pien päivitys vaa teitä varten

joo siis on ollut kiireitä työssäoppimisessa enkä ole sen takia kerinnyt kirjoitella mitään ja ei oo muutenkaa inspistä kirjoitella mut aattelin vaa ilmoitella etten oo lopettanu blogin pitämistä tai mitää mut on vaa niin paljon ajateltavaa ja kirjoittelen sitten kun jaksan,mut haluun toivottaa teille jokaiselle joka lukee tän että hyvää lomaa sekä joulua :3

jos mä otan noi lääkkeet nii tuleeko musta onnellinen?

ollaan viel hetki hiljaa annetaan tän hetken valua ohi,
annetaan olla vielä hetki tässä unessa joka ei ole totta
älä herätä tänään äläkä huomenna
sillä todellisuus on liian paha elettäväksi
liian vaikea hengittää kun ainoa jonka tuntee on rinnassa yks ainoa pisto
pisto jonka veitsi rinnassa voi aiheuttaa.
onko tää tän arvoista,taistella itseään vastaan
jotta tietäisi mikä on oikein ja mikä väärin
mutta kun asiat ottaa omasta itsestään vallan
jaksaako enää taistella vastaan
sillä onko täällä mitään sen arvoista
ompele suu kiinni sil mustalla langalla
joka sulle annettiin
kerro terveisiä sinne missä niitä tarvitaan
sinne toiselle puolelle jonne sut vietiin.

Joku sanoi joskus että jos ahdistaa niin kävele ja niin mä tein,kävelin linja-auto asemalle tarkoituksena mennä jonnekkin busilla,astuin bussiin ja ajoin sen pysäkin ohi jossa mun ois pitäny jäädä,jäin sitä seuraavalla pysäkillä pimeään iltaan ja kävelemään pitkin katuvalojen valaisemaa kävelytietä musiikit soiden kuulokkeista ajatukset täysin pirstoutuneina,kävelin ja harhailin ja jopa eksyinkin ajatuksissani,lopulta päätyen junan raiteiden luokse joiden en edes tiennyt olevan siellä paikassa,seisoin siellä samalla paikalla jonkin aikaa ja katsoin niin kauas kuin näin,ainoan ajatuksen jonka muistan että "mitä minä täällä teen?" säikähdin kun jostain suunnasta kuului rapinaa ja olin aivan varma etten ollut siellä yksin ja että joku tarkkaili minua,sen sijaan että olisin kävellyt sinne pimeään joka houkutti aika paljon,lähdin kävelemään sieltä pois ihmisten ilmoille. Kävellessäni junan raiteiden yläpuolella olevalla jalkakäytävällä juna meni altani samalla hetkellä ja ainoa ajatus tuli että "ei,ei ei ei ei " olin vaan hetkeä aijemmin ollut siellä alhaalla mistä juna oli juuri mennyt. Kävellessäni puiston halki,kolme ihmistä ohitti minut ja yksi niistä ihmisistä puhui mutten kuullut mitä hän sanoi sillä kuuntelin musiikkia niin kovalla,kävellessäni heidän ohi,pelästyin todella paljon kun puskasta ryntäsi noin 5-6 vuotias pikkutyttö,se vaan ilmestyi aivan tyhjästä ja ryntäsi puhuvan naisen luokse ja itse jatkoin vaan matkaani eteenpäin vaikka oikea jalkani ei olisi millään enää jaksanut kävellä,jalkaa särki ja kivut nousivat 1-10, kivut olivat 6 paikkeilla mutta en silti lopettanut kävelyä jatkoin kotiin saakka,väsyneenä,hengästyneenä sekä pienissä kivuissa mutta samalla vähän tyytyväisenä,olin juuri kävellyt pisimmän matkan sairaala reissun jälkeen,noin 8 km lenkin ja se että pystyin siihen kertoo siitä että jos jaksan uskoa itseeni saan jotai hyvää aikaakin.

jotkut päivät on vaa pahempia kuin toiset

kävelen taas siihen tutulle bussi pysäkille,kaveri tulee samalla bussilla miun kaa ja jutellaan bussi matkalla kouluun,astun ovista sisään ja istuattuani hetken aikaa huomaan että väkeä alkaa tulla paljon ja se laukaisee minussa ahdistuksen,ahdistus vähenee käveltyäni kuuntelemaan infoa mutta hetken aikaa istuessani ja kuuntemassani ahdistus palaa kovempana,mietin kymmeniä eri tapoja paeta paikalta,mietin kuinka ryntäisin ulos mutta sen sijaan suin hiuksiani hermostuneeksi sekä kiemurtelen tuolilla asennolta toiselle ja luovuttamisen sekä ulosryntäämisen tilalle ajattelen "pitäähän miun pientä ahdistusta kestää,istu nyt perkele paikoillasi ja esitä että kaikki on normaalisti" Saa nähä kuinka selviän huomenna luokan kanssa olemisesta sillä ne ihmiset herättää mussa monenlaisia tunteita.

olin kuitenkin liian vähän sulle ihan niin kuin muillekkin ja tiiäkkö kuinka paljon se murtaa sisältä kun tajuaa ettei merkkaa niille jotka merkkaa mulle. Sä ootit sitä samaa vastausta miten aina vastaan sulle mulle kuuluu ihan hyvää ja kun vastaan oikeastaan en tiedä niin hämmennyt sillä niinhän se on aina ennen mennyt että kyyneleet pyyhin poskelta ja vaihdan sen hymyyn. Mä elän päivästä toiseen ja se sattuu ja päivä päivältä valmistaudun tulevaan,jättämään kaiken sen rakkaan jälkeensä jottei mua päästäis satuttamaan. Ne samat ajatukset murtaa mua päivä päivältä "sä et osaa,sä et pysty,ei ne susta välitä,ei se sua tuu rakastamaan sillä tavalla,arvoton,huomaisiko maailma jos noi laineet veisi siut pois,onko elämällä mitään väliä"

jos mä satutan itseäni niin satutan perhettäni joka on joutunut kärsimään minun takiani, vanhempani jotka ovat valvoneet öitä vuokseni kun jouduin sairaalaan, ne vei mua pyörätuolilla kaikkialle,kävi tapaamassa,hoiti kaikkia hoito asioita kuntoon ennen kaikkea ne huolehti musta silloin,vei vessaan kun en itse pystynyt,auttoi pukemaan päälle. En voi satuttaa heitä enää niinpä ryhdistäydyn ja herään huomenna hymy huulille ja ajattelen että ansaitsen jotain hyvääkin ja että olisin arvokas.

tiettyinä päivinä ei voi paeta sillä kun ympyrä alkaa uudestaan ja uudestaan eikä koskaan sulkeudu kokonaan niin alkaa olla väsynyt siihen,ettei voi hallita itseään.

älä puhu paskaa,jos väität jääväs mut silti lähet

Ihmisistä muuttuu tuntemattomia nopeammin kuin tutuiksi.Tutustumiseen menee viikkoja,kuukausia,kuin taas tuntemattomaksi toisilleen pääsee aivan liian nopeasti.Se lähtee niistä pienistä asioista,puhuminen toisen kanssa vähenee selkeästi,kumpikaan ei jaksa tehdä aloitetta, vapaa-ajalla eikä missään muualla enää vietetä aikaa niin kuin ennen ja sen ihmisen näkeminen tapahtuu enää puolivahingossa jos edes silloinkaan, et pysty enää puhumaan hänelle suoraan, oikeastaan puhuminen hänelle ei edes tule niin luontevasti kuin muiden kanssa ja tieto siitä ettei pelkkä läsnä olo riitä että parempiakin ihmisiä on hälle kertoo aivan liikaa. Siin vaihees yrittää korjata vielä kaiken vaikka tietää ettei toivoa siihen enää olisikaan, ettei sitä saa takaisin mitä ihanaa aijemmin oli ja sitä miettii suoko hän enää yhtään ajatusta minulle,sillä minä ajattelen häntä usein,ehkä jopa liikaakin. Elämässä mikään tai kukaan ei ole ikuinen vaikka niin haluaisi ajatella vaikka kuinka usein sanotaankin "sinä ja minä ikuisesti" tai kuinka vanhentuisimme yhdessä nuoruudesta vanhuuteen,silti niin käy todellla harvoin tai ehkei ollenkaa jopa. Sinä meet oikealle mie meen vasemmalle jolloin asiat katoaa ja vaikka me molemmat valitsisimme sen oikean tien ja lähtisimme sitä kulkemaan, niin aina tulee se uusi tie joka pakottaa ihmiset erkaantumaan toisistaan. Sillä mikään ei ole ikuista ja kaikki joskus katoaa elämästä.Vaikka haluaisinkin säilyttää elämästäni,ihmisiä,paikkoja sekä asioita,niin se ei tule onnistumaan. Ainoa mitä itselleen jää on muistot,jotka vain muistinmenetys tai vanhuus riistää aikanaan meiltä. Muistot joita voin ajatella hymyillen vanhana.Ihmiset jotka jättää syvän kaipauksen sisälle ja paikat jotka tuovat kylmät väreet aina kun siellä käy.

Olen onnellinen tästä kaikesta,mutten tule koskaan löytämään sanoja hyvästeille jotka jatkuvat maailman loppuun saakka. Sillä yhtenä kauniina päivänä minä tai joku muu tärkeä voi olla kadonnut elämästään,löytymättä koskaan. Silloin kadut ettet sanonut niitä tiettyjä sanoja jotka olisit niin kovasti halunnut kertoa ja sitä kuinka monta kertaa olet sanonut itsellesi että ehkä huomennan sanon ne sanat,mutta entä kun huomista ei enää ole,ei ole enää päivää jolloin voisit kertoa hänelle sen.

Tänään olen se hiljainen tyttö seassanne niin kuin aina,se joka piiloutuu muiden taakse,se joka sulautuu seinään,se joka tuijottaa kaukaisuuteen istuessaan yksin,ehkä se johtuu vaan siitä etten ole koskaan osannut puhua,että omaan huonot kommunikaatiotaidot tai sitä etten vaan uskalla. Tai ehkä se johtuu siitä tunteesta joka sykkii rinnassani. Ihmisten suut käyvät mutten kuule mitään,sillä hetken aikaa en ole siinä ja kun taas kuulen puheenne,haluaisin sanoa jotain,osallistua keskusteluun,mutten vaan tiedä miten enkä löydä sanoja ja katson teitä ihaillen kuinka osaatte puhua tuosta noin vaan ja sanoa asioita ilman sitä pelkoa ja se tulee teiltä luonnostaan.

mä vaan toivoisin että joku päivä osaisin korjata virheeni ja olla sellainen millainen haluaisin,että uskaltaisin ja osaisin puhua tuosta noin vaan,olla sosiaalisempi ja olla paljon vähemmän herkempi sekä ujo ja kyllä olen syntynyt ujoksi mutta ei sen tarvi aina olla niin. Annan esimerkin,miun ois pitäny pitää tuolijumppa tuosta noin vaan,enkä ollut koskaan pitänyt sellaista ja siitä tuli niin suuri asia mun päänsisällä,aloin mennä paniikkin enkä uskaltanut aloittaa,opettajat katsoisivat koko ajan silmä kovana miten suoriudun siinä ja en voinut sille mitään kun sisällä pidetyt kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani,enkä ole tuntenut itseäni aikoihin niin epäonnistuneeksi,yritin rauhoitella itseäni ja olin kääntänyt kasvoni muualle muistapäin ja olin katsovinani lappua jossa oli ohjeet,kun opettaja tuli sanomaan jotain niin aloin vaan itkeä kahta kauheammin ja lopulta opettaja vei mut sivummalle rauhoittumaan ja alkoi kyselemään että oliko miulle ennen käynyt näin ja mikä siinä oli että aloin itkeä ja näin pois päin ja sit hän jotaa selitti että se oli hänen ja toisen opettajan virhe ku ei tajunneet kuinka iso asia se oli miulle tai jotain. Tiesin myöhemmin ajatellessani että kuka tahansa muu olisi kyllä pystynyt tekemään sen tuosta noin vaan ja kuinka olen niin naurettavan herkkä ja tunsin itseni todella epäonnistuneeksi ja se tunne oli jokaises seuraavassa päivässä mukana,asioissa mitä tein,tuntui vaan että jokainen muu siel osaisi tehä sen asian paremmin. Ei muutakuin pää pystyyn ja elämä jatkuu,virheistä mun pitää oppia ja osata hallita omaa itseäni,jotta joku päivä minusta tulisi yhtä hyvä lähihoitaja kuin nämä ihmiset joiden työskentelyä olen katsonut tässä pari viikkoa.Ihailen kuinka he osaavat tehdä kaikki ne asiat ja kuinka he tietävät mitä tehdä sellaisissa tilanteissa joissa itse meen ihan puihin,näistä ihmisistä näen selvän välittämisen heidän tehdessään hoitotyötä.

kuunnelkaa, tuon ekan biisin sanat kolahti niin hyvin.
https://www.youtube.com/watch?v=dgcBFOjy1ds

https://www.youtube.com/watch?v=s9p5iyr5bXc

kävelen veden ääressä edes takaisin,tietämättä minne olen menossa tai mitä tekemässä,muhun sattuu taas aivan liikaa enkä tiedä miten saisin sen kivun loppumaan. Kylmä tuuli puhaltaa suoraan kasvoilleni ja mua palelee. Joskus vaan mietin miksen saanut vaan kuolla pois,sillä ihmiset löytää juuri ne oikeat tavat runnoa mua henkisesti maahan. Yks askel vaan niin oisin vedessä,pari lisää niin veden kylmyys saartaisi minut,vielä lisää niin jalat ei yltäisi pohjaan ja virta veisi mut mukanaan....mut haluanko mä oikeasti sitä? miksi valitsisin helpomman tien kun voisin vuosikausia kiduttaa itseäni mutta olisin silti elossa. Jos joku päivä luovutan niin sitä päätöstä on mahdoton perua,sen jälkeen ei ole tietä takaisin. Se ajatus seuraa mua päivästä toiseen mä olen arvoton.

mutta sä et anna mun mennä,paeta maailman ääriin tätä kaikkea

Se päivä lähestyi liian nopeasti,syntymäpäiväni,se päivä josta pitäisi olla iloinen,mutta se päivä on aivan niin kuin muutkin lukuunottamatta sitä kuinka tutut onnittelevat kerran vuodessa ja siinähän se sitten jo onkin. Kaikki muut onnittelevat paitsi ne jotka ovat minulle rakkaimpia,ehkä he ovat unohtaneet? tai ehken vaan merkitse heille tarpeeksi.

Päässäni pyörii monia eri ajatuksia.

Yleensä tälläisen olon sattuessa kävisin nukkumaan mahdollisimman nopeasti sillä niille ajatuksille ei saisi antaa valtaa. Mutta asiat särkee mua sisältä ja pahasti. Ratkaisin ongelmat viiltelemällä ja samalla siirtäen pahemman olon kauemmaksi.Mielessäni pyörii monta sekavaa ajatusta/kohtausta elämästäni.On monia asioita joita järki ei ymmärrä kertoessaan muille mutta itse ymmärtää.Hieroessani asiakkaan kättä yhtenä päivänä,puolivälissä sitä hoitoa,iski eräs tunnetila ja lujaa.Se oli jotain niin tuttua mutta pelottavaa,se oli joku muisto menneisyydestäni. Se sai mieleni hälytyskellot soimaan ja oisi tehnyt vaan jotenkin mieli juosta paikalta ja irrottaa käteni hänen kädestään,mutten voinut tehdä sitä joten jatkoin normaalisti.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
istuin bussissa kasvot surullisena,pidätin kyyneleitä ja välttelin katsekontaktia,lopulta kuin pääsin bussista ulos,kyyneleet vierivät poskilleni automaattisesti.Sillä pimeällä polulla matkalla paikkaan jota kodiksi kutsutaan,jokin vain sai minut ajattelemaan "milloin pystyn taas juoksemaan?milloin tulen riittämään? milloin olen yrittänyt muiden mielestä tarpeeksi? milloin voin taas hengähtää? milloin en enää pelkää autoja ja suojateitä matkalla kotiini? milloin minun sydämeni lopettaisi kiihtymisen kun astun suojatielle ja tunnen oloni todella turvattomaksi? ihmiset tuijottavat,miksei se vaan kävele suojatielle kun autokaan ei ole vielä kovin lähellä ja kerkeäisi vielä aika hyvin,niin ne miettii,mutten voi,uskalla mennä sillä pelkään jääväni sen alle,pelkään ettei auto pysähtyisikään.Milloin voisin taas kävellä pidempiä matkoja ilman kipuja? fysioterapeutti puhui hyvästä kuntoutumisesta mutta nähtyään 12 kerran jälkeen kävelyäni hänen sanansa tuntuivat puukolta mahassani,se tuntui monelta askeleelta takaisin,töitä tarvitaan vielä paljon ja on mahdollisuus että kuntoutus jumahtaa paikoilleen ja se saa minut tuntemaan etten olisi saanut paljoa mitään aikaiseksi alle  neljässä kuukaudessa vaikka tiedän sen olevan vale. Oisin voinut monta kertaa luovuttaa,jäädä sänkyyn makaamaan,sanomaaan etten pysty käymään työssäoppimista,etten pystyisi enää koskaan kävelemään,mutta tässä mie käyn työssäoppimisen ja kävelenen ehkä täydellisesti mutta omalla tavallani.Sairaalassa toivoin olevani mieluummin kuollut kuin sinä ja huonoimpina päivinäni kuin lääkkeiden takaa tuli paha olo oisi vaan tehnyt mieli hypätä viidennestä kerroksesta ja lopettaa kaikki se kipu ja kärsimys joka ei silloin tuntunut loppuvan millään,mutten tehnyt sitä,en jemmannut lääkkeitä,enkä rullannut pyörätuolilla ikkunalle kun jalka ei kantanut,vaan annoin itselleni aikaa ja otin läheisiltä tukea vastaan.Ehkä vielä joku päivä minä löydän onnelisen lopun ja elän sinunkin puolestasi,en tiedä pääsenkö koskaan siitä ajatuksesta eroon että tapoin sinut.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

herään kaikkialle koskee,tuntuu siltä kuin olisin jäänyt rekan alle,päässä jyskyttää,käsistä puuttuu tunto,jalasta vuotaa verta sängylle,huone on tyhjä ja valkoinen ainoastaan sänky ja minä olemme huoneessa,on täysin hiljaista kuulen ainoastaan hengitykseni äänen,ovi aukeaa naristen,ihmisiä tulvii sisään  ja huone muuttuu leikkaussaliksi josta ihmiset ottavat monia skalpelleja,he lähestyvät minua sanomatta sanaakaan ja alkavat leikata ihoani pois, huudan tuskissani muttei se auta,he jatkavat silti ja näen heidän kasvonsa viimeisenä kunnes nukahdan.

syyttelyitä kuulen liian usein lähinne ne tulee omasta päästäni
enkä saa niitä loppumaan,ne ajaa mut loppuun
saa itkemään,häviämään maailmasta pois
otan veitsen ja painan sen ihoani vasten jotta pääsisin karkuun
veri virtaa valtoimenaan,mut se ei riitä
purkit lähelläni,liian lähellä,tekisi mieli kannen irroittaa
ja ottaa niin monta etten enää heräisi.

jotta voisin sut unohtaa, täytyis mun jättää kaikki taakse
mennä maailman ääriin,jotta voisin paeta itseäni
mut sä et anna mun mennä,pidät musta kiinni
enkä enää tiedä kuinka kauan jaksaa voisin.

aion antaa nuo kivuliaat kyyneleet takaisin

Koittaa toivoton yö ja painan pääni tyynyyn.Kierin hetken aikaa kyljeltä toiselle,ennenkuin nousen ja astelen laatikolle ottamaan pari unilääkettä,otan suuremman annoksen kuin eilen jotta varmasti saan unta.Odotan hetken aikaa ja huomaan ruumiini painavan entisestään ja tukkuraisen olon tulevan.Painan pääni uudestaan tyynyyn ja kierin lisää..silmäni tuntuvat raskaalta niinpä suljen ne hetkeksi,mahaan sattuu ja jalkaa särkee ja tunnen jonkun tuijotuksen pistävänä.Avaan vaivalloisesti silmäni ja mieleni ottaa vallan,paljon varjoja jotka tuijottavat minua,ne liikkuvat ympäri huonetta,puhelimeni oisi pöydällä mutten jaksa kurkottaa sinne saakka,suljen silmäni pelon sekaisin tuntein ja kiedon itseni peittoon,makaan ihan paikoillani ja lopulta nukahdan.Hätkähdän hereille,katsahdan kelloon ja huomaan sen olevan kaksi yöllä,äsken näkemät painajaiseni painavat mieltäni ja yritän rauhoittaa itseni..

Aamulla nousen ja menen suoraan suihkuun,annan veden puhdistaa itseni sekä mieltäni.Kuivaan hiuksiani vähän ja istahdan tuolille,kello rientää ja aikaa on vähän valmistautua,puen päälle sen mitä miulla oli päällä jo eilen ja meikkaan nopeasti.Katsahdan kelloon 7.22,olen taas myöhässä ja saatan myöhästyä bussista.Laitan oveni lukkoon ja lähden juoksemaan bussi pysäkille,bussi ajaa ohini juostessani ja jään odottamaan seuraavaa.Astun bussiin ja yritän olla välittämättä niistä katseista joita saan ylleni,istahdan bussiin ja huomaan taas hiuksieni olevan yhä märät.

Olen iloinen mutta silti mieleeni tulee itsemurhan teko.
Nauran ja hymyilen olen mukana jutuissa ja kerron hassuja juttuja
silti pidän itseäni epäonnistuneena ja rumana.
menen tunnille ja kaikki muut saavat tehtyä valmiiksi asiansa
mutta mie feilaan.

Astun viimeisimmät rappuset,sydän hakkaa hullunu ja jalat tuntuvat pettävän altani,avaan oven ja yritän tasata hengitystäni,astun sisään ja yritän ottaa kenkääni pois,sen sijaa kaadun maahan reppuni painon takia ja purskahdan itkuun "en jaksa,en oikeasti jaksa enää..."

Vaan mistäpä voimia keräisin,kun poikki on elämänlanka?

miten voikaa olla niin loppu ilman mitään syytä

huomaan talven tekevän tulojaan,uupumus repii minua rikki ja syö suihinsa,kävin tänään lääkärissä enkä voinut olla tuntematta syvää pettymystä kun kuulin saavani painesukan ja jalan kanssa riittäisi vielä työtä kuukausiksi,pesua,rasvaamista,siteiden vaihtoa,eikö tämä koskaan lopu?Luuni oli hyvässä jamassa luutumassa ja leikkaus ajankohtaa katsottiin 2015 syksylle enkä pysty olla ajattelematta sitä,en haluaisi uuteen leikkaukseen.

en voi puhua sillä se on liian vaikeaa ja raskasta,kirjoittaminen on liian uuvuttavaa,mitään en jaksa tehdä itseni eteen ja huomaan olevani todella väsynyt. Väsynyt elämään taas kerran,ajatukseni hukuttavat minut pohjaan ja jalkani eivät jaksaisi enää seuraavaa askelta,en jaksa pyytää apua,en jaksa miettiä oletko jo luotani lähtenyt ja hyljännyt mut,sillä teet sen kuitenkin sillä en ole arvoisesi niin kuin en koskaan ole kenellekkään ollut. Miksi mitä minä teen niin väärin etten ansaitse olla rakastettu?etten ansaitse sitä että pitäisitte lupauksenne?että edes hetken aikaa estäisitte mua putoamasta? vaikenen eikä kukaan ymmärrä minua ja tuntuu kuin kukaan ei haluisikaan.

"katso nyt taas itseäsi,et osaa pukeutua oikein,et osaa meikata,tummat rajat kulkevat pitkin poskiasi sekä ripsarit ovat luomessa kiinni,olet liian ruma,hyödytön,katso nyt he pärjäisivät ilman sua,juttu luistaa kuin sua ei ees olisi olemassa, kyllä siun pitää olla hiljaa et ansaitse sanoa mielipiteitäsi, SINUSTA EI KOSKAAN TULE HYVÄÄ LÄHIHOITAJAA, "siun pitää paljon sitten tsempata vanhusjaksolle,etkö sie koskaan ajattele,siun pitäisi jo osata nämä asiat, hän ei osaa yhdistellä asioita,hän pärjää paljon huonommin kuin muut"
Sitä mieltä muut ovat minusta,ettei minusta ole lähihoitajaksi,ne nauroi kun kuuli kuinka huonosti lapsijakso meni,ai sie sait vaan ykkösen,mie sainkin kolmosen ((:"
miksei kukaan näe että oikeasti yritän toisinkin jotkut,että luen viikkokaupalla kokeeseen ja pärjään ihan hyvin mutta siltikään en opi niitä asioita tarpeeksi ja kuinka jotkut lukee silloin tällöin ku niitten tekee mieli ja saa hyviä numeroita ja pärjää,miksei kukaa näe kuinka luen uupumiseeni asti ja kuinka kokeessa tekisi mieli romahtaa kuin saan hädin tuskin pari lausetta paperille ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi opiskelijaksi. Tekis mieli keskeyttää ja luopua omasta unelmastani..

sun piti juosta kauas pois
jättäen mut hirttoköyden kanssa kahdestaan
sä lupasit lohduttaa mua kuin mulla oisi paha mieli
sä lupasit olla tukenani,mut nyt sä juokset
ovea kohti edes katsomatta taaksesi
mä tiedän sun kuulevan mun itkevän
mut se saa sut juoksemaan entistä kovempaa
sä jätit mulle vaan yhden vaihtoehdon
hirttoköyden jonka olen nyt ottanut käsiini

mitäs jos olisinkin antanut sinun ottaa kädestäni kiinni,antanut halata itseäni,ollut välittämättä muiden mielipiteistä,antanut kaiken tapahtua omalla painollaan,unohtanut omat tuntemukseni ja päästää sinut lähelleni,olisiko siitä tullut jotain? kaiken sen sijaan,otin käteni sinun kädestäsi irti,työnnyin kauemmas kun yritit halata minua,kun katsoit minua käänsin katseeni pois,sillä mieleni ei halunnut sinun pääsevän lähelleni,en halunnut raoittaa itseäni ja olla paljas sinun edessäsi,peloissani työnsin siut pois,katkaisin kaiken,yritit ottaa yhteyttä mutten halunnut vastata,en hyväksynyt pyyntöjäsi.Vuosienkin jälkeen en halua nähdä sinua tai kuulla sinusta se tuntuu liian ahdistavalta,mitä jos oisit saanut tietää kaikesta siitä mistä vain ne harvat tietää?

kuka minä siis olen (toivepostaus)

"jokainen näkee elämän eri tavalla,kokemukset muokkaavat sitä mitä ympärilläsi näet"
halusitte lisätietoja musta tässä niitä oisi:

1. täytän marraskuussa 17
2. perheessäni on isä,äiti ja broidi
3. olen ollut koulukiusattuna ala-asteella sekä yläasteella
4. oon noin 168cm pitkä normaalipainoinen tyttö
5. en osaa rakastaa sekä hyväksyä itseäni tälläisenä kuin olen
6. olen joutunut kolariin josta kuntoudun vieläkin
8. surullisena vetäydyn syrjään helposti
9. pienempänä uskoin jumalaan ja rukoilin joka päivä
10. pappani menetys kakkosluokalla oli minulle kova paikka
11. en ole koskaan seurustellut (en laske sitä yhtä kertaa)
12.olen vainoharhainen
13. olen aina halunnut tulla hyväksytyksi mutta huonoin tuloksin
14. olen ujo ja minun on vaikea ilmaista mielipiteitäni julkisesti
15. luotan helposti ihmisiin mutta on eri asia haluanko kertoa heille mitään
16. talvi sekä kesä saavat minut alakuloisiksi
17. asun tällä hetkellä kotona mutta tarkoituksena on hankkia piakkoin asunto
18. omistan huonon itsetunnon
19. en usko vanhempieni rakastavan minua
20. olen tosi herkkä
21. kavereideni seurassa yritän olla mahdollisimman oma itseni, mutta huomaan etten uskalla olla melkein kenenkään kanssa oma itseni,jätän helposti mielipiteeni sanomatta asioihin ja olen hiljaa jos sille päälle satun mutta hyvillä hetkillä saatan naurahtaa ihan mille tahansa, puhun jatkuvasti sekä olen helposti lähestyttävä.

22. vihaan paskan puhumista toisten selän takana, onneks karma antaa takaisin
23. elättelen toiveita omasta perheestä sekä lapsista
24. haluaisin uskaltaa tehdä niitä hulluimpia asioita
25. haluaisin tatuoinnin sekä lävistyksen
26. kuuntelen jos jollakin on murheita ja otan asiat vakavasti,yritän parhaani mukaan neuvoa ja olla läsnä
27. pidän lupauksistani kiinni enkä levittele muiden asioita vaan pidän ne itsellenä
28. tykkään nukkua pitkään ja valvoa
29. en tykkää olla huomion keskipisteenä ja se tuottaa minulle ahdistusta esim. esitelmät luokan eessä
30. kiinnyn ihmisiin liiankin helposti ja heistä tulee mulle elämäni keskipisteitä
31. pidän päiväkirjaa
32. kehun ihmisiä ja kerron helposti tunteistani
33. tykkään purkaa asioita kirjoittamalla
34. hermoilen helposti
35. haluaisin lähteä pois sanomatta sanaakaan ihan sama minne
36. näen painajaisia yleensä läheisistä ihmisitä
37. yleisin syy miksi olen myöhään hereillä on asioiden liika ajattelu
38. en tykkää olla kuvattavana
39. suihkussa oleminen saa minut rentoutumaan,joskus tuntuu kuin se puhdistaisi minut kaikesta
40. valehtelen mieluummin kuin kertoisin kaiken olevan huonosti,jälkeenpäin kadun sitä
41.en ole koskaan värjännyt hiuksiani

 

42.kuuntelen kaikenlaista musiikkia esim. hollywood undead,sia,janna,pyhimys ynnä muuta
43. olen eläinrakas ihminen
44. tykkään haleista
45. käytän ihan perus massavaatteita
46. ihastun helposti mutta pidän tiedon itselläni
47.  en oo yhtään taiteellinen ja omaan todella huonot suunnistus taidot
48. yritän olla tuomitsemasta muita ja olen mukava kaikille jotka ovat minulle mukavia
49. tykkään lukea kaikkia kauhukirjoja sillä lukiessa saan hetkeksi unohtaa oikean maailman
50. oon todella säikky jonka takia ihmiset välil nauraa mulle ku oikein kunnolla säikähdän heitä
51. nauran aika paljon ja saatan nauraa tyhjälle tai ihan tyhmiin asioihin joissa ei ole naurettavaa
52. tutustun mielelläni uusiin ihmisiin
53. en koe olevani tarpeeksi kenellekkään
54 ainiin melkein unohdin opiskelen sosiaali ja terveysalalla toista vuotta

mitä särkyneelle tehdään? ihmiset tietää poljetaan ja särjetään maahan

Suru voi olla kaipuuta tai ikävää,pysyvää tai haihtuvaa,tuskaa tai helpotusta,en tiennyt mitä suru oli kunnes sinä tulit elämääni ja osoitit sen,suru syyllistää miksen voinut käydä siellä,minulla oli muka kiire,olisi pitänyt järjestää aikaa sillä nyt on liian myöhäistä,sen voi kokea eri tavalla,eri paikoissa,toinen itkee yksin omassa huoneessaan,kolmas heittelee tavaroita seinään,neljäs tuijottaa silmät suurina tyhjillä silmillään vitivalkoisia seiniä,viides nauraa kuin hullu,ennen kuin huomaatkaan suru voi jäädä asumaan sinuun.
Mistä suru koostuu?pienistä,likaisista ajatuksista,pieleen menneistä ajoista,hukatusta ajasta,sanoista jotka joku muu on istuttanut sisääsi,kuiskauksista jotka kaikuvat huoneessa vaikka istut siellä yksin.

pelkään kun avaan itseäni vähän sulle,tiputanko sutkin pohjalle,niinkuin mulle kävi kuin vähän harhaan astuin,siin taas kuulen ne tutut sanat mieli huutaa älä usko jumalauta,se vaa haluu että välität jotta sittn se pääsee tekemään niin kuin muutkin,ketä voin uskoa jos en ihmistä joka sanoo että välittää ja haluu auttaa,mut silti se ajatus tulee mitä kun sekin repii maton alta ja rikkoo ne syvimmätkin haavat joihin kukaan muu ei pääse koskettamaan,en uskalla sanoa että huonosti menee ja kävelen tulisilla hiilillä joka päivä,en halua viedä iloas joka multa vietiin sillä tavalla,ettei tarvis aina olla huolissaan ja miettiä milloin toinen makaa arkussa,eikä tuntea niit pelkoi jotka saa sun sydämen pysähtymään,arvioimaan jokaista sanaa ja suodattamaan toisen valheet sillä kukaa ei kestä katsoa kuin jonkun tärkeän matkaa katsoo menevän kuiluun,siks kyyneleet silmis sanon hyvin menee vaikken oo tuntenut olevani kunnossa.Unohduksen tiellä yritän elää,unohtaen itseni sekä muut,unohtaen toivoni ja ajatukseni,jollakin tavalla mun täytyy unohtaa.

Luulin ettet koskaan kuullut toivettani, mutta sinä kuuntelit niitä niin  hiljaa ettet olisi paljastunut mutta kuudentenatoista vuosipäivänäni sinä päätit näyttää minulle, sinä päätit että on minun aikana saada rangaistus kaikesta siitä mitä tein väärin. Aiheuttaen  henkistä kuolemaa hiljalleen,ihmiset haihtuu hiljalleen pois,katoaa ja alan syytellä siitä itseäni,oma vika mikset voinut vaan yrittää ja olla ees tarpeeksi jollekkin, taisin tappaa sut viaton kaikkeen siihen mitä mulle on tapahtunut, sun piti näyttää mulle kuinka paljon mua rakastettaisiin jotta en voisi itse kadota koko maailmasta,onnistuit siinä,en voi aiheuttaa vanhemmilleni sitä tuskaa uudestaan ja se sattuu muhun ihan helvetisti.Mitä tein siis väärin että karma päätti kostaa,johtuiko se mustasukkaisuudestani,siitä että mulla on pakkomielle hallita ihmisiä,siitä että valehtelin tai vai siitä etten yksinkertaisesti ansaitse mitään ja sen takia multa viedään asioita pois.

 

"et sie tuollaisest määrästä liho"

"heität yli puolet ruuasta pois"

"otat tosi vähän ruokaa"

"syö"

"oot syöny nyt huonosti niin.."

"siusta huomaa että olet laihtunut"

"oon vaa huolissani susta"

 

Lopettakaa,lopettakaa! miten te jaksatte joka asiasta huomautella ja piikitellä,haluutteko mulle oikeesti paskan fiiliksen ja huonon olon näköjään,teen aina kaiken väärin enkä koskaan riitä,mulla on kaikki okei,turhaa ootte huolissanne ja arvostan kyllä huolenpitoanne mut kun kaikki on hyvin.

pitäis vaa ottaa itseään niskasta eikä valittaa tästä olosta,mut koska nää ajatukset ei tunnu hiljentyvän millään nii se tekee asiasta mahdottoman.

so im guietly so what

ihmiset kysyvät useammin mitä kuuluu ja tajuan ettei minulle ole väliä miten vastaan siihen kysymykseen,se vaikka kertoisinkin ongelmistani ei auta minua menemään eteenpäin tai pitämään mua paikoillani,se ei hyödytä mua mitenkään sillä vain minä itse voin päättää siitä miten voin ei kukaan muu,kukaan muu ei voi auttaa minua ja viedä tätä tuskaa pois,ehkä he voivat kuu nnella mutteivat osaa asettua asemaani,he voivat sanoa sanoja jotka tarkoittavat minulle ei mitään,he voivat kertoa kuinka tärkeä olen mutta jos tekosi puhuvat toista niin miksi uskoisin sinua?Tein sitä aina ennen puhuin ku paha olo yllätti,puhuin melkein kenelle vaan tuntemattomalle,läheiselle ystävälle,koska sillä ei ollut väliä,halusin vaan tietää että joku välittäisi ja halusin helpotusta olooni jota sain aina puhumalla ja itkemällä samaan aikaan,mutta samalla puhuminen toi minulle ahdistusta,syyllisyyttä siitä että menin edes kertomaan kenellekkään,kuka minä olen kenellekkään kertomaan kuinka vaikeaa "muka" minulla on ollut?

Nykyään minä puhun itseni kanssa niin hullulta kuin se kuullostaakin,puhun ääneen asioista joita salaan ja silloin seinät ovat paikallaan kuuntelemassa, se taas alkaa samat asiat toistuu,kaavakkeet joita en tunnu haluavan lopettaa,mutta ei se haittaa sillä en usko että kukaan huomaa sitä.

iltaisin kierin sängyssä kivun takia, öisin herään siihen jotta voisin kääntää kymmenettä kertaa kylkeäni ja aamulla olen väsynyt enkä jaksaisi nousta sillä missään ei ole mitää järkeä taaskaan, menen kouluun, olen iloinen mutta se tunne ei koskaan täytä minua, katson ikkunasta ulos ja salaa toivon ettei minua olisikaan, ne tutut ihmiset kävelee ohi tai jää hetkeksi juttelemaan ja ainoa minkä tunnen on suuri tyhjyys sisälläni joka saa minut hämilleni , kaipaan niin paljon niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä mutta elän väärässä maailmassa jossa se ei ole mahdollista minulle, pahan olon tullessa, käyn läpi joka ikisen numeron puhelimessani, kirjoitan sanat jotka haluaisin sanoa mutta pyyhin ne heti pois, eihän minulla ole ketään ketä viitsisin vaivata asioillani, tukehdutan itkuni tyynyyni ja valvon kauan miettien.

Kuraattori, hän vain puhui ja puhui enkä saanut sanottua mitään, tuntui kuin hän olisi kertonut enemmän omista asioitaan kuin minä ikinä siellä ahdistavassa pienessä huoneessa,sen takia minä en voi puhua ammattilaiselle. Tunnen vihaa sisälläni itseäni sekä muita kohtaan, sisälläni välillä kiehuu, haluaisin heitellä tavaroita pulpetteja, viiltää keskellä luokkaa, hätistäät kaikki ihmiset ympärilläni jotka muka välittävät minusta, sillä se tuntuu suurelta valheelta, silti välillä katson ihmisiä ja toivoisin voivani alkaa itkeä ja käpertyä jonkun syliin. mitä tämä kaikki tarkoittaa edes?

Tajusin menettäneeni aina ne joista välitän eniten ja ne joiden takia jaksan, en jaksa enää valheita tai jättämistä sillä sattuu nähdä joku niin tuntematon ihminen lähellä joka ei merkitse kummallekaan mitään.

juorutaan ja teeskennellään mut kaikki on toisin ulkona

Sain jonkun joka oli miulle enemmän  kuin oma äiti ja nyt se on poissa ja taas mietin mitä teen väärin että mut voi vaa jättää ilman mitään,ilman sanoja,ilman vastauksia,sano vielä että soita sitten kun meet takas sairaalaan ja niin mä tein,jokainen meni vastaajaan,fb viestin katsoit muttet vastannut,päätän etten tee tästä mitään suurta vaan kiitän häntä hänen ajastaan ja päästän irti.Samat mietteet tulee päähän,mikä mussa on vikana että aikuinen ihminen jättää mut tällee?oisin halunnut nähdä hänet viimeisen kerran ja antaa hänelle kortin ja kiittää kaikesta siitä mitä hän puolestani teki,siitä kuinka hän aina piristi,jopa se kun oksensin sairaalassa hän vaa sanoi nauraen että jos jotaa hyvää pitää tästä löytää nii ainakin se oksennus haisee suklaavanukkaalta kun mä itkin hän sai mut hymyilemään,kun mua sattu hän sai ajatukseni muualle,kun hän lähti sairaalasta,mä itkin sillä jäin yksin sinne sänkyyn,jäin ilman mitää turvaa ja yllätyksekseni se mikä oli vaan tuttavallisuutta minulle ja ei vielä mitään suurta,hän jätti numeronsa pöydälleni ja kirjoitti että soita miulle leikkauksen jälkeen,seuraavana päivänä hän tuli tapaamaan minua ja kolmena muunakin sen jälkeen vaikkei hänen olisi tarvinut,silti hän aina tuli,tuntematon ihminen,toiselta paikkakunnalta,parina kertana hän maksoi ja toi miulle jäätelöä.Omasta elämästään huolimatta hän ilmestyi sairaalaan varta vasten minua katsomaan ja se on jotain suurta.Tää ihminen jää mulle mielee enemmän hyvällä kuin pahalla.Hänenlaisiaan on harvassa.


Sairaala kokemus joka on viimeinkin ohi toi paljon uusia näkemyksiä maailmasta,näin aivan uuden puolen ja ne kaikki ihmiset jotka olivat sairaala-aikana kanssani jäivät mieleeni positiivisesti,jopa ne joita epäilin,tuntemattomien ihmisten seurassa 6 hengen huoneessa viikosta toiseen jossa vaihtuu usein potilaat kaikki muut paitsi minä,monet säälivät minua sekä antoivat tukea ja omaa viisauttaan,näin erilaisia potilaita,syöpä,aivovamma,jalkavamma,käsivammä,päävamma,löysän ihon leikkaus potilas,heitä oli paljon.Sairaala aikana juttelin paljon erilaisten ihmisten kanssa ja tulin toimeen hyvin,nää vieraat ihmiset katso kuinka mie itkin aina kun kotiinlähdön sijaa tuli uusi leikkaus ja se kun sain kaikista suurimman huonoimman uutisen,kuolio jalassa tietyissä kohtii joka tarkoitti sitä että kuolleen ihon joutui leikkaamaan kokonaa pois,samassa huoneessa ollut keski-ikäinen rouva joka oli pääsemässä kotiin,käveli sänkyni luokse ja katsoi mua hetken aikaa ja sanoi "enkelit olkoon siun kanssasi ja kantakoon sinua tämän koko matkan"ääni alkoi väristä kun hän sanoi loppusanoja sillä itse itkin vuolaasti ja äänekkäästi,hän peitti kasvonsa jollain paperilla sillä hänkin meinasi alkaa itkeä,sitten hän keräsi itsensä ja halasi minua.

 

Seison paikallani ja mietin minne suuntaan lähtisin,kaikki tiet tuntuvat samoilta vanhoilta ja tunnen olevani loukussa,oikealle vai vasemmalle,suoraan vai taaksepäin, koilliseen vai lounaaseen,kaakkoon vai luoteeseen?en uskalla ottaa askeltakaan jonka takia käperryn seinää vasten ahdistuneena,mitä teen,vanha vai uusi minä,ujo vai nauravainen,itsetuhoinen vai iloinen?jatkan valehtelua kaikille ehkä jopa itselleni,en tiedä olenko oikeasti iloinen vai leikinkö vaan,ainoa jonka tunnen on taakka harteillani jota haluiaisin niin kovasti avata kertomalla jollekkin joka ymmärtää mutta siltikään en voi tehdä sitä, oma itseni ei salli sitä heikkoutta tapahtuvan. Kaksi kuukautta valui hukkaan ja minä tein
sen sillä epäonnistunut lapsi olenkin. haluaisin vaan kääriytyä jonkun turvalliseen syliin mutta missään en saa hengähtää sillä pitäisihän minun muistaa ettei tämä painajainen tule koskaan olemaan ohi.on vaan niin helppo palata vanhoihin tapoihinsa kuin onnellinen elämä ei sovikkaan.
ps pian teen postauksen itsestäni tänne kuin sitä on toivottu

sinä unohdit minut niin kuin kaikki muutkin
talloit päälleni kun sinua tarvitsin
rikoit minut
vaikka minä välitin sinusta enemmän kuin kestään
vaikka halusin vaan painaa pääni syliisi
vaikka yritin riittää sinulle
halusin aina olla kaunis
halusin osata pukeutua
mutta minä epäonnistuin
en koskaan ollut sitä mitä yritin
sinä et halua minua
sinä et välitä minusta
yritin pysyä elämässäsi
mutta turhaan
valvon yöt takiasi
sinä hukutit minut veteen

somedays its just the same nightmare

istun etupenkillä,katson lasittunein silmin eteen,olen autojen seassa,enkä pysty tekemään mitään muuta kuin puhumaan normaaleista asioista sekä hymyillen väkinäistä hymyä,minua pelottaa ihan liikaa ympäröivät autot,ohi ajavat skootterit,ohittelevat autot,risteyksistä pieniin väleihin tunkevat ajoneuvot,rekat jotka tulevat vastaantulijoiden kaistalla,sitten se tapahtuu punainen auto ajaa eteen,opettaja ei jarruta vaan jatkaa samalla kovalla nopeudella ja painan käteni suoraksi eteenpäin ajattelematta mitään muuta kuin itseni suojelua,kuluu sekuntteja avaan pelosta suljetut silmäni ja tajuan että se auto tulikin risteyksestä viereiselle kaistalle,riuhtaisen nopeasti kädet pois edestäni ja katson nolona ikkunasta ulos ja toivon ettei kukaa huomannut mitä juuri tein.Tunnen vieläkin kuinka sydämeni lyö jättäen lyöntejä välistä.


Kävelen kuin jokaisella askeleella maa voisi romahtaa altani,hiljaa mutta nopeasti,katseeni kiertää uutta paikkaa,varovasti katsoen tuntemattomiin huoneisiin,kun joku tulee vastaan käännän katseeni maahan ja jos joku sanoo sanankin pelkään sanovani jotain mikä laukaisee ihmisessä reaktion,käyn istumaan siihen mihin minut ohjataan,hän esittelee tiloja ja kertoo paikasta edessäni,kuuntelen jokaisen sanan sekä kuuntelen kaikkia ääniä varuillani,näen mielessäni kuinka joku tulee ja laittaa köyden kaulan ympärilleni ja vetää siitä,samalla hetkellä joku koputtaa oveen ja samalla astuu sisään,ainoa minkä näen on tumma hahmo ja käännyn varovasti ympäri kuullakseni mitä asiaa hänellä on,hän viipyy vaan hetken ja sen jälkeen sulkee oven ja katoaa siihen asuntoon.Ehkä pimeys veti hänet luokseen vaikkei kukaan sitä voinut nähdäkkään ja minä näen silmistäsi ettei kukaan voi koskaan auttaa sinua,että sinut vedettiin sinne mistä ei pääse ulos edes lääkityksellä.

Harhailen metsässä,puita on loputtomasti,maa on veltto ja märkä ja jokaisella askeleella painun vähän alaspäin,kukat eivät kasva ja puut heiluvat kovan tuulen mukana,tuuli kuljettaa sanoja mukanaan "juokse.."säikähdän katson ympärilleni enkä näe ketään tai mitään "..ennen kuin on liian myöhäistä" tuntuu etten saa henkeä pelkoni takia ja huudan "kuka sinä olet?en voi enää paeta tätä kaikkea" tuuli loppuu niin nopeasti kuin se alkoikin ja en kuule enää yhtään mitään.Mitä  voisin tehdä,juosta loputtomiin metsässä niin kauan kunnes väsyisin ja joku käyttäisi mut loppuun,minne päin edes juoksisin,eihä täällä.. jokin takertuu minuun ja alkaa vetää alaspäin,enkä pääse irti,pimeän seasta kuuluu oksien rapinaa ja liikehdintää,tumma hahmo ilmestyy ihan viereeni hetkessä, "miten hän.." hän ojentaa kätensä jossa on veitsi,enkä näe hänen kasvojaan sillä ne ovat niin syvällä hupun sisällä,huomattuaan etten tee mitään hän työntää veitsen käteeni ja katoaa pimeyteen aivan samalla tavalla kuin hän tulikin,uppoan vähän syvemmällä ja kuulen taas tuulen humisevan tuoden erillisiä sanoja mukanaa " oksettava.. ruma.." pyristelen vastaan mutten voi. Peitän kädelläni kasvoni ja sanat muuttuvat lauseiksi "näitkö hänen ilmeensä?olet arvoton,olet tuhlannut aikaan syömiseen ja kai huomaat ne paheksuvat katseet kuin syöt,sinä haluat sitä enemmän kuin ennen,olen nähnyt ilmeesi,mikset tekisi sitä nytte,eihän sillä ole mitään väliä,olethan niin nauravainen ihminen ja ovathan ihmiset olleet sinulle surkeita,palkitse itsesi,anna mennä,eihän kukaan saa tietää siitä.
Epäröin kyyneleet silmissä,mutta sehän on totta olen arvoton,jos vaan vapauttaisin itseni.
Kaksi syvempää ja neljä pienempää eivätkä ne katoa koskaan iholtani.

how something can destroy myself so good, when i didnt even care

its war inside my head

palaa siihen päivään kun joku halaa sua.muistatko vielä kuinka lämmin se hali oli?muistatko mitä sanoin sydän pamppaillen?,muistatko miten sait mut rauhoittumaan?muistatko kuinka paljon se hali merkitsi minulle?muistatko kuinka en halunnut päästää irti?muistatko kuinka vannoin välittäväni susta?mä muistan,tiesitkö että minuun sattui kun ekaa kertaa kuulin ne sanat suustasi?tiesitkö että halusin tappaa itseni sen takia?tiesitkö että elämäni on palasina?tiesitkö että että oon romuna..

kaipaan sitä kuinka pääsin hetkiksi pakoon tätä kaikkea siihen hetkeen kun aina halasin sua,enää en pääse halaamaan sua enkä voi jatkaa pakenemista.

mun keho kertoo teille tarinan mun elämästä
tietyistä hetkistä
siitä kuinka hyvin oon kohdellut itteeni
niistä kuinka oon jättäny pieniä näkymättömiä jälkiä
sekä siitä mitä olen jättänyt tekemättä
joku vois sanoa mun olevan kunnossa
sillä siltä vaikutan varmasti koulussa
nauran,hymyilen,heitän läppää ja juttua lentää
välittämättä kenenkään ystävieni ajatuksista
olen siis kunnossa vai?
kyllä kaikki on hyvin koulussa
mutta kun ilta saapuu en tiedä mitä tehdä
purkaa ahdistus parin kuukauden tauon jälkeen viiltämällä?
tunteet vyöryy sisääni ja ajatukset tulee jotka
saa mut ajattelemaan ei toivotulla tavalla
ja silloin tiedän olevani rikki
ja koulussa haluan vaa olla ehjä
edes sen pienen hetken kun nauran


Ulkona sataa ja yleensä tykkäisin tälläisestä päivästä mutten tänään.Kaverit kyselee paljon mutta antaa vähän

Typerät ihmiset.Kahen kuukauden jälkeen aattelit vaa tulla kysymään mun kuulumisia ja näin.Miksi ainoo kysymys joka tulee mieleen.et välitä ajattelet vaa itteäs,taasko siulle menee huonosti?Sä satutit mua tajuukko,mä sentää välitin susta mut sä kohtelit mua kuin roskaa.Et voinut koskaa soittaa tai ees viestiin vastata,et voinut halata,torua mua vaa mun valinnoista.Mä en jättänyt sua niin kuin sä jätit aikoinas mut ja nyt sä vaa tuut ja oot muka kiinnostunut mun elämästä.Ehei ei käy.Sä et koskaa halunnu mua vaa ne asiat jotka mulla oli,sulle tärkeintä oli millä mä tulisin siun luokse,siulle ei koskaan ollut pää asia että se olisin minä joka oisin siinä sun eessä sekä vieressä.Sä oot niin kuin kaikki muutkin,itsekäs,paskapää mut sanotaako näin me ollaan ihan samaa maata.

Kerrankin joku sanoo aidosti asiat "voin aina kuunnella mut ongelmiis en haluu sotkeutua"jäin miettimään mitä se sitten loppupeleissä tarkoittaa?kukaa ei oo koskaan sanonut noin ja oikeastaa se on hyvä että tiiän missä mennään.

Mitä jos poistaisin blogini,fb ja kaikki yhteydet sosiaalisesta verkosta,tuhoaisin sim-korttini ja heittäisin puhelimeni pois,ottaisin kaikki rahani mukaan ja ottaisin junan kauas pois.Aloittaisin uuden elämän jossakin muualla ja jäisin sille tielle ainiaaksi.


anna minun nukahtaa tähän yöhön ja niihin seuraaviin
anna jonkun bakteerin levitä minuun ja viedä kokonaan pois
sillä mikään ei ole muuttunut,maailma on pyöreä
ja ihmiset katsoo mua samalla tavalla kuin ennen
ja minä hölmö kuin luulin kaiken muuttuneen
yöt ovat pitkiä kuin sinä tulet muistoihini
sillä ehkä minä jopa aloin retkahtaa sinuun ja pahasti
toivottavasti nautit kaikesta kulta
sillä minä tein kaiken sinua varten
mutta sinä heitit kaiken sen hukkaan
sinä ajoit minut hulluksi,kuoleman partaalle
enkä minä pärjännyt sille kaikelle


Ne kahlitsee, aukasee lukot kun kuolet

minä en ole katkera olen surullinen,ansaitsitko kuolemasi?olitko niitä ihmisiä jotka ryyppäävät päivästä toiseen ja pilaavat jonkun tuntemattoman elämän hyppäämällä rattiin.Olenko antanut sinulle anteeksi,ehkä minä olen,vaikka joskus tekisikin mieli huutaa,mieli luovuttaa,mieli käydä makaamaan maahan,mieli paljastaa koko maailmalle sinun nimesi,mutten tee mitään niistä,puren huultani sanomatta mitään. Saitko haluamasi lopun,kauniit hautajaiset ja sukulaiset ja perheen itkemään perääsi,oliko tämä ensimmäinen virheesi vai kerkesitkö tehdä niin monta kertaa,ajaa ihmisten päälle,turruttaa aivosi samalla niistä ajatuksista ja murheista.Aiheutitko läheisillesi huolta,oliko sinulla alkoholiongelma,maanantaina keskellä päivää sinä olit niin juovuksissa,pelästyitkö kun törmäsit minuun?mitä sinä sitten teit,minne menit?jätit minut yksin makaamaan maahan peloissani,onko miehekäs olo?Mitä jos kukaan ei olisi nähnyt sitä eikä oisi tiennyt onnettomuudesta,olisitko jättänyt minut yksin makaamaan maahan kivuissani,verta vuotavana,olisinko maannut siellä kuinka kauan,minuutteja tunteja?mitä jos oisin kuollut ja sinä vain pakenit,juoksit kauas pois,vaan sen takia koska pelkäsit jäädä kiinni siitä että olit kännissä.Katso nyt minua olen jumissa,en pääse eteenpäin sillä sinä olet mielessäni,sinä sait minut pelkäämään jokaista matkaa autolla,jokaista autoa ja asiaa joka liikkuu.Sinä pääsit pois parempaan paikkaan,toivottavasti et kuollut kamaliin kipuihin. Haluaisin vaan kertoa sinun saaneen anteeksi vaikka en ole päässyt tästä painajaisesta yli,kaikkihan joskus tekee virheitä,sinä pelastit sekä tuhosit elämäni joka saa minut hämmentymään. En halua kuolla sinun ansioistasi tajuan sen ja ilman sinua oisin koittanut itsemurhaa kenties onnistumalla tai sitten ei,sillä minulla oli niin kamalan paha olla eikä kukaan voinut auttaa minua ja vaikka kuka oisi sanonut mitä minä olin jo päättänyt lopettaa kaiken.

Kapuan portaat ylös vaikka hengästyttää,vaikka joskus tekisi mieli vaan lopettaa se ja purskahtaa itkuun,silti jatkan vaikka tiedän seuraavien askelten vihlaisevan jalkaani,vaikka minua turhauduttaa ja ihmiset tuijottavat,en vaan voi pysähtyä,puolessa välissä portaita tajuan olevani väsynyt ja nopeiden askelten sijaan pysähdyn sanomatta sanaakaan,pian tunnen jonkun koskettavan minua ja se aiheuttaa minussa erilaisia tunnetiloja,lämmön aalto kulkee lohduttavasti lävitseni ja päätän jatkaa kipuamista.

maanantaina: mun mahassa tuntuu lentävän tuhannet perhoset,jännittää niin paljon että mahaan koskee sekä ahdistaa jotenkin.Katson ulos autosta ja muistan jotain sellaista mikä saa silmäni kyynelehtimään,ei en saa itkeä ekana päivänä taksi kuski voi nähdä,vaivalloisesti saan pidettyä kyyneleet silmissäni ja olematta pilaamatta meikkiäni,viime yönä tuli nukuttua tosi huonosti,mietin koko ajan miten tää päivä menisi ja pelkäsin mokaavani.Viimeinkin saavutaan koululle,kaverin piti olla vastassa aulassa mutta kun pääsen sinne niin huomaan ettei ole,ekaluokkalaisia istuu portailla ja kokonainen luokallinen ihmisiä tuijottaa minua ja taksi kuskia joka kantaa reppuani,tunnen ahdistuksen ja sydämeni lyönnit tihentyvän,paniikki valtaa minut ja päätän kavuta mahdollisimman nopeasti portaat,unohdan sen tavan miten portaita mennään ja harpon vaarallisesti kaks porrasta kerrallaan paniikin vallassa ja tunnen katseet selässäni ja vilkaisen taakse ja he yhä katsovat kuinka menen keppien kanssa portaat.Ylös päästyäni yksi kaveri on naulakoilla,tervehdin ja olen itkun sekä paniikin vallassa jo,katselen muualle kuin kaveriini ja vastailen välillä,toinen kaveri ilmestyy ja säikäyttää minut takaapäin ja muistan vain sanoneeni "ootsä hullu,oisin voinut kaatua" Viimeinenkin kaverini ilmestyy ja he puhuvat kolmestaan,en pysty kuuntelemaan hyvin mitä he puhuvat sillä ajatuseni harhailevat vieläkin ja tunnen sydämen lyöntini rinnassani.Tullessani kotiin en halunnut puhua kenenkään kanssa,sulkeuduin huoneeseeni,jos multa kysyttiin jotain saatoin vastata tai olla vaan hiljaa ja itkin koko sen illan.

Tiistain: ainakin aamu alkoi paremmin,luottavainen fiilis eikä voisi mennä niin huonosti kuin eilen,meen istumaan taksikuskin saattelemana penkille,pian kaveri tulee ja vaihetaan pari sanaa,loputkin kamut tulee ja sit kiipeän portaat ylös monilla askeleilla joista pari oli horjuvaa.On ensiavun tunnit,katsotaan videota aivoinfarktista ja erilaisista onnettomuuksista,tunnen itseni todella surulliseksi,enkä jaksa edes peittää sitä,jään jumiin tiettyihin videon kohtiin ja muistot virtaavat vielä tuoreina mielessäni,en saa itseäni raiteilleni ja silmäni alkavat kostua,kaikki palaa flaspäkkeinä takaisin,ambulanssi,törmäys,leikkaukset.Tunnen itseni avuttomaksi,jalkaa särkee sekä menee vähän väliä tunnottomaksi vaikka vaihtelenkin jalkani asentoa.Tunnen itseni todella ulkopuoliseksi ja päädyn mietteisiin "tuleeko tämä olemaan aina tälläistä,kipeitä muistoja,ulkopuolisuutta,pahaa oloa,taisin ilmestyä elämääni liian myöhään ja se meni ohi" Tunnin jälkeen menen luokanvalvojani puheille,selittelen paljon tapahtunutta,näytän kuvia ja en voi kyyneleilleni mitään jotka valuvat poskia pitkin kun olen kuullut kymmenennettä kertaa "voi kamala oikeesti,siulla on koulu hyvällä mallilla,saat sen kolmessa vuodessa suoritettua,sun ei tarvi huolehtia yhtään mistään,kyl kaikki hoituu,oot kyl tosi rankkoja asioita joutunu kokemaan,ansaitsisit papukaija merkin,ai se on se juttu,luin siitä lehdestä" Keskellä opettajien huonetta minä itken ja purskahdan itkuun kuin pieni lapsi,yritän kuivata kyyneliäni ja luokanvalvojani katsoo minua säälivästi sanomatta mitään.

and you are just lost

Olitko koskaan edes todellinen? vai näinkö vain unta ja harhaa ja nyt tunnen tyhjemmäksi kuin koskaan itseni ja se sattuu nähdä totuus ja se sattuu ettei kukaa nää kyyneleitäni vaikka itkisin ihan teidän vieressänne, te revitte mut rikki enkä jaksais enää pysyä pystyssä, enkä jaksa enää taistella tätä vastaan, haluisin vaa lyyhistyä maahan koskaan siitä nousematta, ja se johtuu vaan teistä.
mä en pysty tähän sittenkään vaikka luulin niin, en osaa olla onnellinen, en osaa olla iloinen  sillä aina mun ajatukset pudottaa mut maahan ja ne tunteet ne saa mut tuntemaan etten olisi edes ihminen tai että mut ois eristetty muusta maailmasta ja mä ymmärrän olin liian kauan poissa enkä tiedä tuleeko mikään olemaan enää koskaan ennallaan.
Ja kun ne katsoo mua vaan nyökäten ja jättäen hiljaisuuden, en voi olla tuntematta itseäni huonoksi ihmiseksi.

öisin katon ikkunast ja voin vaa toivoo jotain parempaa

"Pienistä puroista kasvaa isoja" Kun ei puhu eikä pukahda,jättää sanat ja asiat itselleen,kietoo kaiken sen pahan pois vaan jotta voisi edes hetken aikaa elää,sitä elämää jota ennenkin.Mutta sitten tajuaa ettei se ole niin helppoa,saat yhden asian pois niin toinen tulee tilalle ja niin ees päin.

Joka päivä kuulen sitä samaa kysymystä joltakin ja he saavat aina saman vastauksen,ajatuksilla ei ne halua oikeesti tietää, ne kysyy vaan sen takia ku on kohteliasta.

Olen pitänyt itseäni pystyssä koko tämän ajan, viikon ajan purrut hammasta ja työntänyt kaikki ne ajatukset pois, antanut kyyneleiden valua, antanut itseni tuijottaa seiniä, sillä tyhjällä ilmeellä, olen yrittänyt tehdä tehtäviä ja lukea kokeisiin, sillä niinhän ihmiset tekevät. Mutta jossakin vaiheessa tiedän etten pysty enää siihen, sillä asiat alkaa käymään rankaksi.

Juuri kuin aloin luulemaan ettei mitään niin pahaa voisi tapahtua, niin sieltä tulee piste i:n päälle. Menneisyys ja siellä olevat asiat kummittelevat, oma minäkuvani, huono itsetunto, alakuloisuus, kaikki ne ajatukset, kahden lemmikin kuolema, onnettomuus, jalan hyväksyminen epämuodostuneena, useat leikkaukset, sairaalareissu, sen miehen kuolema, ei en ole päässyt niistä asioista yli en todellakaan, miten voisin yksin saada kaikki noista niin selviksi miun päässäni, kaveri/ystävyys suhteiden päättyminen, ontto olo sisällä ja nyt mun mummo laitettiin saattohoitoon.

Pientä verrattuna teidän elämäänne ehkä?mutta liian suuria mulle.

päiväkirja merkintöjä alkuvuodesta
29.1.2014
istun tyhjiössä,sumussa,pimeässä yksin ei ketää kelle voisin kertoa totuuden
"en haluis elää enää yhtää päivää" sattuu,itkettää,saanko mennä takaisin sinne
ja hypätä,en näe enää mitää syytä,haluisin vaa luovuttaa,olo pahenee
kaikki katoaa,haluun sun ymmärtävän,ei kukaa välitä
ihmiset tulee ja menee mut mikää ei oo pysyvää
mä luovutan.älä katso mua noin kuin oisin suuri virhe,taakka sulle,este tiellä.

23.2.2014
tuntuu etten yhtää ymmärtäis sua,oot tosi kylmä mua kohtaa
vastaat yksittäisillä sanoilla ja ne katseet,mitä mie tein väärin
mikä mussa on vikana?älä lähde ole niin kiltti
en kestäis sitä.

you are lying to me,you think im so stupid to believe that
no im not,so you treat me like a shit.
Im like a rubbish for you guys,so thanks for that
i cant believe for nobody,i cant just life like this
i hate you,i can see how you stare at me
you are just like the other ones,you dont really care
how are you? who would i ask for they
if they arent intresting of my life
i hate myself,my life and fake friends
every time when im saying i kill myself
they say "no you dont"
but i dont no even one reason to stay

leikitäänks me taas kuurupiilosta,sie piiloudut ja mie etsin
mut sie piiloudut niin hyvin etten koskaa löydä sua
kun sanat ei merkkaa mitää
se sama katse joka katsoo mua päiväst toiseen
saa mut miettimää oliks kaikki totta vai valhetta?
sanoiks ne asiat mun mieliks
näin siun ilmeest totuuden
ja samal hetkel tuntu että kaikki ois vaa kadonnu.

 

 

maybe someday im free

Miksi minua koetellaan,annetaan uusi sysäys pimeyteen jotta heikkona tippuisin alas saakka,muttei se mene niin ei enää,olen vahvempi kuin aijemmin ja pääsen tämän yli vaikka tällä hetkellä se sattuu niin helvetisti.Karman laki vai niin ne sanoo,huono tuuri vai yritetäänkö mulle vihjata jotain.Tää vuosi on yhtä helvettiä,alakuloisuutta alusta saakka ja itsemurha ajatuksia siihen saakka kunnes makasin maassa jalka poikki.

"äiti huutaa olkkarista ja tunnen kuinka sydämeni jättää lyönnin välistä,kurkkua kuivaa ja hetken aikaa luulen kaiken olevan okei,mitään ei käynyt,huh..mutta sitten kuulen sen "ei hemmetti" äiti kiiruhtaa ulos nopeasti ja ulko-ovi menee kiinni.En enää pysty olemaan kasassa alan itkemään niin kovaa että huudan samalla,parin minuutin päästä kokoan itseni ja pelonsekaisin tuntein odotan että äiti tulee sisällä,oven ääni käy ja kerään rohkeuden ja kysyn "no?"ja se vastaus oli se jota pelkäsinkin,äidin ääni värisi ja oli itkuinen kun sanoi sen ja minä aloin itkemään sänkyni reunalla ja ennen kuin tajusin niin tärisin enkä pystynyt lopettamaan enkä saanut henkeä,kyyneleet valuivat kirvelevinä poskillani,meni hetki jolloin jalassa oleva koneeni alkoi huutaa ja se vaan lisäsi suruani,olin istunut sen johtojen päällä tajuamatta sitä ja sen takia seurasi alipaine,särkyvällä ja pienellä äänellä sanoin että "äiti se ei toimi" ja tärisin entistä enmmän,äiti tulee ja halaa mua ja sanoo "rauhoitu,rauhoitu..se varmaa ei toimi sen takia ku sie täriset"

Mikä siis sai minut poissa tolaltani ja saamaan paniikkikohtauksen tapauksen?
se että kissani jäi auton alle ja litystyi kunnolla ja kuoli.Se kissa joka oli 6-8 vuotta aina ollut oottamassa minua olin sitten ollut kotoa viikon poissa tai päivän,silti se aina istui sen omassa korissaan ja tervehti ja nyt siinä satuttaa se ettei sitä ole enää.

Alkuvuodesta yksi kissani jäi auton alle,nyt toinen kissani jäi auton alle ja minä törmäsin autoon,ironista eikö olekkin?

näen kuinka ne ihmiset joita sanon ystävikseni,nauravat keskenään,juttelevat sekä nauttivat niistä hetkistä,näen kuinka asiat muuttuvat se kuinka puhuin tunteja puhelimeen vaan sen takia että jotakuta kiinnosti minun tilani,sen takia että tarvitsin jotakuta pysyäkseni kasassa,kuinka aina kysyttiin kuulumiset ja puhuttiin.Missä kohtaa se kaikki muuttui?en enää jaksa edes kysyä saanko soittaa voitko soittaa,en enää jaksaisi jutella.Olen ilmaa,olen olemassa muttei minua tarvi sillä olenhan itsestäänselvyys ihmisille,olenhan se sama ihminen joka tekee aina niin kuin muut haluavat.

im just confused of everything

Usein kysytty on että mitä itse haluat elämältä?ennen vastauksena olisi ollut joku kiva omakoti talo ja pari lasta ja mies.Nykyään en tiedä,sillä vuodet on kuluttaneet unelmani pois.Ihmiset on raastaneet minut rikki tietämättään.

mietitteks te koskaan ulospääsyä täältä?ettei aina tuntuisi olevan ansassa,ettei aina tekisi mieli satuttaa,ettei tuntuisi yksinäiseltä,surulliselta koko ajan,että joku sanoisi sen loppuvan aikanaan,ettei se tunne seuraa ikuisesti,sitä vaan haluis paeta ja olla tuntematta,sitä vaa haluis elää mut samal haluu kuolla.

Kuolema on maailman luonnollisin asia mutta samalla niin järkyttävä,oli se sitten joku tuttu tai tuntematon,mutta mitä kun se tuntuu olevan ainoa oikea asia itselleen?mitä jos sitä miettii päivittin?kuvittelee mielessään kuinka tulee kuolemaan,kuinka helppoa se tulisikaan,olla olematta,maailmassa jonka ennen näin kauniina ja nykyään niin sumeana ja surulliselta.Jos kukaan ei ymmärrä mitä käyt läpi,jos kukaan ei kuuntele,jos kukaan ei välitä,niin olen kuin puro joka on tukkeutunut aikojen saatossa.

tiiätteks sen tunteen ku ette tiiä herääkö joku ystävänne seuraavaan aamuun,kestääkö sen mieli sen kaiken vai haluuks se vaa päästää irti,saisinko aamulla soiton jossa joku ilmoittaisi kuolemasta,vai kävelisinkö kouluun tietämättömänä tapahtumasta ja tieto kantautuisi korviini vasta siellä,kieltäisin asian ja leikkisin että se on unta,että sä oisit olemassa vielä,ettet sä ois tehny sitä,mut omissa unelmissaan ja kuvitelmissaan ei voi elää ikuisesti,vai romahtaisinko heti maahan itkemään sitä itkua joka ei tuntuisi koskaan katoavan,kävelisinkö loppupäivän se sama tyhjä katse silmilläni vai pidättelisinkö itkua ja hymyilisin ja alkaisin esittää vahvempaa kuin olen.Näkisin sut joka paikassa missä oisin,pihalla,mun vieressä,sun kotisi pihalla,kaupassa ja ne näyt ei koskaan lakkaisi.


"sehän on kohdellut sua huonosti,millaiset välit teillä on?"hämmennyn,sillä kaikki ne asiat jotka taas aukes satuttamaan mua alko siitä yhdestä sanasta "sinä" sana,siitä kuinka muistin mitä oot tehny mulle joka ei ole reilua,sillä en osaa päästää irti sinusta,enkä haluakkaan,vaikka sillä ei olisi sinulle mitään väliä,yksinkertaisesti välitän ihan liikaa.Vastaan "kui?meil on just hyvät välit,jutellaan usein ja näin" ja se vastaa sen minkä olin jo unohtanut,sen joka kertoo etten merkitse sille yhtään mitää ja se sattuu enemmän kuin mitään.Olin aika paskana silloin kun kerroin siitä jutusta kaverille,sillä mut jätettiin sanomatta sanaakaan ja olin huolesta sekaisin ja joka päivä lisäsi sitä huolta ja tuskaa mun sisällä ennen kuin lopetit tuskani ja mun oli pakko piilottaa se kaikki,leikkiä onnellista mut aina ovien takana löytyi se rikkinäinen tyttö joka ei vaa enää pystynyt ottamaan enempää vastaan.

 

Pari vuotta aikaisemmin mulle tultiin sanomaan että mun kaveri on ihan sekaisin ja että se tappaisi itsensä ja ekaks huolestuin ja sen jälkeen menin jotenki sekaisin,mulle tuli sellain tunne että "herranjumala se oikeesti tappaa itsensä ja mun pitää estää se jotenkin" ja se ihminen joka tuli kertomaan siitä lietso sitä pelkoa,vakuuttelemalla asiasta,pahimmilla tavalla.Sitä kuinka se karkas kotoa,kuinka se oli jotain sanonut tälle ihmiselle,se oli ilta jolloin se tapahtu,mun mieles vaa pyöri se ihminen ja sen kaverin sanat ja tuntiin tuijotin sitä ruutua ja se ihminen kerto mulle aina "mitä tapahtuu ja mitä se on tehny ja onko sitä löytyny yms" muistan kuinka en vaa enää kestänyt oikeesti,niitten kymmenien huolestuneiden  viestien jälkeen joihin ei tullut vastausta,menin sit ulos kävelemään ja mietin että makaako se jossain kuolleena,onko liian myöhäistä ja muistan kuinka aloin itkeä vuolaasti ja aloin nauhoittamaan ääniviestiä hänelle,muistan kuinka sanat takelteli ja kuinka nyyhkytin vähän väliä ja lopulta lähetin sen ja tulin ulkoota sisälle ja meni ehkä jotain puol tuntia ku sain vastauksen hänen olevan ihan okei ja että mua oli kusetettu.Helpottoneisuus sekä viha tulvivat minuun samaan aikaan.

Kuolee hitaasti hän,ei rakasta itseään.Kuolee hitaasti hän, joka tuhoaa oikean rakkautensa, joka ei anna itseään autettavan. Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä tai puhumalla muukalaisten kanssa.

oltiin sillalla minä,mari,milla sekä sofia,oltiin 5lk ja oltiin käyty hakemassa karkkia ja juotavaa läheiseltä kaupalta,pydähdyttiin sillalle huilimaan,annoin marille juotavaa  ja se joi ja se pelleili että heittäisi korkin veteen ja läpällä heitti sen korkin ja se (vahingossa) meni veteen,suutuin siitä sillä mulla oli iso pullo juotavaa mutta mun piti heittää se pois koska en pyöränkää voinut kuljettaa sellaista laukussa ilman korkkia..kävelin poispäin heistä ja kun en heti (antanut anteeksi ja kyllä suutuin niin pienestä asiasta) niin mari meni sellaiselle ns vaaralliselle paikalla ja sano jotain jonka takia olin sillee että joo en oo enää vihain yms.Jossain vaiheessa milla oli käynyt sillan kaiteelle istumaan ja muistan kuinka kävelin lähemmäs millaa ja se sano "jos tuut enää yhtää lähemmäksi niin mie hyppään" hämmennyin ja mietin vaan että milla pitää saada alas ennenku se oikeesti tippuu sieltä,otin silti uuden askeleen,milla osoitti olevansa tosissaan laittamalla toisen jalkansa kaiteen yli ja nousi seisomaan sen jälkeen sillan kaiteelle.Anelin häneltä että hän tulisi alas ja lähestyin häntä silti,mari huusi jotain "että et nyt oikeesti tuu lähemmäs en halua sua!" ja sofia sano että "milla on tosissan,älä mee lähemmäs" ja se itse meni hetkessä millan viereen,niinpä en ottanut askelta vaan kävelin kauas siitä paikasta,niin heti sen jälkeen milla tuli kaiteelta alas.oon miettiny että jos se ois hypänny ja kuollut nii oisinko kärsinyt tunnon tuskistani elämäni loppuun asti? oisinko enää ees olemassa?

kuolemaan liittyviä muistoja on enemmänkin mutten halua kiusata itseäni enempää enkä muistella.
mitä tapahtuu kun me kuollaan,saako siitä sen ikuisen rauhan,ettei enää tunne mitään,vai tunteeko sen kuoleman kivun ikuisesti,jääkö ruumis maan alle ja sielu muualle.
mitä kun itket öisin etkä tiedä ketään jolle voisit soittaa?hengittelet syvään ja mietit whats te point in life?
kuinka mie olin jo päässyt näin alas..miksen vaa voi myöntää että välillä tarvin apua

did i break down? did i cry? when you make me sad

"se vie minut mukanaan ennen kuin tajuan mitä tapahtuu,ahdistaa sekä kyyneleet valuvat, taas ne samat mitättömyyden tunteet leiskuvat sisälläni kuluttaen minua loppuun,tiedän että tämä yö päättyy kyyneliin ja ilman sairaalaa itsetuhoisuuteen,enkä pysty lopettamaan ennen kuin kaadun heikkona maahan,ennen kuin viimeinenkin veripisara on tippunut minusta lattialle,miksi ne tunteet palaavat takaisin tekemään elämästäni vaikeampaa,enkö enää koskaa saa hymyillä?kuinka pieneksi ja turhaksi itseni tunnen ja se lisää haluani kuolla entisestään,eikö se riitä vieläkään mitä olen kokenut?tulevatko ne taas tänä yönä minua katsomaan,kuiskimaan sanoja korvaani ja tunnen kuinka silmät painuvat väkisin kiinni ja vajoan sänkyni läpi pimeyteen ja aamulla heitä odottaa veltto ruumis."

miksi aina käy niin että eka ne välittää,kertoo kauniita sanoja,saa mut hymyilemään mut sit se taas tapahtuu,kiinnyn ihmiseen nopeasti,tekisin mitä vaan sen vuoksi joka on antanut mulle tukea huonoina hetkinä ja tuntuu kuin ne tietäisi sen ja unohtavat minut niin kuin en olisi koskaan ollut minkään arvoinen heille,en koskaa saisi välittää kenestäkään sillä tulen vaan pettymään,viiltämään ranteeni verille vain sen takia koska he saavat minut tuntemaan etten voisi koskaan kuulua mihinkään,missä niin kipeästi haluisin olla,miksi jaksan typeränä uskoa että oisin heille ees joku?sillä heillä on aina toisensa ja minä olen niin ulkona kaikesta.vaikka kuinka yrittäisin en tulisi silti olemaan mitään,sillä sisältä olen vaa se lapsi jota kukaan ei voi sietää.Ne puhuu puhe avusta,mutta viikkoja kuluu eikä mitään tapahdu,ne unohti koko jutun,en siis ansaitse parempaa oloa?en sitä että saisin purkaa tätä.

Se tapahtui taas,se tuli keskellä yötä enkä päässyt pakoon sitä,oli pakko raapia kynsilläni käsiäni ja jalkaani ja nipistellä itseäni,olin jo nousemassa ylös lähteäkseni juoksemaan sillä sen avulla saan itseni pakoon tätä kaikkea,ainakin ennen osittain,mutta muistin etten voi juosta saatikaan kävellä tämän jalan kanssa ilman keppejä.Haluan elämäni takaisin mutta pelkään että pian on liian myöhäistä,sillä ekaks ne huomaa kuinka hauskaa niillä on ilman mua ja pian ne alkaa toivoa etten tulisi ollenkaan kouluun,pelkään menettäväni kaiken sen minkä sain kesän aikana,pelkään että oon vaa muisto hautakivessä vaikka oonkin elossa.Mikä mua vaivaa miksen saa mistään otetta?poliisi soitti tänää ja halusi kuullustella mua,ei,ei,ei,ei,en halua muistella asiaa,repiä niitä haavoja auki uudestaan ja miettiä sitä päivittäin.

Sä merkitsit mulle ennen niin paljon ja nykyää vähän vähemmän, mitä tapahtui miks kaikki lähti menemään väärinpäin.

ps. oli pakko ottaa pois ja julkaista uudelleen sillä tekstissä oli niin paljon kirjoitusvirheitä.

so you keep telling me to be myself and when i was i saw you running away from me

mitä kuin menettää toivon ja on valmis heittämään hanskat tiskiin,mitä jos ei enää halua jatkaa?ajaudut itsesääliin etkä osaa enää uskoa ja jaksaa taistella tätä kaikkea vastaa,itket sängyssä monta kertaa päivässä ja pyyhit kyyneleet vaan silloin ku puhut puhelimeen tai kun joku tulee katsomaan sinua.Mutta sä et tuu koskaan selviytymään tästä ja pääse normaaliin elämään jos ei jaksa ees yrittää.En pysty nykyään ajattelemaan mitään muuta kuin onnettomuutta sekä jalkaani,mulla pyörii elämä sairaalan ympärillä,sillä sieltä kokonaan ulos pääseminen on jo pitkän matkan takana.Ainoa hyvä puoli on siinä että se aikaisempi henkinen paha olo ei jyllää päällä,mutta silti on jotenki nii paha olla vaan,ei sillä sietämättömällä tavalla sillä jalan kivut saavat henkisen olon hälvenemään,mutta silti olen päivittäin surullinen sekä alakuloinen,eikä kukaan tunnu ymmärtävän,kaikki sanoo että ymmärtää mitä koen tai miltä se tuntuu,muttei ne voi ymmärtää kokonaan,niitä pelkoja ja sitä kaikkea.

 

kun ihminen ei halua tuntea,
kuolema voi tuntua unelmalta
kun kuoleman näkee läheltä
siitä unelmoiminen
tuntuu helvetin naurettavalta

hulluus ei ole sitä että on rikki
tai synkän salaisuuden riivaama

Usko sekä toivo auttavat minua eteenpäin,selviytymään siitä mihin halusin vaan kuolla,ehkä tällä kaikella oli oma merkityksensä,ehkä tämä on se käänne kohta jonka piti avata silmäni ja sen se tekikin,kaikki muuttui,mulla oli suunnitelmia,itseni tappoaikeita,sillä ainoa mitä halusin oli pois elämästä,sillä kaikki tuntu vaa vievän sen ilman jota hengitin,sillä mua ahdisti kaikki ja se rikkoi mut palasiksi mut hetkeksi ja sai tajuamaan sen kehen voin luottaa, ja muutenkin lähennyin tosi paljon erään ihmisen kanssa kesän aikana,siitä ihmisestä tuli kuin sisko mulle,mut samaan aikaa se pelottaa mua sillä kun jonkun tärkeän menettää niin jonkun toisen saa tilalle ja en oo valmis menettämään enää ketää mulle tärkeää ja oon miettiny  sitä että miksi  musta tykkää sellaiset ihmiset joihin en pysty kiintymään/joista mun on vaikea välittää?vai onko vika vaan mussa etten osaa välittää tietyistä jotka välittää musta ja tiiän sen olevan epäreilua heitä kohtaan.ps.anteeksi niille joille meen yleensä juttelemaan mutten vaa pysty keskustelemaan järkevästi ja miettimään aiheita mistä puhutaan niin kuin oon ennen tehnyt.

"luulin sun oikeesti ymmärtävän mua sekä välittävän
mut taisin olla väärässä
sä et välitä ainakaan musta¨
muuten sä et kohtelis mua kuin paskaa
sillä sä tietämättäs satutat mua
mut taijat vaa nauttia siitä
ehkä se olikin liian hyvää ollakseen totta
ehkei sitä oo olemassakaan mitä etsin
ehkä säkin olit vaa yks niistä jotka etti musta jotain mitä vois hyödyntää
ehkä oon väsynyt elämään"

Keho haluis tuntea uuden viillon,yks pikku viilto mutten voi,sillä mut riisutaan alasti ja jäisin heti kiinni viilloista,kuinka häpeällistä tämä voikaan olla.

ne tunkee psykiatrin mun pään sisää ja pelkään mitä se näkee

3 viikkoa on mennyt onnettomuudesta ja en osaa kuvailla tätä tunnetta joka vihloo sydämeni pohjasta,sitä joka repii mut,viimeset viikot on ollut täynnä kyyneliä,alakuloisuutta,pelkoja,vihaa sekä paljon kipua,tuskaa sekä älyttömästi huonoja uutisia toisensa perään.Heitän läppää jalastani sillä en kestä karua totuutta ja jottei mua masentaisi ihan koko ajan,sillä ajatus siitä saa mut kyyneliin.Ennen onnettomuutta pystyin ees tuntemaan ilon mut nyt en jaksaisi hymyillä en kellekkään,enkä saa mistään iloa,mun elämä katosi siinä onnettomuudessa,minä katosin,se tyttö joka seisoi tässä viikkoja sitten katosi ja vaikka hän oli ollut jo surullinen aikaisemmin,sen vielä pystyi kestämään mut nyt maailma on enää karu ja kylmä ja se tyttö haluaa vaan kuolla pois.Viisi leikkausta takana ja jokainen aiheuttaa mulle henkistä taakkaa,ekassa leikkauksessa laitettiin naulat,toinen oli hätä leikkaus jossa tehtiin syvät viillot,kolmas oli haavojen sulkeminen hakasilla,neljäs ihonsiirto leikkaus,viides oli plastiikkakirurgin tekemä,kuoliossa olevan ihon poisto leikkaus,jokaiseen leikkaukseen oon mennyt kyyneleet silmissä ja palannut kyyneleet silmillä ja se kipu leikkauksen jälkeen,jokainen pieni liikutus jalalla,aiheuttaa kovan kivun ja menee päiviä ennenkun kipu pikkuhiljaa lievittyy mut se ei koskaa katoa kokonaan.Jokainen askel keppien kanssa on täynnä kipua,mutta sitä oppii sietämään vähitellen,mutten enää muista miltä tuntu kun ei sattunut mihinkään.

"mitä kun lääkärit antaa turhaa toivoa,mitä kun joka kerta sen kotiinlähdön sijaan ne kertookin uudesta leikkauksesta ja sä et enää uskalla toivoa sillä niin monta kertaa ne petti lupauksensa ja joka kerta kun ne sanoo sen ääneen nii koko maailma romahtaa "

tuntuu niin turhauttavalta maata sairaalassa päivästä toiseen,tuntuu että jään kaikesta paitsi siitä miten normaalit ihmiset pystyy elämään niin kuin aina mutta itse oon jäänyt paikoilleni pahasti.en koskaan ollut tajunnut että se että pystyy kävelemään on suuri lahja ja miltä se tuntuisi menettää kävely taito.Miltä tuntuu kun joutuu istumaan pyörätuolissa,miltä tuntuu kun enää ei pysty seisomaan kuin hetken paikoillaan ennen kuin on pakko taas käydä istumaan,miltä tuntuu kun kipu polttaa jalassa joka askeleella ja kuinka pelottava ja suuri ponnistus on pienikin matka sauvojen kanssa.

ihmiset katoaa niin nopeesti
ja mua vaa pelottaa
kun ne pitää hauskaa yhdessä
kuinka ne unohtaa mut
ja kun taas ilmestyn joskus takaisin elämääni
niin saisin vaan halveksuvia katseita
eikä kukaan jaksaisi välittää

pakko syötän itseäni joka ikinen päivä,teen kaiken minkä ne tahtoo mun tekevän mut silti ne vie multa kaiken sen mitä tarvitsen eniten,päästä pois tai ees hyviä uutisia,mut aina ku tunnun ees pääseväni jaloilleni niin saan lisää paskaa niskaani,uusi leikkaus,lisä päiviä,sun jalassa on kuollutta ihoa niinpä tarvitset uuden ihonsiirron ja tuntuu etten jaksaisi enää,ettei pää kestäisi päivääkään.

öisin sitä vaa miettii että mitä jos oisin mennyt eri reittiä,niin se mies olisi vieläkin elossa,mietin oliko hänellä vaimo ja lapsia jotka jäivät kaipaamaan häntä,riistinkö minä lapsilta oman isänsä?syyttävätkö he minua siitä onnettomuudesta?olenko siis tappaja,tapetun sijasta,mietin yhä miksi sen piti mennä näin,miksen minä saanut mennä.

luulin paranevani mut luulin väärin, mun piti päästä kotiin mut sit uutta leikkausta vaan sain kotiin lähdön tilalle, tiiätteks miltä se tuntuu uudestaan ja uudestaan saada toivoa mut joka kerta ne räjäyttää sen sirpaleiks ku jonkin lasin, ne kokoontuu sun ympärille viis hoitajaa ja kaks lääkäriä jotka tutkii jalkaa ja kun kuulen sen ekan sanan "ainoa vaihtoehto on leikkaus" muu maailma häviää ja lääkärin sanat hukkuu huoneeseen, kyyneleet valuvat järkyttyneenä poskella ja en usko sitä todeksi, kaikki se minkä eteen uurastin koko ajan katoaa, lihakset surkastuu ku en saa liikkua moneen päivään ja koen sen kipu helvetin johon ei lääkkeet välillä auta,mun iho on kuollut se ei herää eloon itsestään ja pian elän leikkaus päivää, jännitän hoitaja tulee ottamaan erästä laitetta ja kun kysyn leikkauksesta hän mutisee jotain ja tajuan että mua lähdetään viemää leikkaukseen, en pysty enää olemaan rauhallinen ja kyyneleet valuvat hoitajien silmien eessä taas vaikka tahtoisin peittää kaiken sen pelon, viides leikkaus ja kun hoitaja kuljettaa sänkyäni käytävällä yritän rauhoittua mutta hoitajan sanat että hyvin se menee saa minut  itkemään entisestään,hoitaja kolauttaa sängyn hissin reunaan ja matkustetaan alas, mitä lähemmäksi leikkaus salia päästään sitä  enemmän tunnen kuinka sydämeni lyönnit jäävät välistä ja sitä vaikeampi on hengittää, salissa tapaan tuttuja kasvoja sekä uusiakin, ainoastaan nukutus lääkäri esittäytyi, hoitaja kertoo tilanteen leikkaus salissa oleville ja kun kuulen sen uudestaan se  saa minut poissa tolaltaan joudun siirtymään leikkaus pöydälle omasta sängystäni ja minuun laitetaan kolme lappua joiden avulla seurataan pulssia.Suoniani alkaa kirvellä kädestä ja kysyn laittoiko ne jo uni lääkkeet ja ne oli laittanut, se kipu vaan kasvo ja pidätin kyyneliäni ja muistan kuinka happea ne anto naamarilla ja kuinka lopulta hätäännyin kun en saanut nukahdettua.


Seuraavaksi herään heräämöstä ja olen sekaisin sillä uni lääkkeet painavat päälle, hetkessä virkoan ja mua alkaa taas ahdistaa olla siellä ja haluan osastolle, vasta tunnin päästä mut viedään osastolle ja sinä aikana oli lähellä etten alkaisi huutaa.

perjantaina kaiken sen paskan keskellä,sain jotain hyvää,lääkäri tuli ja alko puhua kotilomasta ja sitä sitten samana päivänä jo päästiin kotiin ja saan olla maanantaihin saakka kotona ja se onkin ainoa hyvä puoli asiassa,vaikka eka tuntu pahalta olla kotona ku mikää ei ollu entisellään ja porukat hössöttää iha sairaasti.Lisäksi mulle luvattiin puheapua mutten oon vieläkää saanut sitä ja vaikka ne hoitajat on nähnyt miut särkyneenä,ehkä ne vaa luulee mun pärjäävän vaikka haluisin voida jutella jonkun kanssa.Onneksi oon saanut paljon tukea kavereilta sekä ystäviltä ja monet on laittaneet tsemppi viestejä ja oon yrittänyt vähän purkaa tunteitani heille,ihmisistä on suuri apu ollut varsinkin eräästä.Oon ollu viiltelemättä ainakin sen kolme viikkoa ja sama jatkuu sillä se huomattaisiin liian hyvin haavat ku joudun takaisin sairaalaan pariksi viikoksi,jos oisin päässyt kotiin aikaisemmin nii oisin villellyt jo sillä en vaa kestä tätä kaikkea mutta nytkun tää menee näin nii koitan lopettaa ja heitän terän pois.Lisäksi huolestutti kun kotona oli päiväkirja täynnä kuolemaan liittyviä tekstejä sekä itsemurha kirje niin kuumotteli ku äiti on penkonu kaappeja mut eipä se kai sitä löytäny onneks,pakko polttaa ne.

VAROITUS: laitan pari kuvaa jalastani miltä se näyttää nytte, katso omalla vastuulla,sillä se on kamalan näköinen ja usein kuulen kommentteja ihmisiltä "hyi vittu" jos tiedät ettet pysty katsomaan syviä haavoja niin älä katso.ps älkää käyttäkö alla olevia kuvia missään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vasemman puoleinen kuva on uusin ja se toi musta juttu on vaa suoja ja siinä näette kuinka suurelta alueelta ne otti ihoa ja ne otti oikee luuhun saakka kuollutta ihoa pois.Oikean  puolisessa kuvassa taas jalassa on kuollutta ihoa ja se on ns. kuoliossa noissa mustissa kohdissa,lisäksi sivulla on hakaset hätäleikkauksen takia.Kuvissa ne näyttää vähän paremmilta kuin oikeesti on.