Astun täpötäyteen huoneeseen,ahdistaa ei en pysty silti pakotan itseni etenemään

astun ulos ovesta ja lähden kävelemään,musiikki soi tuttuun tapaan kuulokkeista ja ulkona on samanlaista kuin viimeksi katsoin. Juoksen puolet matkasta sillä olen myöhässä aikataulustani,saavun bussipysäkille hengästyneenä ja huomaan bussin tulevan juuri sopivasti,nousen bussiin ja koitan nauttia viimeiset hetket yksinolosta kaikkien niiden ihmisten keskellä. Asemalta kaveri tulee istumaan viereeni,enkä voi kuunnella enää musiikkia joka erottaa minut tästä maailmasta,niinpä yritän sulautua maailmaan ja painaa ahdistuksen pois luotani. Pysäkkini saapui ja otan askeleet ulos,kohti koulua ja siinä ihmisvilinässä huomaan askeleideni olevan hataria ja tahtonivastaisia.Odotan tunnin alkua kaverini puhuvat keskenään eikä se oikeastaan sillä hetkellä haittaa minua, menen istumaan pulpetilleni, odotan opettajan saapumista ja siinä se opettaja onkin,puolet hänen puheestaan kuulen kaukaata kun olen niin kiinni omissa ajatuksissani,mutta jossakin kohtaa alan oikeasti kuunnella opettajaa ja tarkkailemaan mitä ympärillä tapahtuu,kaverit kuiskuttelevat keskenään ja takaata kuuluu meteliä.Muistan toivoneeni kuinka kukaan ei kiinnittäisi huomiota minuun tai ettei opettaja kysy mitään minulta jotta saisin pysyä piilossa.

viha ei elä minussa, se elää unieni kautta kaikki ne tunteet tuska, ikävä, läheisyys,  se sattuu elää ne hetket uudestaan ku painaa silmät kiinni ja näkee sen joka merkitsi mulle eniten mut sen näkee jo sun silmistä ettet oo enää se sama ihminen kuin ennen, tuntuu kuin sä eläisit vain hetkittäin tääl elämässä 

 

te ette vaan tajua te sotkette mut peliinne mukaan ja ootatte mun sanovan aina ne oikeat sanat,ootatte mun aina kuuntelevan,ootatte empatiaa ja kaikkea muuta,ootatte että vedän aseen pois ohimoiltanne ja kerron kuinka elämä voisi olla ihanaa vielä joku päivä. ootatte multa ihmeitä.Mun pitää olla teille tuki ja turva mun pitää olla läsnä ja sitku teen sen kaiken teidän hyväksenne,te unohdatte mut ja pyydätte asioita kun mulla on vaikeaa.

mä tajuan kyllä mut sotketaa peleihin ja mun pitää jaksaa ja kestää ne,mä kestän ne jokaisen teon ja sanan,mä kestän jopa sen että otatte puukon ja puukotatte mut sillä te ette ole silloinkaan voittaneet minua te ette koskaan voita mua peleissä sillä mua ei voi murtaa.

elämä ahdistaa ei muuta.

mihin me ollaan tultu ? mihin me ollaan päädytty tässä elämässä?

mä koitan pärjätä ihan oikeasti,mä koitan pitää ajatukset poissa näistä päivistä

taas se alkaa älytön taistelu tätä kaikkea vastaan

jota ei voi koskaan edes voittaakaan

sorrun kuitenkin uudestaan ja uudestaan

se on vain ajan kysymys

nauran, nauran ja nauran

niin kauan kunnes en saa hengeä

ne katsoo mua kuin hullua

mutta eihän se haittaa

kun en voi lopettaakaan

kaikki on niin vaikeaa

istua paikoillaan ja syödä

ilman sitä ahdistusta

ilman sitä että jättää ruokaa lautaselle

ilman sitä että muiden katseet

porautuvat ihoni läpi

ja mä katoan omaan päähäni

huomaamattani

olen taas siellä sirkuksessa

jossa nauroin ja jossa pelkäsin sitä pelleä

olen taas siellä vajassa yksin pimeässä

itkemässä ja huutamassa

olen koulun käytävällä puhumassa sun kanssa

olen verisen suihkun lattialla

haavoittuvaisillani

olen sohvalla kuuntelemassa

kuinka elämä on paskaa ja kuinka

kukaan ei huomaa hänen pahaa oloa

ja ainoa mitä mietin

sä sentään vielä puhut ihmisille haavoittuvaisuudestasi

mä vaan satutan ja satutan

ja suljen omat muurini

sillä samalla hymyllä joka kerran

valaisi muiden päivät.