älä puhu paskaa,jos väität jääväs mut silti lähet

Ihmisistä muuttuu tuntemattomia nopeammin kuin tutuiksi.Tutustumiseen menee viikkoja,kuukausia,kuin taas tuntemattomaksi toisilleen pääsee aivan liian nopeasti.Se lähtee niistä pienistä asioista,puhuminen toisen kanssa vähenee selkeästi,kumpikaan ei jaksa tehdä aloitetta, vapaa-ajalla eikä missään muualla enää vietetä aikaa niin kuin ennen ja sen ihmisen näkeminen tapahtuu enää puolivahingossa jos edes silloinkaan, et pysty enää puhumaan hänelle suoraan, oikeastaan puhuminen hänelle ei edes tule niin luontevasti kuin muiden kanssa ja tieto siitä ettei pelkkä läsnä olo riitä että parempiakin ihmisiä on hälle kertoo aivan liikaa. Siin vaihees yrittää korjata vielä kaiken vaikka tietää ettei toivoa siihen enää olisikaan, ettei sitä saa takaisin mitä ihanaa aijemmin oli ja sitä miettii suoko hän enää yhtään ajatusta minulle,sillä minä ajattelen häntä usein,ehkä jopa liikaakin. Elämässä mikään tai kukaan ei ole ikuinen vaikka niin haluaisi ajatella vaikka kuinka usein sanotaankin "sinä ja minä ikuisesti" tai kuinka vanhentuisimme yhdessä nuoruudesta vanhuuteen,silti niin käy todellla harvoin tai ehkei ollenkaa jopa. Sinä meet oikealle mie meen vasemmalle jolloin asiat katoaa ja vaikka me molemmat valitsisimme sen oikean tien ja lähtisimme sitä kulkemaan, niin aina tulee se uusi tie joka pakottaa ihmiset erkaantumaan toisistaan. Sillä mikään ei ole ikuista ja kaikki joskus katoaa elämästä.Vaikka haluaisinkin säilyttää elämästäni,ihmisiä,paikkoja sekä asioita,niin se ei tule onnistumaan. Ainoa mitä itselleen jää on muistot,jotka vain muistinmenetys tai vanhuus riistää aikanaan meiltä. Muistot joita voin ajatella hymyillen vanhana.Ihmiset jotka jättää syvän kaipauksen sisälle ja paikat jotka tuovat kylmät väreet aina kun siellä käy.

Olen onnellinen tästä kaikesta,mutten tule koskaan löytämään sanoja hyvästeille jotka jatkuvat maailman loppuun saakka. Sillä yhtenä kauniina päivänä minä tai joku muu tärkeä voi olla kadonnut elämästään,löytymättä koskaan. Silloin kadut ettet sanonut niitä tiettyjä sanoja jotka olisit niin kovasti halunnut kertoa ja sitä kuinka monta kertaa olet sanonut itsellesi että ehkä huomennan sanon ne sanat,mutta entä kun huomista ei enää ole,ei ole enää päivää jolloin voisit kertoa hänelle sen.

Tänään olen se hiljainen tyttö seassanne niin kuin aina,se joka piiloutuu muiden taakse,se joka sulautuu seinään,se joka tuijottaa kaukaisuuteen istuessaan yksin,ehkä se johtuu vaan siitä etten ole koskaan osannut puhua,että omaan huonot kommunikaatiotaidot tai sitä etten vaan uskalla. Tai ehkä se johtuu siitä tunteesta joka sykkii rinnassani. Ihmisten suut käyvät mutten kuule mitään,sillä hetken aikaa en ole siinä ja kun taas kuulen puheenne,haluaisin sanoa jotain,osallistua keskusteluun,mutten vaan tiedä miten enkä löydä sanoja ja katson teitä ihaillen kuinka osaatte puhua tuosta noin vaan ja sanoa asioita ilman sitä pelkoa ja se tulee teiltä luonnostaan.

mä vaan toivoisin että joku päivä osaisin korjata virheeni ja olla sellainen millainen haluaisin,että uskaltaisin ja osaisin puhua tuosta noin vaan,olla sosiaalisempi ja olla paljon vähemmän herkempi sekä ujo ja kyllä olen syntynyt ujoksi mutta ei sen tarvi aina olla niin. Annan esimerkin,miun ois pitäny pitää tuolijumppa tuosta noin vaan,enkä ollut koskaan pitänyt sellaista ja siitä tuli niin suuri asia mun päänsisällä,aloin mennä paniikkin enkä uskaltanut aloittaa,opettajat katsoisivat koko ajan silmä kovana miten suoriudun siinä ja en voinut sille mitään kun sisällä pidetyt kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani,enkä ole tuntenut itseäni aikoihin niin epäonnistuneeksi,yritin rauhoitella itseäni ja olin kääntänyt kasvoni muualle muistapäin ja olin katsovinani lappua jossa oli ohjeet,kun opettaja tuli sanomaan jotain niin aloin vaan itkeä kahta kauheammin ja lopulta opettaja vei mut sivummalle rauhoittumaan ja alkoi kyselemään että oliko miulle ennen käynyt näin ja mikä siinä oli että aloin itkeä ja näin pois päin ja sit hän jotaa selitti että se oli hänen ja toisen opettajan virhe ku ei tajunneet kuinka iso asia se oli miulle tai jotain. Tiesin myöhemmin ajatellessani että kuka tahansa muu olisi kyllä pystynyt tekemään sen tuosta noin vaan ja kuinka olen niin naurettavan herkkä ja tunsin itseni todella epäonnistuneeksi ja se tunne oli jokaises seuraavassa päivässä mukana,asioissa mitä tein,tuntui vaan että jokainen muu siel osaisi tehä sen asian paremmin. Ei muutakuin pää pystyyn ja elämä jatkuu,virheistä mun pitää oppia ja osata hallita omaa itseäni,jotta joku päivä minusta tulisi yhtä hyvä lähihoitaja kuin nämä ihmiset joiden työskentelyä olen katsonut tässä pari viikkoa.Ihailen kuinka he osaavat tehdä kaikki ne asiat ja kuinka he tietävät mitä tehdä sellaisissa tilanteissa joissa itse meen ihan puihin,näistä ihmisistä näen selvän välittämisen heidän tehdessään hoitotyötä.

kuunnelkaa, tuon ekan biisin sanat kolahti niin hyvin.
https://www.youtube.com/watch?v=dgcBFOjy1ds

https://www.youtube.com/watch?v=s9p5iyr5bXc

kävelen veden ääressä edes takaisin,tietämättä minne olen menossa tai mitä tekemässä,muhun sattuu taas aivan liikaa enkä tiedä miten saisin sen kivun loppumaan. Kylmä tuuli puhaltaa suoraan kasvoilleni ja mua palelee. Joskus vaan mietin miksen saanut vaan kuolla pois,sillä ihmiset löytää juuri ne oikeat tavat runnoa mua henkisesti maahan. Yks askel vaan niin oisin vedessä,pari lisää niin veden kylmyys saartaisi minut,vielä lisää niin jalat ei yltäisi pohjaan ja virta veisi mut mukanaan....mut haluanko mä oikeasti sitä? miksi valitsisin helpomman tien kun voisin vuosikausia kiduttaa itseäni mutta olisin silti elossa. Jos joku päivä luovutan niin sitä päätöstä on mahdoton perua,sen jälkeen ei ole tietä takaisin. Se ajatus seuraa mua päivästä toiseen mä olen arvoton.