vaikka elämä viilsi

Herätys kello soi kymmenettä kertaa mutta käännän vain kylkeä. Lopulta kun nousen ylös menen vessaan peilin eteen ja katson itseäni ja mietin mitä ihmettä mulle tapahtui. Olen pian kaksi kertaa suurempi kuin koskaan ja se saa minut ahdistumaan. Mun piti lopettaa hetkeksi syöminen ja vähentää reilusti mutta mitä oon sen sijaan tehnyt ahminut. Ei sen niin pitänyt mennä. Mun piti liikkua saada näitä kiloja pois mutta kun en saa lähdettyä lenkille. Mulla on nykyään fyysisesti ihan kauhea olo aamuisin.

Joku kaunis päivä mun jalat ei jaksa enää kannatella
joku kaunis päivä mun pää ei enää jaksa tätä
joku kaunis päivä olen hyödytön muille
ja sinä päivänä en enää jatka.

Se on kipua rinnassa, vanhoja viiltoja ranteissa
kahlittuna seinään, omaan pieneen kuplaansa.
mun tunteet on ison oven takana
mutta ovi on lukossa
ja avain hukassa.
Joskus mietin mitä jos joku avaa sen oven
sortuisinko saman tien lattialle heikkouden merkiksi
vai tuntisinko edes hetken ajan jotain muuta
kuin tämän saman olotilan.

Olen kohta jo aikuinen ihminen
ja kun jossaa kohtaa luulin
että pääsen kokonaan pois
näistä oloista luulin väärin
ne ei olleet pelkkiä kasvukipuja
ne jatkuu vieläkin
odottaa mun heikointa hetkeä
jokin mun sisällä haluaa huutaa
mutta mitään ei näy ulos.
Toisinaan toivon että joku
tajuaisi miltä musta tuntuu
mutta jotenkin vaan tiedän
ettei niin tule käymään