mutta sä et anna mun mennä,paeta maailman ääriin tätä kaikkea

Se päivä lähestyi liian nopeasti,syntymäpäiväni,se päivä josta pitäisi olla iloinen,mutta se päivä on aivan niin kuin muutkin lukuunottamatta sitä kuinka tutut onnittelevat kerran vuodessa ja siinähän se sitten jo onkin. Kaikki muut onnittelevat paitsi ne jotka ovat minulle rakkaimpia,ehkä he ovat unohtaneet? tai ehken vaan merkitse heille tarpeeksi.

Päässäni pyörii monia eri ajatuksia.

Yleensä tälläisen olon sattuessa kävisin nukkumaan mahdollisimman nopeasti sillä niille ajatuksille ei saisi antaa valtaa. Mutta asiat särkee mua sisältä ja pahasti. Ratkaisin ongelmat viiltelemällä ja samalla siirtäen pahemman olon kauemmaksi.Mielessäni pyörii monta sekavaa ajatusta/kohtausta elämästäni.On monia asioita joita järki ei ymmärrä kertoessaan muille mutta itse ymmärtää.Hieroessani asiakkaan kättä yhtenä päivänä,puolivälissä sitä hoitoa,iski eräs tunnetila ja lujaa.Se oli jotain niin tuttua mutta pelottavaa,se oli joku muisto menneisyydestäni. Se sai mieleni hälytyskellot soimaan ja oisi tehnyt vaan jotenkin mieli juosta paikalta ja irrottaa käteni hänen kädestään,mutten voinut tehdä sitä joten jatkoin normaalisti.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
istuin bussissa kasvot surullisena,pidätin kyyneleitä ja välttelin katsekontaktia,lopulta kuin pääsin bussista ulos,kyyneleet vierivät poskilleni automaattisesti.Sillä pimeällä polulla matkalla paikkaan jota kodiksi kutsutaan,jokin vain sai minut ajattelemaan "milloin pystyn taas juoksemaan?milloin tulen riittämään? milloin olen yrittänyt muiden mielestä tarpeeksi? milloin voin taas hengähtää? milloin en enää pelkää autoja ja suojateitä matkalla kotiini? milloin minun sydämeni lopettaisi kiihtymisen kun astun suojatielle ja tunnen oloni todella turvattomaksi? ihmiset tuijottavat,miksei se vaan kävele suojatielle kun autokaan ei ole vielä kovin lähellä ja kerkeäisi vielä aika hyvin,niin ne miettii,mutten voi,uskalla mennä sillä pelkään jääväni sen alle,pelkään ettei auto pysähtyisikään.Milloin voisin taas kävellä pidempiä matkoja ilman kipuja? fysioterapeutti puhui hyvästä kuntoutumisesta mutta nähtyään 12 kerran jälkeen kävelyäni hänen sanansa tuntuivat puukolta mahassani,se tuntui monelta askeleelta takaisin,töitä tarvitaan vielä paljon ja on mahdollisuus että kuntoutus jumahtaa paikoilleen ja se saa minut tuntemaan etten olisi saanut paljoa mitään aikaiseksi alle  neljässä kuukaudessa vaikka tiedän sen olevan vale. Oisin voinut monta kertaa luovuttaa,jäädä sänkyyn makaamaan,sanomaaan etten pysty käymään työssäoppimista,etten pystyisi enää koskaan kävelemään,mutta tässä mie käyn työssäoppimisen ja kävelenen ehkä täydellisesti mutta omalla tavallani.Sairaalassa toivoin olevani mieluummin kuollut kuin sinä ja huonoimpina päivinäni kuin lääkkeiden takaa tuli paha olo oisi vaan tehnyt mieli hypätä viidennestä kerroksesta ja lopettaa kaikki se kipu ja kärsimys joka ei silloin tuntunut loppuvan millään,mutten tehnyt sitä,en jemmannut lääkkeitä,enkä rullannut pyörätuolilla ikkunalle kun jalka ei kantanut,vaan annoin itselleni aikaa ja otin läheisiltä tukea vastaan.Ehkä vielä joku päivä minä löydän onnelisen lopun ja elän sinunkin puolestasi,en tiedä pääsenkö koskaan siitä ajatuksesta eroon että tapoin sinut.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

herään kaikkialle koskee,tuntuu siltä kuin olisin jäänyt rekan alle,päässä jyskyttää,käsistä puuttuu tunto,jalasta vuotaa verta sängylle,huone on tyhjä ja valkoinen ainoastaan sänky ja minä olemme huoneessa,on täysin hiljaista kuulen ainoastaan hengitykseni äänen,ovi aukeaa naristen,ihmisiä tulvii sisään  ja huone muuttuu leikkaussaliksi josta ihmiset ottavat monia skalpelleja,he lähestyvät minua sanomatta sanaakaan ja alkavat leikata ihoani pois, huudan tuskissani muttei se auta,he jatkavat silti ja näen heidän kasvonsa viimeisenä kunnes nukahdan.

syyttelyitä kuulen liian usein lähinne ne tulee omasta päästäni
enkä saa niitä loppumaan,ne ajaa mut loppuun
saa itkemään,häviämään maailmasta pois
otan veitsen ja painan sen ihoani vasten jotta pääsisin karkuun
veri virtaa valtoimenaan,mut se ei riitä
purkit lähelläni,liian lähellä,tekisi mieli kannen irroittaa
ja ottaa niin monta etten enää heräisi.

jotta voisin sut unohtaa, täytyis mun jättää kaikki taakse
mennä maailman ääriin,jotta voisin paeta itseäni
mut sä et anna mun mennä,pidät musta kiinni
enkä enää tiedä kuinka kauan jaksaa voisin.