pistän silmät kii ku taivaalta sataa vettä

Kuolemanpelko. Menetys. KIPU.
En oo vuoteen kokenut tätä samaa mitä koen taas. Pelkään taas että kun herään huomenna se mulle tärkeä ihminen on poissa ja mä murrun täysin. Miks mun pitää aina pelätä että ihmiset kuolee pois jo liian nuorena. Kuuluuko se tavallisen ihmisen elämään pelätä jo 15 vuotiaana ekan kerran että omat kaverit kuolis pois ja jäisin yksin? Kuuluuko se että valvoo öitään itkien sillä se ajatus ei jätä sua rauhaan? Se että mietit keskellä päivää kuinka se ihminen olisi poissa? ja kuinka itse makaisi taas kuilun reunalla ja uppoaisi yhä enemmän. Onko se normaalia kuinka mietit kuinka menet sen ihmisen hautajaisiin edes kuulumatta sinne ja kuinka saisit koulussa tiedon ja näkisit sen ihmisen harhoinasi uudestaan ja uudestaan vierelläsi? Hymyilemässä vain minulle sitä tuttua hymyään ja istumassa vieressä niin kuin aina ennenkin.

Painajaiset, ne saapuvat yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen taas kotona, tv on päällä josta näen että jokin räjähtää jossain. Sitten pimeni silmissä.
Heräsin tuolilta ja veljeni oli vieressäni,sillä oli kengät jalassa ja se selitti jotain että hyvä että heräsin ja että tarvin kengät jotta voin kävellä maalla. Huomaan että maa on täynnä laavannäköistä juttua punaisenaan ja veljeni sanomista huolimatta nousen ylös tuolilta astun "laavan" päälle" ja joka askeleella se polttaa jalkaani niin paljon että nousen takaisin tuolini päälle. Kauhuissani kysyn missä vanhempani ovat ja ovatko he kunnossa? Veljeni vastaa ettei tiedä ja antaa minulle jostain kengät.

Seuraavassa hetkessä istun autossa matkalla Uttiin, vanhempani istuvat edessä ja minä ja veljeni takana. Äiti ajaa ja minä katselen ikkunasta ulos, nähden pelkkää tuhoa ja verisiä ruumiita tien reunoilla. Muistan ajatelleeni että ambulanssi ei koskaan kerkeä auttaa heitä kaikkia ja että he kuolevat yksin peloissaan sen räjähdyksen takia. Silmäni näkevät pelkkää tuhoa ja muistan pelänneeni että jos kaverini ajoi skootterilla siihen aikaan kun räjähti niin hän on varmasti kuollut ja jos kaverini ei olisi muuttanut pois räjähdyspaikan läheisyydestä niin hän olisi myöskin kuollut. Olin peloissani ja minua itketti sillä pelkäsin läheiseni olevan poissa. Heräsin aamuyöstä tuona yönä paniikissa ja melkein itkien. Mikä mua vaivaa mitä mun alitajunta haluaa kertoa mulle tai selvittää ?