anna anteeksi

Joskus mietin että ehkä toivon elämältäni ja siinä olevilta ihmisiltä liikaa. Kipu raastaa sydäntä ja jos totta puhutaan alan olla aivan loppu. Teen virheitä tyhmiä ja saan itseni vihaamaa itseäni vielä lisää. Saan roihut itsevihaani "ei me koskaan tiedetty tuleeko susta lähihoitajaa, vittu sie oot niin tyhmä, sun pitäis osata käyttäytyä kuin aikuinen, ajatteletko koskaan, mun mielestä sä voit jatkaa viiltelyä kun ne on niin pieniä kuhan se ei vaan pahene jos se auttaa sua, jos sä tuut enää yhtään lähemmäksi niin mä hyppään täältä sillalta alas" Ja pakostikin päädyn ajattelemaan että ehkä olen niin paha ihminen että kaikki mihin ikinä koskenkaan niin särjen sen. Mä satutan muita tyhmyyksissäni vaikken haluaisi

Ympärillä vain pettyneet ihmiset
ja en pysty enää kertaakaan
näkemään sitä katsetta niin kylmää
Voiko onnellista loppua edes olla?
Kahleeni pitävät minua paikoillaan
vaikka haluaisin olla jo vapaa
joku päivä mä juoksen karkuun elämää
vaikka tiiän ettei pitäisi
¨
kello määrää tahdin elämässä
ajatonta aikaa ei olekkaan
se saartaa mut ja tahtoo mun päästävän
irti niistä käsistä jotka pitelee mua pystyssä
kuinka kauan jaksan enää leikkiä
olevani fine.
kun todellisuus edessäni romahtaa.

päivän päätteeksi tunnen kuinka sydämeni lyö
tunnen kuinka onnellinen voin olla
vaikka yksin päädyn sänkyyn makaamaan
toisaalta tunnen surua sillä pelkään kaiken romahtavan
pelkään yksinäisyyttä ja tyhjiä silmiä
pelkään lupauksia ja huomista.

Olen aika varma että näen harhoja ihmisiä siellä missä heitä ei ole.
Itsetuhoiset ajatukset ovat taas tulleet pinnalle.

Olen jäänyt pimeään josta ei ole pääsyä
olen sitonut asioita itseeni
jättänyt sinne koska haluan jatkaa eteenpäin
pari  viikkoa sitten käymäni keskustelu
avasi uudestaan padot jättäen minut alleen.
ei mun ei pitänyt taas avautua
mut silti siinä kävi niin.