mieleni on kuin tuhansia vuosia kestävä vankila

en oo enää yhtään varma kuinka jaksan tehä tätä enää.
tuntuu etten enää ees tiiä miten hymyillään oikein
Onko se väärin jos vaan murrun enkä koskaan enää palaa takaisin raiteilleni?
tuntuu että tukehdun taas
oon hukassa aivan liikaa taas
halu satuttaa kasvaa vaan päivä päivältä

en vaan jaksa pitää esirippuja ylhäällä, eihän siinä ole mitään järkeäkään.
Vaikka viiltäisin käteni täyteen haavoja se ei silti muuttaisi tilannettani mitenkään.
vaikka halvaantuisin en pystyisi siltikään muuttamaan menneisyyttäni

sä et voi laskea elämääsi muiden ihmisten varaan. Sä et oikeesti voi uskoa että kukaan voisi pelastaa sua täydellisesti

tuntuu vaa etten mun kuuluis ees elää, etten millään sovi tänne yhteiskuntaan ja ihmisten sekaan, oon se friikki taas täällä. Jos tietäisin helpon tavan lähteä niin lähtisin, sillä täytyishän mun jo ymmärtää ettei mikään muutu koskaan.

su 28.62015 klo 3:12
kai säkin toivot joskus että voisit ees kerran elämässä olla onnellinen, ettei sun tarvis joka nurkan jälkeen vaan katsoa peläten taakse mut silti niin aina käy. Joskus sä vaan mietit mikset voi koskaan olla tarpeeksi ja miksi koko maailman kaikkeus ahdistaa, eikä kukaan ymmärrä, miten kukaan voisi ymmärtääkään kun he eivät tiedä totuutta minusta tai mistään muustakaan.

pe 10.07.2015 klo 1.49
sehän sattuu kun huomaat että vaivalla hankitut ihmissuhteesi romahtavat pala palalta, kun oot tottunut että ihmiset puhuvat sulle päivittäin siitä mitä ovat tehneet milloinkin mut joku päivä ne ei kerro sitä sulle vaan toisilleen, joku päivä sä et enää oo se tärkeä niille vaan he löytävät toisensa jolloin sä oot vaan se turha ihminen jolle ei löytynyt sijaa sieltäkään vaikka kuinka halusi. Nyt mä seison siinä portilla kyyneleet silmissäni enkä näe mitään syytä enää jatkaa, kaikki vaan käy sun elämässä nykyään eikä kukaan tunnu olevan jäädäkseen. Jokaisella on jokin paras ystävä joka huolehtii susta. Jokaisella merkittävällä ihmisellä on mutta ei mulla sillä aina löytyy joku joka menee sun eelle mut kaipa siihen tottuu olemaan jokaiselle korkeintaan se kakkonen.

Joka kerta kun mä paljastan mun syvimmät tunteet, joudun katumaan sitä jälkeenpäin, ei ne haluu kuulla siitä kuinka paha olo sulla on sillä ne haluaa siut iloisena joka aina kuuntelee ja vastailee ihmisille kun ne sitä kipeimmiten tarvitsee, oon aina silloin paikalla, vastaan nopeasti ja valvon sun kanssa vaikka mua väsyttäisikin sillä haluan auttaa.

klo1:53

itkettää muttei kyyneleet lopu, ei oo terää ja haluan tän vaa loppuvan, raavin käsiäni kunnes sattuu, kunnes käteni ovat punaisia raapimisjälkiä täynnä jotka katoavat yön aikana ja silloin sä viimeistään tajuat ettei kukaa voi sua pelastaa