why i love you still, it hurts.

Mä kirjoitan sulle vielä viimeisen kerran rakas.
Sä kokosit mut mun sirpaleista takaisin niin ehjäksi kuin pystyitkään.
Sä annoit mun uskoa meihin ja tulevaisuuteen.
Sä annoit mun rakkauden liekin loimuta ja annoit juuri sen verran että se pysyi kipinässään.
Sun on helppo jatkaa elämää enkä oo aiemmin tajunnut sitä.
En oo tajunnut sitä kuinka se olinkin minä joka olin liian kiinni sinussa.
Minä joka oikeasti rakastin ja tarvitsin sinua elämässäni.
Toivoin että sinä olisit ollut se jonka kanssa perustan perheen ja asetun elämässäni.
Mä en usko että oot ajatellut mua viime näkemisen jälkeen enää ollenkaa.
Mut on pyyhitty sun muistista pois kuin ihmisen vauva aika.
Sä et enää itke mun perään tai toivo meidän olevan me.
Sä oot jatkanut eteenpäin ja oot jo miettimässä seuraavaa.
Mä luulin että jatkaminen olisi helppoa ja alku olikin mulle.
Ihastumiseni toiseen pyyhki eron tuskaa pois mielestä.
Ihastuminen piti mieleni virkeänä kunnes tuli se päivä kun
heräsin unesta kaipaamaan sinua ja meitä.
Voiko ihminen olla typerämpi?
Tajuan paremmin kuin koskaan ettet sä oikeesti rakastanut minua
ettet sä oikeasti ollutkaan tosissasi mun kanssa.
Mä olin sun ulkoisen elämän kulissi, joku joka välitti susta.
Mä olin se joka sai sut kodistasi ulos, se joka kysyi mitä kuuluu.
Kaksi ja puoli vuotta mä pidin meitä pystyssä,
kaksi ja puoli vuotta, järjestin näkemiset sekä viestittelyt.
Ilman aktiivisuuttani ehkei oltaisi nähty viikkoihin tai juteltu.
Ymmärrän näin jälkikäteen olin suhteessa jossa mikään ei ollutkaan aitoa.
Nyt ymmärrän mikset koskaan kehunut minua kauniiksi tai kertonut
kuinka hyvältä näytän ja senkin miksi niin harvoin halusit minua.
Frendit alko varotella et jätä se jo mut en kuunnellu halusin uskoa meihin rakas.
En halunnut olla se joka pienen vastoinkäymisen jälkeen lähtee.
Pelkäsin aina etten olisi ihmisenä riittävä ja kiitos rakas että toteutit pahimman pelkoni
en koskaan riittänytkään sinulle, en koskaan ollut tarpeeksi hyvä
tai rakastettava, annoit itsetunnolleni kolauksen, josta mulla menee aikaa toipumiseen.
Pelkään entisestään ettei minua voi rakastaa kukaan koskaan, en voi luottaa sillä viimeksi kun menin ja luotin niin kävi näin. Silti olen niin pahoillani kaikesta, tuntuu kuin mun unelmat ja toiveet on murskattu toistamiseen enkä pääse yli pettymyksen tunteista.
Sä pelastit mut vuonna 2016 kuolemalta jonka vuoksi mulla on suuri tunneside sinuun. Ilman sinua olisin varmasti päätynyt ruumishuoneelle tai hoitoon sillä se jonka tapasit sinä marraskuisena iltana en ollut minä vaan murjottu varjo minust jonka herätit henkiin päivä päivältä. Luulin jo ettei elämällä olisi mitään annettavaa minulle, mutta siinä sinä olitkin sellaisella hetkellä kun maailmani oli pimeimmillään. Kiitos siitä että sait mut kerran uudestaan elämään elämääni.
Haluaisin vihata sinua muttei se auta minua
haluaisin huutaa sulle senkin idiootti, mutta liian myöhäistä.
En aio enää ajatella sinua kertaakaan, aion unohdaa sinut kokonaan.
Alan elämään elämääni kuten sinäkin teet parhaillasi.
Toivon ettet enää kertaakaan saavu uniini kalvamaan minua alitajunnastani.
Toivon ettei talosi ohi kulkeminen aiheuta minulle tunteita.
Toivon että tämä kipuni helpottaa vielä joku päivä.
Mutta kun vahingossa joskus tavataan jossain niin se olisin minä joka pystyisi suomaan hymyn sinulle mutta ei vielä tänäänkin toivon ettet kulje ohitseni aiheuttaen myrskyä sisälläni.
Mun on pakko päästää irti sinusta ja menneisyydestä ennen kuin tuhoan kaiken mikä on käsissäni.