jos mä otan noi lääkkeet nii tuleeko musta onnellinen?

ollaan viel hetki hiljaa annetaan tän hetken valua ohi,
annetaan olla vielä hetki tässä unessa joka ei ole totta
älä herätä tänään äläkä huomenna
sillä todellisuus on liian paha elettäväksi
liian vaikea hengittää kun ainoa jonka tuntee on rinnassa yks ainoa pisto
pisto jonka veitsi rinnassa voi aiheuttaa.
onko tää tän arvoista,taistella itseään vastaan
jotta tietäisi mikä on oikein ja mikä väärin
mutta kun asiat ottaa omasta itsestään vallan
jaksaako enää taistella vastaan
sillä onko täällä mitään sen arvoista
ompele suu kiinni sil mustalla langalla
joka sulle annettiin
kerro terveisiä sinne missä niitä tarvitaan
sinne toiselle puolelle jonne sut vietiin.

Joku sanoi joskus että jos ahdistaa niin kävele ja niin mä tein,kävelin linja-auto asemalle tarkoituksena mennä jonnekkin busilla,astuin bussiin ja ajoin sen pysäkin ohi jossa mun ois pitäny jäädä,jäin sitä seuraavalla pysäkillä pimeään iltaan ja kävelemään pitkin katuvalojen valaisemaa kävelytietä musiikit soiden kuulokkeista ajatukset täysin pirstoutuneina,kävelin ja harhailin ja jopa eksyinkin ajatuksissani,lopulta päätyen junan raiteiden luokse joiden en edes tiennyt olevan siellä paikassa,seisoin siellä samalla paikalla jonkin aikaa ja katsoin niin kauas kuin näin,ainoan ajatuksen jonka muistan että "mitä minä täällä teen?" säikähdin kun jostain suunnasta kuului rapinaa ja olin aivan varma etten ollut siellä yksin ja että joku tarkkaili minua,sen sijaan että olisin kävellyt sinne pimeään joka houkutti aika paljon,lähdin kävelemään sieltä pois ihmisten ilmoille. Kävellessäni junan raiteiden yläpuolella olevalla jalkakäytävällä juna meni altani samalla hetkellä ja ainoa ajatus tuli että "ei,ei ei ei ei " olin vaan hetkeä aijemmin ollut siellä alhaalla mistä juna oli juuri mennyt. Kävellessäni puiston halki,kolme ihmistä ohitti minut ja yksi niistä ihmisistä puhui mutten kuullut mitä hän sanoi sillä kuuntelin musiikkia niin kovalla,kävellessäni heidän ohi,pelästyin todella paljon kun puskasta ryntäsi noin 5-6 vuotias pikkutyttö,se vaan ilmestyi aivan tyhjästä ja ryntäsi puhuvan naisen luokse ja itse jatkoin vaan matkaani eteenpäin vaikka oikea jalkani ei olisi millään enää jaksanut kävellä,jalkaa särki ja kivut nousivat 1-10, kivut olivat 6 paikkeilla mutta en silti lopettanut kävelyä jatkoin kotiin saakka,väsyneenä,hengästyneenä sekä pienissä kivuissa mutta samalla vähän tyytyväisenä,olin juuri kävellyt pisimmän matkan sairaala reissun jälkeen,noin 8 km lenkin ja se että pystyin siihen kertoo siitä että jos jaksan uskoa itseeni saan jotai hyvää aikaakin.