so im guietly so what

ihmiset kysyvät useammin mitä kuuluu ja tajuan ettei minulle ole väliä miten vastaan siihen kysymykseen,se vaikka kertoisinkin ongelmistani ei auta minua menemään eteenpäin tai pitämään mua paikoillani,se ei hyödytä mua mitenkään sillä vain minä itse voin päättää siitä miten voin ei kukaan muu,kukaan muu ei voi auttaa minua ja viedä tätä tuskaa pois,ehkä he voivat kuu nnella mutteivat osaa asettua asemaani,he voivat sanoa sanoja jotka tarkoittavat minulle ei mitään,he voivat kertoa kuinka tärkeä olen mutta jos tekosi puhuvat toista niin miksi uskoisin sinua?Tein sitä aina ennen puhuin ku paha olo yllätti,puhuin melkein kenelle vaan tuntemattomalle,läheiselle ystävälle,koska sillä ei ollut väliä,halusin vaan tietää että joku välittäisi ja halusin helpotusta olooni jota sain aina puhumalla ja itkemällä samaan aikaan,mutta samalla puhuminen toi minulle ahdistusta,syyllisyyttä siitä että menin edes kertomaan kenellekkään,kuka minä olen kenellekkään kertomaan kuinka vaikeaa "muka" minulla on ollut?

Nykyään minä puhun itseni kanssa niin hullulta kuin se kuullostaakin,puhun ääneen asioista joita salaan ja silloin seinät ovat paikallaan kuuntelemassa, se taas alkaa samat asiat toistuu,kaavakkeet joita en tunnu haluavan lopettaa,mutta ei se haittaa sillä en usko että kukaan huomaa sitä.

iltaisin kierin sängyssä kivun takia, öisin herään siihen jotta voisin kääntää kymmenettä kertaa kylkeäni ja aamulla olen väsynyt enkä jaksaisi nousta sillä missään ei ole mitää järkeä taaskaan, menen kouluun, olen iloinen mutta se tunne ei koskaan täytä minua, katson ikkunasta ulos ja salaa toivon ettei minua olisikaan, ne tutut ihmiset kävelee ohi tai jää hetkeksi juttelemaan ja ainoa minkä tunnen on suuri tyhjyys sisälläni joka saa minut hämilleni , kaipaan niin paljon niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä mutta elän väärässä maailmassa jossa se ei ole mahdollista minulle, pahan olon tullessa, käyn läpi joka ikisen numeron puhelimessani, kirjoitan sanat jotka haluaisin sanoa mutta pyyhin ne heti pois, eihän minulla ole ketään ketä viitsisin vaivata asioillani, tukehdutan itkuni tyynyyni ja valvon kauan miettien.

Kuraattori, hän vain puhui ja puhui enkä saanut sanottua mitään, tuntui kuin hän olisi kertonut enemmän omista asioitaan kuin minä ikinä siellä ahdistavassa pienessä huoneessa,sen takia minä en voi puhua ammattilaiselle. Tunnen vihaa sisälläni itseäni sekä muita kohtaan, sisälläni välillä kiehuu, haluaisin heitellä tavaroita pulpetteja, viiltää keskellä luokkaa, hätistäät kaikki ihmiset ympärilläni jotka muka välittävät minusta, sillä se tuntuu suurelta valheelta, silti välillä katson ihmisiä ja toivoisin voivani alkaa itkeä ja käpertyä jonkun syliin. mitä tämä kaikki tarkoittaa edes?

Tajusin menettäneeni aina ne joista välitän eniten ja ne joiden takia jaksan, en jaksa enää valheita tai jättämistä sillä sattuu nähdä joku niin tuntematon ihminen lähellä joka ei merkitse kummallekaan mitään.