Se kuolema oli liian suuri jätettäväksi taakse

Samat paikat, samat ajatukset vuodesta toiseen. Eri ihmiset eri tilanteet, samat tunnetilat.
Olen saavuttanut unelmiani mutta en osaa arvostaa sitä kuinka kovalla työllä se on tavoitettu.
En osaa olla onnellinen vakipaikasta koska mikään ei koskaan riitä mitä itse saavutan?
Kuinka olla pehmeämpi itseäni kohtaan? Kuinka häätää harteiltani kaikki tämä taakka?
Makaan miehen vieressä joka on vaihtunut kertaalleen. Mietin eron syitä ja miksi niin oli käynyt, en ymmärrä miksi elämän pitää olla niin sirpaleista. Makaan vieressäsi ja mietin mistä se tunne tänä aamuna kumpuaa että tuntuu niin väärältä maata tässä, olen vihainen enkä edes tiedä syytä. Haluaisin huutaa mutten voi. Tätäkö tämä tulee olemaan mun loppuelämä? Herätä joka aamu sängystäni ja koittaa elää, kiivetä samoja esteitä ylittäen. Vihata elämää ja sen tuomia asioita, pelkää epäonnistumista ja unohtaa onnistumiset. Kaikki rempallaan elämässä, missään ei ole järkeä. Yritän parhaani mutta se ei tunnu riittävän aina liian huono. Surettaa menetykset, kaikki käy taas liian suureksi. Pelkään rakkauden olevan katoavaista ja katoavan, pelkään tunteideni muodostuvan.
Mä haluaisin vaan palata entiseen elämääni joka tuntui niin paljon helpommalta, olen katkera elämälleni kaikesta siitä mitä se on tielleni tuonut.

Mikään ei korvaa mun entistä elämää, osasin sentään edes hetken olla onnessa kiinni. Läheiset sano et sä voit niin huonosti siinä suhteessa mut oikeesti voin niin huonosti elämässä. Tuntuu että rakkaus on loppunut, en enää uskalla rakastaa sillä en osaa korjata aikaisempia haavojani. Kiusaaminen ja lapsuus on helpottaneet otettaan minusta mutta ero ja läheisten menettäminen sekä kissan tuntuvat ylivoimaiselta. Pitäisi jaksaa vielä kerran hymyillä, vielä kerran nauraa ja vielä kerran elää. Miten voisin rakastaa ketään kun en osaa enää rakastaa itseänikään.
Kun sä et kosketakkaan tai puhu mulle niinkuin ennen musta tuntuu että oisin huono sulle.
Kun kiellät mua tekemästä asioita sinulle, koen olevani vain typerä tyttö.
Kun torjut minut, koen olevani kelpaamaton. Sitähän olen jopa omasta mielestäni miksen siis sinunkin? Jos en kelvannut edellisellekkään niin miten voisin riittää sinulle?
Kun sä arvostelet asioita, koen että arvostelet valintojani ja se ärsyttää sillä huonontuulisena on vaikea olla ärtymättä pienistä asioista elämässä.Mitä jos en pystykkään tähän, mitä jos en jaksakkaan olla suhteessa tässä voinnissa? Lapsihaaveet kuulostaa kaukaisilta sillä en osaa kuvitella sellaista elämääni tälläisessä kunnossa. Mitä jos pilaan kaiken kuitenkin? Ero kuulostaa helpoimmalta vaihtoehdolta sillä en koskaan enään pelkäisi yksinjäämistä sillä silloin olisin yksin elämässäni, silloin se pahin olisi tapahtunut enkä voisi vaikuttaa enää mihinkään.

Sä olit oikeassa kun sanoit mulle että tuu sitten vastaanotolle kun eroat. Sä näit ettei näin rikkinäinen tyttö vois olla aidossa suhteessa rakastettavana.  Sä näit sen kaiken epävarmuuden ja surun ja elämisen pelon joka mussa vallitsi jo silloin. Sä näit hieman mun alle, sait hieman kurkistaa mun sanojeni välistä josta luit mua. Mut sä et tiennyt kaikkea, kuinka paljon mä olisin tarvinnut jo silloin sitä että joku olisi korjannut mut. Te särjitte mut ajan kanssa, talloitte päälle kun olin sirpaleina ja nauroitte kun en olis jaksanutkaan. Olin katkera ja ajattelin et tappamalla itseni, saisin kostettua muille, että näyttämällä kuinka helposti likaatte kätenne verelläni  pelkillä sanoillanne. Olen hukannut sen viimeisen osan minusta vuosien varrelle, se onnellinen pieni tyttö sisälläni tukehtui suruun. Mun elämäni ensimmäinen virhe oli syntyä tänne maailmaan, mun toinen virhe oli koittaa aina vaan jaksaa elää ja mun elämäni viimeinen virhe on se etten tule koskaan tappamaan itseäni.