niin heräisin siitä unesta oikeaan elämääni. Olenko minä oikeasti tässä vai uneksinko vaan? Hulluimpia ajatuksia mitä mulla on ollut se että ajattelin että kun tappaisin itseni täällä niin heräisin oikeesti vaan unesta mun oikeaan elämään takaisin mutta toisaalta olin silloin vaan niin sekaisin.

ihmiset voi aina sanoa mitä vaan mutta tääl elämäs teot puhuu puolestaa

maailma on täynnä niitä ihmisiä jotka ei tajua tätä asiaa.
Miltä tuntuu herätä uuteen päivään aivan samoilla ajatuksilla kuin eilenkin tai kun vuosi sitten.
tai se kuinka ei suunnittele tuhoavansa itseään mutta silti tekee sen aivan vahingossa.
Kun kävelee kadulla eikä tunne mitään, kuin ihminen oisi tyhjää täynnä.
Kun soittaa kaverilleen ja toivoisi että voisi nähdä sen kanssa kahdestaankin mutta hän haluaa nähdä kolmestaan.
En suunnitellut koskaan elämäni olevan tällästä, välillä seesteistä mutta välillä suuria myrskyjä sekä kuohuja jotka jättävät jälkiään ja kun elämä tasaantuu se ei joko tunnu miltään tai se on sitä tylsää arkea jossa on hiukan onnea mukana.
Joskus musta tuntuu etten ole aivan normaali ihminen, sillä mitä normaalia on tuntea sillä tavalla jolla ei saisi, se ei ole inhimillistä tai edes ihmisyyteen kuulumista.
Huvittavinta tässä ehkä on se että mulle läheisimmät ihmiset saavat minut tuntemaan itseni niin turhaksi ja ei halutuksi ja ei halutulla en tarkoita mitään seksuaalista vaan sitä että tuntuu että ihmiset mieluummin välttelisi kuin puhuisi ja se että ihmiset ei kysy kuulumisia tai niin.


Ihmisten sanoihin ei saisi koskaan luottaa, oon kuullu niiltä ihmisiltä jotka merkitsi miulle paljon sanoja "oot ainutlaatuinen, en haluu menettää sua, rakastan sua,oon ihan hiton ylpeä susta." ja mä uskoin joka sanan, mutta eri asia niitten sanoissa ja mun sanoissa on se että mä oikeasti tarkoitin niitä sanojani.

 

"musta tuntu että meillä synkkasi aika äkkiä ja kirjaimellisesti veit jalat altani ja halusin jatkuvasti olla sun seurassa ja rakastin sun hymyä ja kaikkea sussa, mutta kun ei enää nähty päivittäin, meil katkes kokonaa välit ja aloin epäilee ettet koskaa tarkoittanutkaa sanojasi. Yritin kaikkeni mut se ei riittäny sulle sillä sähän et koskaa tarkoittanu sitä mitä sanoit. Nykyäänkin käyn katsomassa oletko paikalla ja välillä olet mutten koskaan laita sulle viestiä. Ainoa mitä haluan sanoa sulle että mulla on ikävä sua mut kaikki mihin tarrauduin kii tais olla vaa valhetta. Useimmat ihmiset sanoo sitä "et koskaa menetä mua" ja silti lähtee ja mitä mulle jää käteen on muistot, pettymys ja kauhea ikävä, en usko että heistä kukaan ajattelee  enää mua.

kaikki ne hyvät muistot ihmisten kanssa, kunpa joku tulisi joskus sanomaan että "kyl mie muistan ne meijän ihanat hetket ja aattelen sua vaikkei enää oikeestaa olla tekemisissä" mut luultavasti se on vaa toiveajattelua.

im going to die, its no way out, whats different is going to be

Joka kerta sä luulit selviäväsi ja saavasi sen onnellisen lopun mut sä olit niin väärässä, ei sulle oo mitään onnellista loppua, et sä niin vaan pääse yli tästä. Ajatukset suttaantuu sille samalle paperille mille ennenkin. En mä halua enkä jaksaisi elää, mua väsyttää vaan niin kamalasti kaikki.

Oon koko ikäni yrittänyt korjata niitä haavoja jotka muut on minuun tehneet ja aina kun oon saamassa yhden kohdan paikattua niin aukeaa toinen. Oon niin väsynyt joka päivä hymyilemään joka ikisille, kysymään kuulumisia ja yrittänyt varmistaa että muilla olisi hyvä olla, samaan aikaan kun yritän pysyä pinnalla.

Välil vaa tuntuu etten voi enää myöntää kenellekkään jos menee huonosti, patoan tunteet sisääni sillä pelkään sitä ettei sitä ymmärretä ja koska en osaa sanoa mistä se johtuu että tunnen juuri näin sisälläin.

Kun sitä menettää jotain tärkeää jonkun ihmisen siinä samassa menettää palan itsestään, kun avaa ja antaa muille palasia, ne viedään ja itselleen jää pelkät rippeet. Sisältö riekaleina mutta ulkokuori ei petä vieläkään

sun jälkeen mikään ei oo tuntunut miltään

liian usein näen peilistä ne ilottomat ja väsyneet silmät jotka kuiskivat mun korvaan etten onnistunutkaan olemana onnellinen, etten onnistunutkaan muuttamaan asioita.

kerro mulle mitä tekisit toisin
jos mahdollisuuden saisit
jättäisitkö mut sinne lohduttomalle polulle
omaan turmiooni
vai nostaisitko hellästi ylös ja laittaisit
mut unohtamaan kaiken maailman pahuudesta
sä olet niin pieni vielä,niin hauras ja herkkä, särkyvä.
en oo enää pitkää aikaan tiennyt mitä tehdä
en ole onnellinen enkä surullinen
sä puhut onnesta kuin se olis niin helppo saavuttaa
mutta älä kiirehdi turhaan
sillä kaikki mitä rakastat, särkyy
ja kaikki mitä haluat, katoaa.

joku sanoi joskus että kohtalo
johdatti meitä
mutta onni oli siinä että tapasin sut
en ketään muuta halua,
haluan sinut sellaisena kuin olet
sillä sinä riität minulle tänään ja aina.
tapasin ihmisen jonka kanssa tiesin viettäväni parhaat hetkeni

ps kymmenen puhelun ja yhen tapaamisen jälkeen sain töitä enkä  pysty uskomaan että se on totta.

mä olen se narri joka naurattaa aina kun se sattuu sopimaan

Mut ajettiin siihen tilaan silloin josta ei ole paluuta takaisin, tipuin täydellisesti pohjalle ja olin valmis luovuttamaan, mikään mun elämässä ei ollut kaunista, mikään ei riittänyt, tie oli sumuinen ja tyhjä loppuun asti. Kukaan ei enää pystynyt auttamaan sillä pala palalta hukuin vaan syvemmälle. Ihmiset joiden piti välittää musta, ei ne oikeasti välittäneet, ehkä ne ootti vaan hetkeä kun pääsee eroon musta? Kävin kuraattorilla mut se vasta sai mulle paskemman olon. Lopetin ja jatkoin ja pompottelin itseäni. Joskus musta tuntuu vieläkin että elämäni on pelkkää peliä kaikille ihmisille, oon se pelinappula joita muut liikuttelee haluamallaan tavalla. aijemmin aattelin että kuolema on helppo tie elämään verrattuna mut ei se kuolema olekkaan niin helppo sillä se sattuu fyysisesti aivan liikaa. Harva saa mahdollisuuden kuolla kivuttomasti, nukahtaa omaan kuolemaansa tai kuolla nopeasti. Toisaalta hidas ja kivulias kuolema voi kestää tunteja, minuutteja tai päiviä jonka jälkeen se olisi kuitenkin ohi. Elämä sen sijaan jatkuu aina vaan kunnes se katkeaa yllättäen tai sitten kun se loppuu vanhana. Kuka ees tietää pääsenkö hengissä 18 ikävuoteen tai edes 30 kymppiseksi, ei kukaan. Elämässä loppujen lopuksi on kyse omasta elämän asenteesta, jotkut asiat täytyy hyväksyä ennen kuin pääsee eteenpäin ja joskus tapahtuu jotain kamalaa menetät kätesi tai jalkasi niin pääasia että pääsee surusta yli ja hyväksyy asian sillä se mennyttä ei saa takaisin eikä niitä virheitä voi korjata vaikka haluaisikin.

Yhtenä aamuna oot itsevarma, toisena aamuna haluaisit vaan käpertyä nurkkaan. Laidasta laitaan samaa settiä päivästä toiseen "tapa ittes" mut haluan elää, "ahdistaa" mut toisaalta kaikki on hyvin.

olen kasvanut paljon henkisesti viime aikoina, musta on tulossa ihan oikeasti aikuinen, en pelkästään ikäni puolesta vaan sisältäpäin myös. Välillä vähän hukassa mutta eikö meistä jokainen joskus ole?On paljon helpompaa elää kun päästää irti omista tunteistaan, kun ei tarvitsi tuntea vihaa, pettymystä, epätoivoa, surua, onnea, rakkautta tai kaipuuta.

olisiko se vain sitä tyhmyyttä kun uskoin että jäisit viereeni nukkumaan?
että tukisit mua silloinkun mulla on vaikeaa,
oisit se jonka olkapäähän kuivaan kyyneleeni
ehkä se oli sitä pelkkää toiveajattelua.
sillä ethän sinä ole tehnyt sitä vuosiin
sillä sinähän olet kuollut ollut jo kauan
mutta silti unissani käperryn syliisi pienenä lapsena
ja hymyilen koska sinä olet siinä silti.

Dont say no if you can say yes

Tuntuu kuin sisäpuoli taistelisi omaa mieltäni vastaan. Oon päättänyt olla tekemättä itselleni mitään, oon päättänyt etten laihduta.

Tunne tulee niin voimakkaana, ahdistus painaa päätään piilostaan ja tuijotan vaan ruokaani ja mietin etten saa antaa sen tulla, että mun täytyy keskittyä kaikkeen muuhun paitsi siihen, laittaa lusikka uudestaan ja uudestaan suuhun ja unohtaa ne samat ajatukset jotka saa mut häpeämään syömistä tai ahdistumaan ja jotenkin selvisin siitä ilman kauheaa ahdistusta.

"tunnen kuinka myrsky pauhaa ja tunteet ottavat minut valtaansa, haluan vain elää ja unohtaa kaikki menneisyyden virheet ja jättää taakseni ne."

Ennen oisin tehnyt sen tahallani, syönyt ja syönyt niin kauan kunnes pahoinvointi alkaa, ihan sama kuinka paljon söisin ja  kuinka nopeasti, tärkeintä oli vaan saada se kaikki ulos ja oksentaa. Jotta saisin sen kaiken roskan ulos sisältäni ja jotta tulisi parempi olo sen syömisen morkkiksen jälkeen

"tänään kaikki on erilaista, tiedän etten oo enää se sama ihminen, tiiän että pystyn parempaan, mutta silti se tapahtuu"

Miksi kysyn itseltäni nyt? miksi juuri tänään.
Syön pari vanukasta nälkääni, sen jälkeen syön kokonaisen leivän, lautasellisen makaronia ja kanaa, mutta jostaan syystä sekään ei riitä, otan toisen leivän jonka lisäksi kaakaota ja lasillinen limsaa. Tunnen oloni pahoinvoivaksi, makaan sohvalleni läppäri sylissä ja koitan keskittyä ohjelmaani. Mutta se olo ei mene pois ja tunnen kuinka oksennus nousee kurkkuuni, riisun hupparini pois ja juoksen vessaan, tiedän mitä tulee tapahtumaan, oksennan, poskellani omat kyyneleeni niin kauan kunnes mitään ei enää tule. Istun hetken aikaa wc lattialla ja kokoan itseni.

"hetken aikaa tekisi mieli paskoa kaikki ja tehdä kaikki se mitä olisin ennen tehnyt, ottaa terä ja viiltää, epäonnistua oikein kunnolla, mutten näe sille enää syytä"

" palaan miettimään sitä hetkeä kun otat mua kädestä kiinni ja saat mut tuntemaan oloni turvalliseksi ja tajuan etten tarvitse mitään muuta elämääni kuin sinut.

i just breathe but i dont know want breathe

Viikko viimeisimmästä postauksesta enkä edes löydä sanoja tälle ololle.
kaikki on vaan niin epäselvää ja sumuista.
Iltaisin en edes löydä niitä sanoja tai asioita jotka valvottaa mua.
Aamulla herään pahaan ahdistukseen ilman syytä.
Ulkona mussa on kaikki vielä päällisin puolin ehjää ja tyyntä.
Mut sisältä... mä oon hajoamassa
Koulussa se tappelu vasta alkaakin
"etkö varmasti ota mitää?, jäätelöä,mehua vettä"
"ei kiitos"
ja mä taas olin hävinnyt yhden ottelun itselleni
tuntu että ihmiset tuijotti ja yritin olla ahdistumatta
mut en vaa pystynyt, luokassa tuijotan opettajaa suoraan
jotta voisin keskittyä yhteen asiaan
sen sijaan että tuntisin itseni epäonnistujaksi
ja surulliseksi, kieltäminen on paras asia
rangaista itseään sekä saada itsensä tuntemaan ettei
ansaitse esim. ruokaa.
Tunteet vaan kasvaa entistä suuremmiksi
enkä tiedä pystynkö olla kertomatta
tai ennen kuin joku huomaa
tuun polttamaan sormeni tässä ennen kuin huomaankaan

 

äiti sano mulle että en tuu kuitenkaa sitä työpaikkaa saamaan

ja sen jälkeen rupesin miettimään että

miksi ees luulin niin, en tietenkään saa sitä

ja sit aloin aattelemaan miks saisin mitää mikä tekis mut onnelliseksi

ja ne omat äidin sanat sai mun uskon taas horjumaan.

 



 

kunpa tie onneen olisi paljon helpompi, muttei se ole

se on kuin rämpimistä kuiluissa

se on kuin oman itsensä tappamista pala palalta

ja kun onnessaan osuu kiveen

osaako sitä enää nousta

 

if i falling in love, its going to take me down

Pitkän ajan kuluttua kun sitä vähiten odottaa, kaikkien niiden vaikeidenkin vuosien jälkeen. Mä luulen että olen onnellinen, luulen tietäväni mitä onni on taas. Nauran ja hymyilen ja olen oma itseni ja se on helppoa. Mä en enää pelkää tätä maailmaa samalla tavalla kuin ennen, olen kuin uusi versio itsestäni, parempi sellainen. Sillä oon päättänyt että elämä jatkuu vaikka mitä kävisi, kaikella on tarkoituksensa. Jotkut puhuu huonosta tuurista, itse uskon tässä asiassa kohtaloon. Mun onni oli törmätä siihen autoon juuri sinä päivänä, mun oli tarkoitus kokea niin iso ja vavisuttava asia joka sekoittaisi mua entistä enemmän ja saisi arvostamaan uusia asioita elämässäni, mun onni oli huomata kuinka paljon mun läheiset välittää minusta ja kuinka paljon ne on valmiina tekemään mun eteen, mun piti kokea se kaikki jotta välttyisin paljon suuremmalta. Sinä päivänäkin kun törmäsin siihen autoon olin niín surullinen ja muistan miettineenä että haluisin vaan kuolla, kadota ja häipyä mun omasta elämästäni ja kaikkialta täältä, elämässä ei ollut mitään järkeä kun olin sitten kavereitten kanssa tai yksin kotona niin mulla oli huono olla, en oisi jaksanut lähteä ulos ja koin suuria ulkonäköpaineita. Kävin terkkarilla eilen tarkastuksessa ja jutellessa se sano mulle että musta huomaa kuinka reippaampi ja itsevarmempi olen kuin ennen, mielialatestiä tehdessä  sain vaan 4 pistettä ja tällä kertaa ei tarvinnut salata oikeasti sitä mitä tunsi, puolta vuotta ennen jos oisin tehnyt sen saman testin niin pisteitä olisi tullut reilusti. Hän sanoi myös että kun oon tälläinen rauhallinen että mun kavereilla on leppoisa olla mun kanssa ja että musta huomaa että mulle on tullut sellaisia tietttyjä ihmisiä luokallani joita jään kovasti kaipaamaan.

 

Tiedän että aina on mahdollista painua pohjalla mutta tällä hetkellä niin ei tule käymään. Huono puoli minuna ollessa on mun vahvat tunteet ystäviä kohtaan, kun välitän niin välitän jopa niin paljon että itseeni sattuu toisen huono olo, oon helposti tunteideni vietävissä, järki voi sanoa toista mut sydän sanoo toista ja  mun sydän aina voittaa.

why is so easy to pretend to be happy

"kaikki mihin sä koskaan kosket kuolee ja kuihtuu pois"
"kaikilla ihmisillä on myös niitä synkkiä salaisuuksia"
"jonkun salaisuus voi olla se että on tosi laiha ja silti haluaa tiputtaa vielä seuraavat 10 kiloa kunnes tajuaakin sen että se vie hautaan saakka"
"toisil taas se voi olla viiltely tai itsensä polttaminen"
"toisilla ne avunhuudot ja tarinat löytyvät piirroksiensa takaa joiden tarinat vain he itse tietävät"
"joillakin se voi olla se salainen itseinho ja "vatsamakkarien" vertailu peilin eessä iltaisin ajatellen kuinka ruma ja läski on"
"joillakin se salaisuus on se että tuli raiskatuksi eikä uskalla kertoa siitä kenellekkään"
"toisilla se on  äidin menettäminen syövällä tai perheenjäsenen sairastuminen"
"onneton lapsuus, pitkä koulukiusaaminen"
"ulkonäköpaineet se ettei oo koskaa tarpeeksi"
" se että salaa haluaa tappaa muita ihmisiä koska sinua on satutettu niin pahasti"
"tai se että haluat tappaa itsesi"
"joku laskee kaloreita pakkomielteisesti ja valehtelee joka toisella sanalla syöneensä"
"se että sun luotettavin ja parasystävä jättää sut yksin silloinkun sitä vähitellen odotat"
" jollakin on vakava sairaus jonka takia kasvojen sijaan erottaa vaan soikiot eikä tunnista ihmisiä ei edes omaan tytärtään"
"tai sitten oon joutunut onnettomuuteen josta on jo aikaa mutta haluaisi puhua asiasta sillä se vaivaa vielä sun syvintä sisintä"

Kuulostaako mikään noista teille tutulta? Se kuinka paljon murhetta ja huolia ja sairauksia mahtuu maailmaan. Se kuinka itse sairastuu niihin ihan vaan sen takia sillä kukaan ei huomaa tai osaa pyytää apua ajoissa tai milloinkaan. Se kuinka alkaa kasaamaan niin syvälle sisälleen ne kipeät asiat koska ei pysty luottamaan tai halua luottaa keneenkään. Onko se hauskaa katsoa sivusta kun oma kaveri sairastuu johonkin tuollaiseen tai sille käy jotain ja katsot neuvottomana vierestä? Se ei suostu puhumaan sulle ja kieltää kaiken ja pikku hiljaa se koko ihminen jonka tunsit hiipuu pois aivan kuten hänen ruumiinsa. Se on rankkaa käydä lähellä niitä tapahtumia ja katsoa sivusta mutta niin on myöskin se auttaminen. Kuinka moni on sanonut että voit puhua mulle ja sitkun se puhuu susta itsestäsi tuntuu ettei kyynelille tuu loppua tai ettet osaa tarpeeksi tehdä kaverin puolesta tai mietit vaan iltaisin sitä kaveria ja miten se selviää tai pärjää nytte. Se koskettaa välillä liiankin syvältä sillä kun oikeasti välittää jostakusta ja olisi valmis tekemään mitä vaan ja sitkun kuulee totuuden, se särkee vähän omaa sydäntä jo valmiiksi. Kaikki on varmaan joskus kuulleet ja nähneet kun joku kaveri itkee, siin tulee itselle niin lohduton ja avuton olo, miten pystyn parhaiten auttamaan, mitä sanon? sitä saattaa vaa jähmettyä ja ainoa mitä ehkä tajuaa tehdä on halata toista ja vaan sanoa kaiken menevän paremmin. Mut vaikka totuus satuttaa on se parempi kuin ne valheet että voi hyvin. "Salaisuudet ajaa meidät erilleen joka kerta kun kerrot sen saman valheen mulle
mut kun paljastat itsestäs vähän lisää meistä tulee läheisempiä ja teen mitä vaan jotta voisin auttaa sua" Älkään koskaa pelätkö pyytää apua vaikka ette halua huolestuttaa toista, sillä se mikä sai sut rikki on aina mahdollista paikata toisen oikealla avulla ja välityksellä ei ehkä koskaan kokonaan eikä se saa kipua hellittämään paljoa mutta edes hetkeksi. Tääl maailmas on niin paljon vielä ja kai säkin haluat kokea kaikkea ja uskoa omiin unelmiis sillä kun unelmia on ja saavuttaa olet lähempänä kuin koskaan elämistä sekä lähtemistä mutta päätös on tietenkin sinun eikä kenenkään muun. Mutta muista joku täällä rakastaa sinua oikeasti ja haluaa auttaa vaikka mikä olisi.

pelot ei voi tappaa sua vaikka siltä tuntuu

Sun ei tarvi enää pelätä sillä pelko on se joka ajaa sut lopulta niin syvään kuiluun ettet pääse millään irti. Mä voin hyvin ainakin puolet ajastani ja se johtuu siitä että saan taukoa omasta elämästäni. Ettei tarvitse miljoonatta kertaa aamuisin herätä peloissaan sekä ahdistuksen vallassa sen takia että kouluun ja ihmisten ilmoille on taas mentävä. Elän omassa turvakuplassani joka aina pettymyksien tullessa puhkeaa mutta yhtä nopeasti saan kaiken koottua kasaan. Koulu on kuin myrkkyä mulle mutta samalla se parantaa. Koulussa saan kaikki ne arvioivat katseet jotka tarkkailevat minua jatkuvasti ja jonka takia kärsin ahdistuksesta. Olin sitten kaupoissa jonkun kanssa tai yksin tunnen ahdistusta ja pelkoa. Tuntuu kuin haluaisi vaan helvetin kauas kaikesta ja satuttaa itseään. Silloin tunnen etten koskaa riitä, etten koskaa ole tarpeeksi nätti. Töissä mun ei tarvitse pelätä, mua kohdellaan todella hyvin, mut otetaan huomioon, mulle puhutaan ihanasti, eikä koskaan syyllistetä virheistä sillä ne tietää että teen sen ihan itse. Mulle uskalletaan sanoa mun huonoja puolia ja neuvoa ja uskallan pyytää päivittäin neuvoa tai apua kun sitä tarvin. Mulle ei enää sanota että "sie oot nii ujo ja kerää rohkeuttasi" ei enää sillä en oo enää se sama ujo ja hiljainen tyttö kuin olin aijemmin, tietenkin tiettyinä hetkinä olen mutta töissä olen ahkera,reipas ja tarpeellisen puhelias ja olen ylpeä siitä mitä olen sillä se vaatii aina minulta epämukavuus alueen ulkopuolelle menoa. Mun ei tarvi muuta aatella ku sitä että jaksan herätä aamulla, mennä töihin ja tulla kotiin tekemään mieluisia asioita ja välillä nähä kavereita tutussa ympäristössä.

Tietenkin mun elämä ei oo pelkkää ruusuilla tanssimista nyttekään sillä on ollut monia hetkiä kun tekee henkisesti niin pahaa että tekisi mieli luovuttaa itseään vastaan taistelu, mutta yhtäkään erää en ole hävinnyt vielä sillä en aijo antaa sitä valtaa itselleni ja sitä häpeää siitä.

"mä vaan vihaan sitä kaikkea mitä oot laittanut mut kokemaan. enkä jaksa sitä uudestaan ja uudestaan. Mun puolesta voisit vaan painua helvettiin mun elämästä sillä sä et tunnu osaavan muuta ku vaan loukkaavan mua. Sä ahdistat mut nurkkaan. Sä vaan painat koko ajan päälle. Sä luulet tietäväs mun asioista mut oikeesti et tiedä yhtään mitään musta ja mun elämästä. Sä luulet tietäväs miten mua voidaan auttaa mut sun sanat saa mut vaa tuntemaa itseni huonommaksi kuin muut."

tuntuu ku ois vaa nii helvetin rikki vaikkei siin oo mitää järkeä eihän? elämä jatkuu vaikkei haluaisi ja mikään ei muutu jos ei ees yritä. Älä huoli kultapieni, tänää voit olla sekaisin ja satutettu mut huomenna oot jo ihan jotain muuta. Kai mä sen teille kertoisin jos sisältä ois aivan lohduton vaikka ulkokuori toista ois

onko mahista ees juosta elämää karkuun

Oonhan aina ollut näkymätön, se joka katsoo omaa elämäänsä sivusta, se jota ei huomata. Joskus mä mietin että olenko sittenkään olemassa täällä maailmassa? vai olenko vaan omaa mielikuvituksen tuotetta, sitä unta joka ei jostaan syystä halua päättyä? Olisiko se niin väärin että sekottaisi todellisuuden ja harhan? Hajottaa, onko näkemäni ihmiset totta tai edes koko elämäni? Jos tämä kaikki on harhaa niin miksi kaikki kosketukset tuntuvat niin aidoilta mutta jos tämä on totta niin miksi tämä tuntuu pahalta unelta ja miksi unohtelen asioita, miksi minun pitää kymmenettä kertaa varmistaa että olin oikeasti sinun kanssasi enkä vain mielen sisälläni sekä miksi näen kuolleita ihmisiä luonani.

Varoitusmerkit näkyy jo enkä voi tehdä mitään, en voi edes kertoa kuinka paljon se pelottaa minua.

Tunteet on niin monimutkaisia, ehkä jopa liiankin. Joskus haluisin vaan näyttää sulle että kuinka paljon tosissaan satutat mua mut en halua olla ilkeä.

"Kun ovi sulkeutuu perässä, tunnen valtavaa surua.."
Viillänkö, enkö viillä? se helpottaisi oloa ja kaikkea mut samalla pahentaa asioita.

"katselen huoneeni ikkunasta, kuinka tuo tuntematon tyttö kävelee itkuisena kotiin päin, hahmo on tumma, täysin väritön, sillan kohdalla hän pysähtyy ja näen kuinka vesi kutsuu häntä luokseen ja näen sen tunteiden taistelun, minä sekä hän tiedettiin ettei se päivä ollut vielä tänään vaikka pahaa teki myöntää se. Saapuessaan pihatielle kyyneleet lentävät maahan entistä kovimpina, vaikka hän yritteli peitellä asiaa. Kuulen ja näen huoneestani oven läpi kuinka hän astelee voimattomana portaita ylös. Astuessaan huoneeseen jossa minä olen, hän heittää reppunsa lattialla ja lysähtää sängylle itkemään niin kuin minua ei olisikaan olemassa ja samaan aikaan tajuan että se jota katsoin omasta ikkunastani olin minä ja se tyttö joka niin surkeani makaa on minä menneisyyden. Kukaan ei nähnyt, ei auttanut, ei ollut läsnä ja hetken aikaan olen aivan yksin eksynyt tähän katalaan maailmaan takaisin."

"Paha päivä oli taas takana, tunteiden sekamelskassa yritti selvittää omia sotkujaan, kielsi tunteet ja painoi itseään maahan entisestään, ruoski itseään aivan kuin muutkin olivat tehneet ja se pieni ajatus haparoiden pikku hiljaa astui elämään josta valo sammui sinä hetkenä kun se tuli "en edes ansaitse elää" siitä päivästä lähtien elämä ei edes kuulunut vaihtoehtoihini, en uskonut iloon tai onneen, nauruun tai hymyyn ja jokainen ihminen veti minua elämän varjopuolelle ja jokainen todisti ettei täällä pysty olemaan ilman omaa pimeää puoltaan. Olin kuullut jotain itsensä vahingoittamisesta ja istuessani omassa tuolissani pöydän ääressä illalla, vedin varovasti sakset laatikostani ja miettien hetken, painoin ne omaan ihooni ja siitä se lähti jokainen lyönti, viilto, itsekriittisyys paheni entisestään.Sinä päivänä minuuteni katosi ja siitä päivästä lähtien olen etsinyt oikeaa itseäni. Kunpa joku olisi vaan kertonut että kun valitsee tuon tien niin takaisin ei ole pääsyä."

satuta vaa ja viillä ranteeni mun puolesta

oon syvästi ihastunut taas kerran ja mun omat tunteet paistaa läpi musta kelle tahansa. Yritän olla järkevä mutta elän sydämellä enkä järjellä. Se koko ihminen on mun mieles ihan koko ajan ja en pysty lopettamaan sen ajattelemista ja tälläkin hetkellä vaan haluisin halata sitä ja kertoa mun tunteista. Mut tässä kohtaa mun järki sanoo että " jos sä kerrot sille takaisin ei oo paluuta ja kai sä tajuat ettei se tykkää susta ja sen jälkeen teijän välei ei oo ees olemassa" Viimeks ku tunsin jotain tällästä, onnistuin vaan vihaamaan itseäni lisää sekä satuttamaan. En yleensä huutele maailmalle tai yhtään kenellekkään että oisin ihastunu sillä en vaan halua puhua niistä ennen kuin saisin asioihin varmuutta ja sitä ettei se ole vaan siellä ihastumisessa.

 

Missä mun inhimillisyys on? mulle kerrottiin tärkeitä asioita joiden vakavuuden oikeesti sivuutin.Mut sitku tuli oikea tilanne jossa sen huomas, mun ois tehny mieli vaan romahtaa itkien alas ja pyydellä tuhannesti anteeksi ja halata sitä ihmistä. Syyllisyys alkoi painaa päälle, miksen voi vaan auttaa muita miksen vaa enää pysty siihen, miksi en tunne yhtään _mitään_ kun mulle kerrotaan asioita joiden takia vielä vuosia sitten itkin. Mua hävettää miten musta on tullu tälläinen itsekeskeinen.

pistän silmät kii ku taivaalta sataa vettä

Kuolemanpelko. Menetys. KIPU.
En oo vuoteen kokenut tätä samaa mitä koen taas. Pelkään taas että kun herään huomenna se mulle tärkeä ihminen on poissa ja mä murrun täysin. Miks mun pitää aina pelätä että ihmiset kuolee pois jo liian nuorena. Kuuluuko se tavallisen ihmisen elämään pelätä jo 15 vuotiaana ekan kerran että omat kaverit kuolis pois ja jäisin yksin? Kuuluuko se että valvoo öitään itkien sillä se ajatus ei jätä sua rauhaan? Se että mietit keskellä päivää kuinka se ihminen olisi poissa? ja kuinka itse makaisi taas kuilun reunalla ja uppoaisi yhä enemmän. Onko se normaalia kuinka mietit kuinka menet sen ihmisen hautajaisiin edes kuulumatta sinne ja kuinka saisit koulussa tiedon ja näkisit sen ihmisen harhoinasi uudestaan ja uudestaan vierelläsi? Hymyilemässä vain minulle sitä tuttua hymyään ja istumassa vieressä niin kuin aina ennenkin.

Painajaiset, ne saapuvat yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen taas kotona, tv on päällä josta näen että jokin räjähtää jossain. Sitten pimeni silmissä.
Heräsin tuolilta ja veljeni oli vieressäni,sillä oli kengät jalassa ja se selitti jotain että hyvä että heräsin ja että tarvin kengät jotta voin kävellä maalla. Huomaan että maa on täynnä laavannäköistä juttua punaisenaan ja veljeni sanomista huolimatta nousen ylös tuolilta astun "laavan" päälle" ja joka askeleella se polttaa jalkaani niin paljon että nousen takaisin tuolini päälle. Kauhuissani kysyn missä vanhempani ovat ja ovatko he kunnossa? Veljeni vastaa ettei tiedä ja antaa minulle jostain kengät.

Seuraavassa hetkessä istun autossa matkalla Uttiin, vanhempani istuvat edessä ja minä ja veljeni takana. Äiti ajaa ja minä katselen ikkunasta ulos, nähden pelkkää tuhoa ja verisiä ruumiita tien reunoilla. Muistan ajatelleeni että ambulanssi ei koskaan kerkeä auttaa heitä kaikkia ja että he kuolevat yksin peloissaan sen räjähdyksen takia. Silmäni näkevät pelkkää tuhoa ja muistan pelänneeni että jos kaverini ajoi skootterilla siihen aikaan kun räjähti niin hän on varmasti kuollut ja jos kaverini ei olisi muuttanut pois räjähdyspaikan läheisyydestä niin hän olisi myöskin kuollut. Olin peloissani ja minua itketti sillä pelkäsin läheiseni olevan poissa. Heräsin aamuyöstä tuona yönä paniikissa ja melkein itkien. Mikä mua vaivaa mitä mun alitajunta haluaa kertoa mulle tai selvittää ?