mut kuka on siitä sanomaan
kuka selvii ja kuka ei
toiset kaatuu ja rämpii kuin
hukkuneet altaissaan
toisiin tarraa kädet niin kylmät ettei sitä
tajuta auttajan kädeksi
me juostaan ympyrää
tietämättä edes määränpäätä
vapautinko sen linnun sen häkistä
vai ovatko kahleet vielä hänen sisällään
onko se hetkittäinen
se onnen ja helpotuksen tunteet
vai katoaako ne heti vastoinkäymisissä
piirissä pallo liikkuu
tehden verkkoaan
kuka pitää ja kenestäkin
kuinka paljon ja miksi
miksen koskaan minä
miksi aina hän?
Elämä vai kuolema
heitä noppaa
pelastusrengas vai kuilu
valitse se tie
joka sua vie
taakse vai eteen
älä syytä muita
jos väärän valinnan teit
sä löydät paikkas mut sut
revitään siit ulos
viedään kylmään lämpöisestä
viedään turvasta tuntemattomaan
revitään kuin pieni lapsi äidiltään
Kaikki on varmaa joskus tuntenut sen tunteen kun kukaan ei ymmärrä mitä käyt läpi, kukaan ei muista eikä kukaan todellakaan huomaa. Asiat on siis kuin ennen, yhes vaihees kaikki on ihan fine ja sit seuraavan päivänä juokset pakoon ihan kaikkea,juokset niin kuin yrittäisit tappaa jotakuta. Ahdistaa muttei silti ahdista. Hengitän mutten silti hengitä. Juoksen mutta silti se tuntuu.
Tein sen taas pakenin peläten saanko itseäni enään kasaan, saanko olla oma itseni vai muutunko taas sellaiseksi jota en tunne keneksikään. Romahdus keskellä päivää kaiken keskellä sitä vähiten kaipasin, itkuisuutta yksikin väärä sana saa mut itkemään hetkenä minä hyvänsä se jatkui läpi päivien. Viimeinen asia ennen nukahtamista oli kyyneleet silmäkulmissani. Menin vessaan pakoon, vedin syvään henkeä ja katsoin omaa peilikuvaani ja se tuntui niin helvetin pahalta, välttelin kyyneliä ja sitä oloa ja koitin rauhoittua mutta vessassa ei voi olla piilossa maailmalta kovin kauaa sillä se on epäilyttävää niinpä oli pakko lopulta astua ulos maailmaa ja mennä ihmisten luokse joka sattuu sillä ne katseet ja se kuinka mua yritetään analysoida mieluummin vaan juoksisin helvetin kauas koko paikasta kuin kohtaan sen silmästä silmään. Oon menettänyt erään lopullisesti, ennen oli ees jonkinlaiset välit nykyään ei ole enää mitään, sanoja ilman merkityksiä, pieniä yrityksiä korjata asioita mutta ei mulla ole sellaisia voimia jolla ees voisi saada mitään kuntoon. its just hurts so much to ficure that out. Huomenna poliisilaitokselle pelottaa aika paljon mut pakko sielläkin käydä
ajatukset on pyörinyt vähän siellä ja täällä
"haluanko oikeesti elää?"
"vihaan aurinkoa ja tätä säätä se masentaa"
" mitä järkeä oon kaikille se tyhmä tyttö"
"älä katso mua noin, kyl mä tiedän olevani arvoton"
"kyl mä tiiän että haluat jonkun joka tajuaa sua"
"kyl mä tajuan että jätät mut"
ja sit vaa toivon olevani 18 jotta voisin hukuttaa tunteeni
" sä satutat ja satutat ja silti vaan välitän susta niin helvetisti ei ole reilua, että aina kun jostakusta tulee jotain sellasta mikä on syvällä sydämessä, se lakkaa välittämästä, se huomaa etten ole se kukaan, etten ole sen arvoinen ja sit se halkasee mut pikkuhiljaa kahtiin. Taas päästin ihmiset liian lähelle miks helvetissä ku lopussa mul menee nii kauan toipua sellasesta. Enkä voi kertoa kellekkään sillä ihmiset vaan nauraisi itsensä kipeiksi. enkä mä todellakaan enää tiedä mitä tekisin itseni kanssa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
jokainen sana merkitsee jotain,avaa suusi vieläkun se on mahdollista (: