vie mut sinne jossa ei satu enää,lupaan sulle etten palaa koskaan

Kun päivä valkenee iltaan, tajuaa sen kuinka väsynyt on. Milloin viimeksi en olisi pelännyt ihmisiä sekä omia tekemisiäni? Nauran vaikkei naurattaisi yhtään, kuin kohteliaisuudesta hyvälle vitsille tai laukaukselle. Mä en tunne itseäni onnelliseksi enkä iloiseksi. Tunnen itseni vääränlaiseksi ihmiseksi sekä vajaaksi.

Lapsi kulta susta on vaan niin helvetisti vaivaa ihmisille. Aina pitäisi olla hakemassa ja elättämässä ja huolehtimassa.

Koitan ja koitan muttei kukaan kuuntele, sanani kaikuvat kuuroille seinille. Sanon asiani ääneen ja saan pahimman vastauksen joka saa minut kyynehtimään. Mietin olenko ansainnut tämän kaiken sen jälkeen kuinka kohtelen muita, tuntuu että itse edes koitan auttaa, kysyä missä mättää ja mitä henkilö kenties haluaisi olevan eri tavalla. Mutta kun itse olen surullinen huomaan kuinka vaan jään suruni kanssa yksin, kuinka riuhdon itseäni irti kahleista ja peloista joka päivä onnistumatta siinä. Ne on hetkiä jolloin tunnen itseni entistä yksinäisemmiksi.

Hoitajalleni soitetaan ja saan kuulla ettei sitä hoitajaa ole enää ja että joku uusi ihminen saa hoitaa asioitani ja että hän soittaa viikon päästä ja ainoa mitä saan mietittyä että ehkei mulla ole väliä, eikä mun hoidolla. Tunnen olevani todellakin yksi tuhannesta ihmisestä.