kaikki on vaan niin epäselvää ja sumuista.
Iltaisin en edes löydä niitä sanoja tai asioita jotka valvottaa mua.
Aamulla herään pahaan ahdistukseen ilman syytä.
Ulkona mussa on kaikki vielä päällisin puolin ehjää ja tyyntä.
Mut sisältä... mä oon hajoamassa
Koulussa se tappelu vasta alkaakin
"etkö varmasti ota mitää?, jäätelöä,mehua vettä"
"ei kiitos"
ja mä taas olin hävinnyt yhden ottelun itselleni
tuntu että ihmiset tuijotti ja yritin olla ahdistumatta
mut en vaa pystynyt, luokassa tuijotan opettajaa suoraan
jotta voisin keskittyä yhteen asiaan
sen sijaan että tuntisin itseni epäonnistujaksi
ja surulliseksi, kieltäminen on paras asia
rangaista itseään sekä saada itsensä tuntemaan ettei
ansaitse esim. ruokaa.
Tunteet vaan kasvaa entistä suuremmiksi
enkä tiedä pystynkö olla kertomatta
tai ennen kuin joku huomaa
tuun polttamaan sormeni tässä ennen kuin huomaankaan
äiti sano mulle että en tuu kuitenkaa sitä työpaikkaa saamaan
ja sen jälkeen rupesin miettimään että
miksi ees luulin niin, en tietenkään saa sitä
ja sit aloin aattelemaan miks saisin mitää mikä tekis mut onnelliseksi
ja ne omat äidin sanat sai mun uskon taas horjumaan.
kunpa tie onneen olisi paljon helpompi, muttei se ole
se on kuin rämpimistä kuiluissa
se on kuin oman itsensä tappamista pala palalta
ja kun onnessaan osuu kiveen
osaako sitä enää nousta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
jokainen sana merkitsee jotain,avaa suusi vieläkun se on mahdollista (: