ne tunkee psykiatrin mun pään sisää ja pelkään mitä se näkee

3 viikkoa on mennyt onnettomuudesta ja en osaa kuvailla tätä tunnetta joka vihloo sydämeni pohjasta,sitä joka repii mut,viimeset viikot on ollut täynnä kyyneliä,alakuloisuutta,pelkoja,vihaa sekä paljon kipua,tuskaa sekä älyttömästi huonoja uutisia toisensa perään.Heitän läppää jalastani sillä en kestä karua totuutta ja jottei mua masentaisi ihan koko ajan,sillä ajatus siitä saa mut kyyneliin.Ennen onnettomuutta pystyin ees tuntemaan ilon mut nyt en jaksaisi hymyillä en kellekkään,enkä saa mistään iloa,mun elämä katosi siinä onnettomuudessa,minä katosin,se tyttö joka seisoi tässä viikkoja sitten katosi ja vaikka hän oli ollut jo surullinen aikaisemmin,sen vielä pystyi kestämään mut nyt maailma on enää karu ja kylmä ja se tyttö haluaa vaan kuolla pois.Viisi leikkausta takana ja jokainen aiheuttaa mulle henkistä taakkaa,ekassa leikkauksessa laitettiin naulat,toinen oli hätä leikkaus jossa tehtiin syvät viillot,kolmas oli haavojen sulkeminen hakasilla,neljäs ihonsiirto leikkaus,viides oli plastiikkakirurgin tekemä,kuoliossa olevan ihon poisto leikkaus,jokaiseen leikkaukseen oon mennyt kyyneleet silmissä ja palannut kyyneleet silmillä ja se kipu leikkauksen jälkeen,jokainen pieni liikutus jalalla,aiheuttaa kovan kivun ja menee päiviä ennenkun kipu pikkuhiljaa lievittyy mut se ei koskaa katoa kokonaan.Jokainen askel keppien kanssa on täynnä kipua,mutta sitä oppii sietämään vähitellen,mutten enää muista miltä tuntu kun ei sattunut mihinkään.

"mitä kun lääkärit antaa turhaa toivoa,mitä kun joka kerta sen kotiinlähdön sijaan ne kertookin uudesta leikkauksesta ja sä et enää uskalla toivoa sillä niin monta kertaa ne petti lupauksensa ja joka kerta kun ne sanoo sen ääneen nii koko maailma romahtaa "

tuntuu niin turhauttavalta maata sairaalassa päivästä toiseen,tuntuu että jään kaikesta paitsi siitä miten normaalit ihmiset pystyy elämään niin kuin aina mutta itse oon jäänyt paikoilleni pahasti.en koskaan ollut tajunnut että se että pystyy kävelemään on suuri lahja ja miltä se tuntuisi menettää kävely taito.Miltä tuntuu kun joutuu istumaan pyörätuolissa,miltä tuntuu kun enää ei pysty seisomaan kuin hetken paikoillaan ennen kuin on pakko taas käydä istumaan,miltä tuntuu kun kipu polttaa jalassa joka askeleella ja kuinka pelottava ja suuri ponnistus on pienikin matka sauvojen kanssa.

ihmiset katoaa niin nopeesti
ja mua vaa pelottaa
kun ne pitää hauskaa yhdessä
kuinka ne unohtaa mut
ja kun taas ilmestyn joskus takaisin elämääni
niin saisin vaan halveksuvia katseita
eikä kukaan jaksaisi välittää

pakko syötän itseäni joka ikinen päivä,teen kaiken minkä ne tahtoo mun tekevän mut silti ne vie multa kaiken sen mitä tarvitsen eniten,päästä pois tai ees hyviä uutisia,mut aina ku tunnun ees pääseväni jaloilleni niin saan lisää paskaa niskaani,uusi leikkaus,lisä päiviä,sun jalassa on kuollutta ihoa niinpä tarvitset uuden ihonsiirron ja tuntuu etten jaksaisi enää,ettei pää kestäisi päivääkään.

öisin sitä vaa miettii että mitä jos oisin mennyt eri reittiä,niin se mies olisi vieläkin elossa,mietin oliko hänellä vaimo ja lapsia jotka jäivät kaipaamaan häntä,riistinkö minä lapsilta oman isänsä?syyttävätkö he minua siitä onnettomuudesta?olenko siis tappaja,tapetun sijasta,mietin yhä miksi sen piti mennä näin,miksen minä saanut mennä.

luulin paranevani mut luulin väärin, mun piti päästä kotiin mut sit uutta leikkausta vaan sain kotiin lähdön tilalle, tiiätteks miltä se tuntuu uudestaan ja uudestaan saada toivoa mut joka kerta ne räjäyttää sen sirpaleiks ku jonkin lasin, ne kokoontuu sun ympärille viis hoitajaa ja kaks lääkäriä jotka tutkii jalkaa ja kun kuulen sen ekan sanan "ainoa vaihtoehto on leikkaus" muu maailma häviää ja lääkärin sanat hukkuu huoneeseen, kyyneleet valuvat järkyttyneenä poskella ja en usko sitä todeksi, kaikki se minkä eteen uurastin koko ajan katoaa, lihakset surkastuu ku en saa liikkua moneen päivään ja koen sen kipu helvetin johon ei lääkkeet välillä auta,mun iho on kuollut se ei herää eloon itsestään ja pian elän leikkaus päivää, jännitän hoitaja tulee ottamaan erästä laitetta ja kun kysyn leikkauksesta hän mutisee jotain ja tajuan että mua lähdetään viemää leikkaukseen, en pysty enää olemaan rauhallinen ja kyyneleet valuvat hoitajien silmien eessä taas vaikka tahtoisin peittää kaiken sen pelon, viides leikkaus ja kun hoitaja kuljettaa sänkyäni käytävällä yritän rauhoittua mutta hoitajan sanat että hyvin se menee saa minut  itkemään entisestään,hoitaja kolauttaa sängyn hissin reunaan ja matkustetaan alas, mitä lähemmäksi leikkaus salia päästään sitä  enemmän tunnen kuinka sydämeni lyönnit jäävät välistä ja sitä vaikeampi on hengittää, salissa tapaan tuttuja kasvoja sekä uusiakin, ainoastaan nukutus lääkäri esittäytyi, hoitaja kertoo tilanteen leikkaus salissa oleville ja kun kuulen sen uudestaan se  saa minut poissa tolaltaan joudun siirtymään leikkaus pöydälle omasta sängystäni ja minuun laitetaan kolme lappua joiden avulla seurataan pulssia.Suoniani alkaa kirvellä kädestä ja kysyn laittoiko ne jo uni lääkkeet ja ne oli laittanut, se kipu vaan kasvo ja pidätin kyyneliäni ja muistan kuinka happea ne anto naamarilla ja kuinka lopulta hätäännyin kun en saanut nukahdettua.


Seuraavaksi herään heräämöstä ja olen sekaisin sillä uni lääkkeet painavat päälle, hetkessä virkoan ja mua alkaa taas ahdistaa olla siellä ja haluan osastolle, vasta tunnin päästä mut viedään osastolle ja sinä aikana oli lähellä etten alkaisi huutaa.

perjantaina kaiken sen paskan keskellä,sain jotain hyvää,lääkäri tuli ja alko puhua kotilomasta ja sitä sitten samana päivänä jo päästiin kotiin ja saan olla maanantaihin saakka kotona ja se onkin ainoa hyvä puoli asiassa,vaikka eka tuntu pahalta olla kotona ku mikää ei ollu entisellään ja porukat hössöttää iha sairaasti.Lisäksi mulle luvattiin puheapua mutten oon vieläkää saanut sitä ja vaikka ne hoitajat on nähnyt miut särkyneenä,ehkä ne vaa luulee mun pärjäävän vaikka haluisin voida jutella jonkun kanssa.Onneksi oon saanut paljon tukea kavereilta sekä ystäviltä ja monet on laittaneet tsemppi viestejä ja oon yrittänyt vähän purkaa tunteitani heille,ihmisistä on suuri apu ollut varsinkin eräästä.Oon ollu viiltelemättä ainakin sen kolme viikkoa ja sama jatkuu sillä se huomattaisiin liian hyvin haavat ku joudun takaisin sairaalaan pariksi viikoksi,jos oisin päässyt kotiin aikaisemmin nii oisin villellyt jo sillä en vaa kestä tätä kaikkea mutta nytkun tää menee näin nii koitan lopettaa ja heitän terän pois.Lisäksi huolestutti kun kotona oli päiväkirja täynnä kuolemaan liittyviä tekstejä sekä itsemurha kirje niin kuumotteli ku äiti on penkonu kaappeja mut eipä se kai sitä löytäny onneks,pakko polttaa ne.

VAROITUS: laitan pari kuvaa jalastani miltä se näyttää nytte, katso omalla vastuulla,sillä se on kamalan näköinen ja usein kuulen kommentteja ihmisiltä "hyi vittu" jos tiedät ettet pysty katsomaan syviä haavoja niin älä katso.ps älkää käyttäkö alla olevia kuvia missään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vasemman puoleinen kuva on uusin ja se toi musta juttu on vaa suoja ja siinä näette kuinka suurelta alueelta ne otti ihoa ja ne otti oikee luuhun saakka kuollutta ihoa pois.Oikean  puolisessa kuvassa taas jalassa on kuollutta ihoa ja se on ns. kuoliossa noissa mustissa kohdissa,lisäksi sivulla on hakaset hätäleikkauksen takia.Kuvissa ne näyttää vähän paremmilta kuin oikeesti on.