mä en ees taistele enää, fyysinen puoli kunnos mut henkinen ihan paskana. Tarvin tähän elämään ees jotain pysyvää mut kaikki vaan käväisee mun elämässä. Mun lähellä on ihmisiä jotka ei ees tunne mua, ne ei tunne ketään muuta kuin sen hymyileväisen, kuuntelevaisen ja auttavaisen Annan, sen jolla ei yleensä ole ongelmia elämässä ja elämä onkin niin helppoa ja kaikesta toivutaan hetkessä. En koskaan puhu heille mun ongelmista, en koskaan kerro itkeväni enkä näytä haavoittuvuuttani.
"melkein kuin oisinkin kunnos sen pienen hetken edes"
Sit on taas niitä ihmisiä jotka tietää sen haavoittuvaisen ja herkän ja todella itsekriittisen Annan sen joka kertoo välillä itkevänsä sekä siitä joka avaa itseään muille antamalla muille aseita joilla todella voidaan satuttaa. Ne tietää mut edes jotenkin muttei kokonaan, ne tietää asioista mut silti saattaa tehä virheitä mun kaa, sanoa jotain väärää tai ahdistaa mut nurkkaan, eihän ne koskaan tee sitä tahalleen tai niin ainakin haluan uskoa.
Miten voikaan olla niin hukassa itsensä kanssa? sitä alkoi taas väsymään ihan kaikkeen, ei sitä vaan enää itselleen järjellä voi selittää että viimeisimmät illat oon itkenyt itseni uneen vaikka toisaalta mulla pitäisi olla kaikki ihan hyvin. Sitä vaan alkaa tajuamaan kaikenlaista ja pahimmillaan kun käpertyy omaan oloon sitä ajattelee vain kuinka hemmetisti sitä tarvitsisi omaa äitiään joka sanoisi että kaikki kääntyy vielä paremmaksi ja että hän rakastaisi mua ja silittäisi mun hiuksia kunnes nukahtaisin rauhallisesti ilman kyyneleitä. Onko se ihan hölmöä että haluaisi vaan sen äidin joka välittää ja jolle voisi puhua muutakin kuin sitä että "joo koulu menee hyvin ja näen tuota ja tuota ihmistä, joo kissa raapaisi" Valheita sekä etäisyyttä. Taidan olla vieläkin se pieni lapsi joka vaan haluaisi huomiota äidiltään. Uskon vakaasti että olisin päässyt helpommalla jos äiti olisi tiennyt ongelmistani sekä jos olisin pystynyt puhumaan äidilleni enemmän onnettomuudesta ja siitä mitä tunnen, mut se kaikki on jo mennyttä ja eteenpäin on matka. Jos aikuisiällä yksi asia jatkuu samaan malliin niin täytyy kerätä oma rohkeus ja pyytää äidin hyväksyntä vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Tajusin sen nytte mä rakastan mun äitiä kaikista asioista huolimatta ja aijon sanoa sen viimeistään äitini kuolinvuoteella jos saan siihen mahdollisuuden sillä en kestäisi ajatusta siitä ettei äitini tietäisi minun rakastavan häntä kuoltuaan.
Tunnen suurta pettymystä, mun piti pysyä kuivilla koska niin olin pysynyt kaikesta huolimatta tähänkin asti mutta siihen riitti yksi hetki jolloin en välittänyt missä, kuinka monta ja millaista viiltoa koristaisi ihoani, en välittänyt siitä että pitää taas piilotella ja pitää suurta salaisuutta itselleen, kunpa ajas vaan pystyisi palaamaan takaisin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi
Joskus painun pinnan alle enkä ole ollenkaa varma minkä avulla jaksan nousta pinnalle mutta kyllä tää tästä vielä helpottaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
jokainen sana merkitsee jotain,avaa suusi vieläkun se on mahdollista (: