satuta vaa ja viillä ranteeni mun puolesta

oon syvästi ihastunut taas kerran ja mun omat tunteet paistaa läpi musta kelle tahansa. Yritän olla järkevä mutta elän sydämellä enkä järjellä. Se koko ihminen on mun mieles ihan koko ajan ja en pysty lopettamaan sen ajattelemista ja tälläkin hetkellä vaan haluisin halata sitä ja kertoa mun tunteista. Mut tässä kohtaa mun järki sanoo että " jos sä kerrot sille takaisin ei oo paluuta ja kai sä tajuat ettei se tykkää susta ja sen jälkeen teijän välei ei oo ees olemassa" Viimeks ku tunsin jotain tällästä, onnistuin vaan vihaamaan itseäni lisää sekä satuttamaan. En yleensä huutele maailmalle tai yhtään kenellekkään että oisin ihastunu sillä en vaan halua puhua niistä ennen kuin saisin asioihin varmuutta ja sitä ettei se ole vaan siellä ihastumisessa.

 

Missä mun inhimillisyys on? mulle kerrottiin tärkeitä asioita joiden vakavuuden oikeesti sivuutin.Mut sitku tuli oikea tilanne jossa sen huomas, mun ois tehny mieli vaan romahtaa itkien alas ja pyydellä tuhannesti anteeksi ja halata sitä ihmistä. Syyllisyys alkoi painaa päälle, miksen voi vaan auttaa muita miksen vaa enää pysty siihen, miksi en tunne yhtään _mitään_ kun mulle kerrotaan asioita joiden takia vielä vuosia sitten itkin. Mua hävettää miten musta on tullu tälläinen itsekeskeinen.