onko mahista ees juosta elämää karkuun

Oonhan aina ollut näkymätön, se joka katsoo omaa elämäänsä sivusta, se jota ei huomata. Joskus mä mietin että olenko sittenkään olemassa täällä maailmassa? vai olenko vaan omaa mielikuvituksen tuotetta, sitä unta joka ei jostaan syystä halua päättyä? Olisiko se niin väärin että sekottaisi todellisuuden ja harhan? Hajottaa, onko näkemäni ihmiset totta tai edes koko elämäni? Jos tämä kaikki on harhaa niin miksi kaikki kosketukset tuntuvat niin aidoilta mutta jos tämä on totta niin miksi tämä tuntuu pahalta unelta ja miksi unohtelen asioita, miksi minun pitää kymmenettä kertaa varmistaa että olin oikeasti sinun kanssasi enkä vain mielen sisälläni sekä miksi näen kuolleita ihmisiä luonani.

Varoitusmerkit näkyy jo enkä voi tehdä mitään, en voi edes kertoa kuinka paljon se pelottaa minua.

Tunteet on niin monimutkaisia, ehkä jopa liiankin. Joskus haluisin vaan näyttää sulle että kuinka paljon tosissaan satutat mua mut en halua olla ilkeä.

"Kun ovi sulkeutuu perässä, tunnen valtavaa surua.."
Viillänkö, enkö viillä? se helpottaisi oloa ja kaikkea mut samalla pahentaa asioita.

"katselen huoneeni ikkunasta, kuinka tuo tuntematon tyttö kävelee itkuisena kotiin päin, hahmo on tumma, täysin väritön, sillan kohdalla hän pysähtyy ja näen kuinka vesi kutsuu häntä luokseen ja näen sen tunteiden taistelun, minä sekä hän tiedettiin ettei se päivä ollut vielä tänään vaikka pahaa teki myöntää se. Saapuessaan pihatielle kyyneleet lentävät maahan entistä kovimpina, vaikka hän yritteli peitellä asiaa. Kuulen ja näen huoneestani oven läpi kuinka hän astelee voimattomana portaita ylös. Astuessaan huoneeseen jossa minä olen, hän heittää reppunsa lattialla ja lysähtää sängylle itkemään niin kuin minua ei olisikaan olemassa ja samaan aikaan tajuan että se jota katsoin omasta ikkunastani olin minä ja se tyttö joka niin surkeani makaa on minä menneisyyden. Kukaan ei nähnyt, ei auttanut, ei ollut läsnä ja hetken aikaan olen aivan yksin eksynyt tähän katalaan maailmaan takaisin."

"Paha päivä oli taas takana, tunteiden sekamelskassa yritti selvittää omia sotkujaan, kielsi tunteet ja painoi itseään maahan entisestään, ruoski itseään aivan kuin muutkin olivat tehneet ja se pieni ajatus haparoiden pikku hiljaa astui elämään josta valo sammui sinä hetkenä kun se tuli "en edes ansaitse elää" siitä päivästä lähtien elämä ei edes kuulunut vaihtoehtoihini, en uskonut iloon tai onneen, nauruun tai hymyyn ja jokainen ihminen veti minua elämän varjopuolelle ja jokainen todisti ettei täällä pysty olemaan ilman omaa pimeää puoltaan. Olin kuullut jotain itsensä vahingoittamisesta ja istuessani omassa tuolissani pöydän ääressä illalla, vedin varovasti sakset laatikostani ja miettien hetken, painoin ne omaan ihooni ja siitä se lähti jokainen lyönti, viilto, itsekriittisyys paheni entisestään.Sinä päivänä minuuteni katosi ja siitä päivästä lähtien olen etsinyt oikeaa itseäni. Kunpa joku olisi vaan kertonut että kun valitsee tuon tien niin takaisin ei ole pääsyä."