vaikket sitä näe mua pelottaa

Herään kipuihin aamulla, hoitajat pyörivät ympäriinsä, tehden erilaisia kokeita, kello matelee, 5,6,7,8 viimeinkin se on edes yhdeksän, mutta ainiin eihän sillä ole mitää väliä täällä, sinä aikana mua on pistelty, mitattu kuume ja laitettu antibiootteja tippumaan lisäksi lääkäri on käynyt katsomassa jalkaani. kivut eivät ole missään vaiheessa loppuneet, ne elävät muistuttamaan minua siitä.Perjantai minä uskoin siihen tosissani pääsisin viimein kotiin, mutta se olikin vain yksi pettymys muiden joukossa, eilisen leikkauksen takia olen jumissa täällä seuraavat viisi päivää jopa kauemminkin.

Hukun tunteideni alle, johtuuko se siitä että olen yksin kuuden hengen huoneessa taas vai sitä kuinka olen riippuvainen kipulääkkeistä, kyyneleet valuvat huomaamatta poskilleni ja ajatukset täyttävät mieleni, miksi juuri minä? Hymyilen nykyään enemmän mutta se hymy on niin hento ja särkyväinen ettei kukaa onneksi katso silmiini josta paistaa suru läpi.lääkkeideni takia näen välillä harhoja, viime yö meni painajaisesta toiseen eläen, tekemällä ainoasta asiasta jolla pääsen pakoon oikeaa maailmaa hyödyttömäksi.

hoitaja huomaa kyyneleeni ja yrittää lohduttaa ja saada syytä selville ja muistuttaa siitä että voin aina soittaa jos on paha mieli. Kultainen hoitaja, muttei se auta mitenkään.

Hiljaisuus se tekee minut hulluksi sekä se kuinka ihmisten varassa loppujen lopuksi olenkaan, viikkojen jälkeen aika matelee ja minä saan vain maata vuoteellani päivästä toiseen, käteni turposi koska neula oli ollut kädessäni väärin ja kukaan ei uskonut minua kun sanoin että sattuu kun antibiootteja virtasi suoniini, odotan vain päivästä toiseen sitä kuinka edes saisin elämäni takaisin, tunnen sen tyhjyyden polttavan rinnassani,sillä se sattuu olla niin yksin ja omillaan ja jokainen meistä tietää ettei tämä ole elämää.sitä vaan haluaisi palata ajassa taaksepäin sillä nykyään en tiedä minne suuntaan lähtisin, en tiedä mitä tekisin, elämäni on päämäärätöntä haahuilua,mikään ei ole enää selvää,keneen voin luottaa siis,kenelle voin uskoutua?huolestuneina ihmiset on kyselleet kuulumisia ja jopa nekin jotka on satuttaneet minua pahimmiten niin haluaisivat nähdä minut,tunnen olevani pelkkä taakka muille ja sen takia itken yksin huoneessa silloin kun on mahdollista,laitan usein viestiä jollekkin ja sitten kun he eivät vastaa ajattelen vaa heidän saaneen tarpeeksi.liian usein toivon että oisin kuollut siihen onnettomuuteen,sillä en halua käydä tätä läpi sillä kukaan ei tajua,vaikka kuinka kertoisin.mun koulu menee päin vittua ja pelkään saavani vuoden välivuoden tämän takia.

en tiedä mikä on pahinta täällä ollessa se kipu vai ne piikit vai pelko.