somedays its just the same nightmare

istun etupenkillä,katson lasittunein silmin eteen,olen autojen seassa,enkä pysty tekemään mitään muuta kuin puhumaan normaaleista asioista sekä hymyillen väkinäistä hymyä,minua pelottaa ihan liikaa ympäröivät autot,ohi ajavat skootterit,ohittelevat autot,risteyksistä pieniin väleihin tunkevat ajoneuvot,rekat jotka tulevat vastaantulijoiden kaistalla,sitten se tapahtuu punainen auto ajaa eteen,opettaja ei jarruta vaan jatkaa samalla kovalla nopeudella ja painan käteni suoraksi eteenpäin ajattelematta mitään muuta kuin itseni suojelua,kuluu sekuntteja avaan pelosta suljetut silmäni ja tajuan että se auto tulikin risteyksestä viereiselle kaistalle,riuhtaisen nopeasti kädet pois edestäni ja katson nolona ikkunasta ulos ja toivon ettei kukaa huomannut mitä juuri tein.Tunnen vieläkin kuinka sydämeni lyö jättäen lyöntejä välistä.


Kävelen kuin jokaisella askeleella maa voisi romahtaa altani,hiljaa mutta nopeasti,katseeni kiertää uutta paikkaa,varovasti katsoen tuntemattomiin huoneisiin,kun joku tulee vastaan käännän katseeni maahan ja jos joku sanoo sanankin pelkään sanovani jotain mikä laukaisee ihmisessä reaktion,käyn istumaan siihen mihin minut ohjataan,hän esittelee tiloja ja kertoo paikasta edessäni,kuuntelen jokaisen sanan sekä kuuntelen kaikkia ääniä varuillani,näen mielessäni kuinka joku tulee ja laittaa köyden kaulan ympärilleni ja vetää siitä,samalla hetkellä joku koputtaa oveen ja samalla astuu sisään,ainoa minkä näen on tumma hahmo ja käännyn varovasti ympäri kuullakseni mitä asiaa hänellä on,hän viipyy vaan hetken ja sen jälkeen sulkee oven ja katoaa siihen asuntoon.Ehkä pimeys veti hänet luokseen vaikkei kukaan sitä voinut nähdäkkään ja minä näen silmistäsi ettei kukaan voi koskaan auttaa sinua,että sinut vedettiin sinne mistä ei pääse ulos edes lääkityksellä.

Harhailen metsässä,puita on loputtomasti,maa on veltto ja märkä ja jokaisella askeleella painun vähän alaspäin,kukat eivät kasva ja puut heiluvat kovan tuulen mukana,tuuli kuljettaa sanoja mukanaan "juokse.."säikähdän katson ympärilleni enkä näe ketään tai mitään "..ennen kuin on liian myöhäistä" tuntuu etten saa henkeä pelkoni takia ja huudan "kuka sinä olet?en voi enää paeta tätä kaikkea" tuuli loppuu niin nopeasti kuin se alkoikin ja en kuule enää yhtään mitään.Mitä  voisin tehdä,juosta loputtomiin metsässä niin kauan kunnes väsyisin ja joku käyttäisi mut loppuun,minne päin edes juoksisin,eihä täällä.. jokin takertuu minuun ja alkaa vetää alaspäin,enkä pääse irti,pimeän seasta kuuluu oksien rapinaa ja liikehdintää,tumma hahmo ilmestyy ihan viereeni hetkessä, "miten hän.." hän ojentaa kätensä jossa on veitsi,enkä näe hänen kasvojaan sillä ne ovat niin syvällä hupun sisällä,huomattuaan etten tee mitään hän työntää veitsen käteeni ja katoaa pimeyteen aivan samalla tavalla kuin hän tulikin,uppoan vähän syvemmällä ja kuulen taas tuulen humisevan tuoden erillisiä sanoja mukanaa " oksettava.. ruma.." pyristelen vastaan mutten voi. Peitän kädelläni kasvoni ja sanat muuttuvat lauseiksi "näitkö hänen ilmeensä?olet arvoton,olet tuhlannut aikaan syömiseen ja kai huomaat ne paheksuvat katseet kuin syöt,sinä haluat sitä enemmän kuin ennen,olen nähnyt ilmeesi,mikset tekisi sitä nytte,eihän sillä ole mitään väliä,olethan niin nauravainen ihminen ja ovathan ihmiset olleet sinulle surkeita,palkitse itsesi,anna mennä,eihän kukaan saa tietää siitä.
Epäröin kyyneleet silmissä,mutta sehän on totta olen arvoton,jos vaan vapauttaisin itseni.
Kaksi syvempää ja neljä pienempää eivätkä ne katoa koskaan iholtani.

how something can destroy myself so good, when i didnt even care