he is everything what i need

Mitä rakkaus oikeastaan on? sitäkö että välität toisesta niin paljon että se sattuu? sitä että on huolissaan toisesta ja ajattelee toista vähän väliä? Rakkaus on murhaa, se tappaa sisuksen pala palalta ennen kuin huomaatkaan. Onnesta löytää miljoonia murheen kryynejä hetkessä. Senhän takia onni onkin katoavaista. Mun rakkaus sua kohtaan sen sijaan on palavaa ja suurta. Se paljastaa omat liekkinsä aina kun olen sinun kanssa. Tunnen jokaisen kosketuksen ja sanan ihollani. Saat mut hehkumaan tavalla jolla en oo koskaan ennen hehkunut. Mä en ole ainoastaan kiinnostunut sun elämästä vaan haluan kuulla ne pienimmätkin yksityiskohdat että miten sun päivä meni, voitko hyvin ja mikä on ollut vaikeaa. Sun silmistä näen sen kaiken valon jonka voi saada vain elämästä. Sun sanoilla on enemmän voimaa kun uskotkaan, pääset mun pinnan alle vain hetkessä.

Kaipaus. Kuuluuko sen raastaa sydämeni rikki ikävällä. Vai kuuluuko sen näyttää kuinka rakas oletkaan minulle? Mitä jos en kaipaisi sinua ollenkaan, olisitko vain se tyhjä ihminen minulle aivan niin kuin muut ovat? Vai olisitko silloin vain joku jota väittäisin rakastavani? Liian usein päädyn ajatuksiin joissa mietin mitä mahdat tehdä tai millaisella mielellä olet.

Pelko. Miten ihminen voi koskaan rakastaa toista jos ei rakasta edes itseään? Helppoa se ei ainakaan ole, oma mieli tekee temput itselleen, jokainen virhe ja vika löytyy itsestään koska se toinen on sun silmissä täydellinen. Koska itse on aina ollut niin viallinen omissa silmissään. Miksi joka kerran jälkeen täytyy varmistaa että se toinen pysyy varmasti siinä vierellä? vaikka hän vakuutteelee niin. Silti mieleeni hiipii ajatus siitä että mitä jos hän haluaa paremman, jonkun toisen kuin minä? Mitä jos hän löysikin kaiken jo minusta ja päättikin ettei se riitäkkää hänelle? Koitan estää itseäni ajattelemasta mutta liian myöhäistä ennen kuin taas huomaankaan kyyneleet valuvat poskillani oman minä tunteideni vuoksi. Miksi pelkään niin paljon kun hän tulee ovesta sisään ja sanoisi ne pari niin pientä sanaa joilla on niin suuri vaikutus minuun? "mul ei oo hyvä näin, mä haluan erota." Näen näyn silmissäni kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan ja jokaisella kerralle ajatus siitä tuntuu vain pahemmalta. Painun kivusta kasaan ja haukon henkeäni, havahdun lattialta jälleen  kerran itkemästä, enkä taaskaan tiedä miksi tein sen itselleni. Pieni osa minusta toivoo että hän sanoisi ne sanat jotta menettäisin viimeiset elämän rippeeni käsistäni, jotta tuntisin niin suurta kipua että olisi pakko irroittaa kaikesta. Miksi? koska mua ei koskaan opetettu rakastamaan itseäni niin kuin muut opetettiin. Harvoin minusta tuntuu tuolta sillä oikeasti haluan yli kaiken että hän pitää minusta kiinni ja näyttää että mua on mahdollista rakastaa ja ei tekisi niin kuin kaikki muut tekevät. Lähtisi ja jäisin uskomaan viimeisen kerran että se on vain minun syytäni. Ainoa minkä tiedän että hänen myötään en enää koskaan tulisi hehkumaan tällä tavalla elämässäni ja murtuisin täysin. Hän tekee minusta paremman ihmisen kuin olen koskaan ollut. Viimeinen kysymykseni itselleni on: Miksen vieläkään osaa päästää irti syyttelystä ja miksen osaa rakastaa ja luottaa siihen mitä ihmiset minussa näkevät. Miksi kaiken sen sijaan koen itseni niin huonona ja turhana ihmisenä jo koko ikäni ajan. Voiko se olla osa minua josta en koskaan pääse eroon?

En viitsis teeskennellä että jaksan täällä kauempaa

Mulla on kaikki hyvin pitkästä aikaan, niin hyvin kun munlainen ihminen voi voida.
Mulla on vuodeksi työpaikka ja heti valmistumisen jälkeen olenkin tehnyt tosi tiuhaa tahtia töitä.
Mulla on ihana ja välittävä poikaystävä. Alussa me edettii tosi nopeasti kaiken suhteen, heti tavattaessa alettii jo säätämää ja sit näkemää. Siitä se vaa lähti käyntiin mun peloista huolimatta. Me molemmat jo tiedettii alusta saakka ettei tää oo mikään kaveri suhde, kaverit ei suutele nähdessään eikä pie kädestä kiinni, mut me tehtiin niin vaikka oltiin vasta hetki tunnettu. Se ei säikähtänyt vaikka oonkin niin hemmetin viallinen ihminen, vaikka saatankin alkaa itkeä ja vaikka peitän huonoja tunteitani siltä. Vaikka välillä kerron kaiken sille, kuinka mua vaa hajottaa elämä. Silti se haluaa olla mun kanssa, silti se tekee parhaansa mun suhteen, vaikkei musta aina tunnu siltä.

Mulla on kavereita ja ystäviä jotka on jääneet paljonkin taka-alalle mun elämässä. En vaan yksinkertaisesti ole jaksanut nähdä tai jaksanut panostaa juttelemiseen. Mutta silti heitä on siellä vielä.

Työt väsyttää mua tosi paljon jonka takia jaksaminen on koetuksella. Mut kaipa kellä tahansa olisi joka painaisi 8h päiviä kuutena päivänä viikossa jossa on vain yksi vapaa päivä? ja useampi viikko sellainen.

"I always dream for this life and day, but why is not all i want?"

use me like the others

Mitä jos en haluaisikaan sinua enää?mitä jos meidän väliltä on kadonnut kaikki se kipinä joka piti tätä yllä? Mitä jos haluankin jonkun toisen? Tekeekö se minusta sen pahan ihmisen?

"Tunnen vetoa sinuun vaikken saisi, haluan jutella kanssasi vaikkei pitäisi, sanot asioita jotka viittaavat kaikki siihen että olet kiinnostunut minusta, mutta se on väärin minulla on jo joku toinen jota en ole koskaan kertonut sinulle ääneen, hellästi torjun sanasi joilla leikit kanssani."

"Sä et puhu mulle koskaan tunteista, saan vaan kuulla kuinka ihana on olla mun kanssa ja että tykkäät minusta, kirjoitin sinulle kirjeen jossa kerroin siitä miltä minusta tuntuu olla kanssasi, siitä tuli kokonainen sivu, luit sen etkä osannut sanoa oikeen mitään ja jokin minusta pettyi, kerroin sulle että sä riität tuollaisena kuin olet eikä sun tarvi muuttaa mitää mun takia, en kuule niitä sanoja takaisin, jonka takia mietin riitänkö siis ollenkaan. Yhdessä vaiheessa musta tuntu että sä jo luovutit mun suhteen, sä et vastannut mulle, sä et tullut puhumaan, vastasit lyhyin sanoin ja mä jo aattelin ettei meistä ehkä tulekkaan mitään. Sit asiat vaa palas ennalleen ja juteltiin. Kun katson sua silmiin näen siellä ne kaikki asiat mitkä sai mut ihastumaan suhun, kun kosketat mua tunnen kuin olisit ollu siinä aina. Mutta aika jolloin ei nähdä on pitkiä ja raastaa suhdettamme, mutta kaikesta huolimatta en aijo heittää kaikkea hukkaan, haluan antaa mahdollisuuden meille"

mun sydän on väsynyt lyömään
taistelemaan jokaisesta pienestäkin sekunnista
mun keuhkot on väsyneet yskimään
mun suu on väsynyt syömään
mun kroppa haluaa luovuttaa yhtä paljon kuin mielikin
mä haluan laihtua monta kymmentä kiloa
mä haluan juosta älyttömiä matkoja

i feel dead

Mitä jos en enää koskaan tule kuntoon?
mitä jos en enää tunne samalla tavalla kuin ennen?
mä vaan liun pikku hiljaa elämästä pois
eikä kukaan huomaa
että tuhannen hymyni alta löytyy
se sama onneton tyttö
joka haluaa vain päästä vapaaksi
näistä liian raskaista kahleista
kerään itteni ja viimeiset minuuden rippeet
koitan vielä kerran seisoa omilla jaloillani
mutta jalkani eivät enää kanna.
mietin päivittäin miksei tää tuska vaan helpotu
miksei mun elämä tunnu siltä että haluaisin elää?
miksen voi olla normaali?
miksi olen näin viallinen, erilainen kuin muut?

Tarvitsen..

Tarvitsen:
ihmisen joka ohjaa mua silloinkin kun en itse osaa.
ihmisen joka ottaa mun tunteet huomioon, joka kuuntelee ja ymmärtää.
ihmisen  joka saa mun sydämen lyömään entistä kovempaa, joka antaa syyn jaksaa seuraavaan päivään.
Ihmisen joka täydentää minua ennestään.
Ihmisen joka rakastaa minua juuri tälläisenä.
ihmisen joka illan myöten halaa minua tiukemmin syliinsä.
ihmisen joka saa minut nauramaan.
ihmisen jolle voisin antaa kaiken ja saada takaisin saman verran.
ihmisen jota rakastaa täydestä sydämestä.
ihmisen jonka kanssa riitelen tulisesti mutta joka kerta kuitenkin sovitaan.
ihmisen jonka kanssa arki ei tunnu arjelta.
ihmisen joka aistii tunnetilani.
ihmisen joka tuntee mut paremmin kuin minä itse.
ihmisen joka sytyttää mut loistooni.
ihmisen josta voin kertoa koko maailmalle
ihmisen joka on valmiina perustamaan joku päivä perheen kanssani.


Ole se lautta johon voin kiivetä pakoon,
ole se jota olen etsinyt side silmilläni koko ikäni
sitä joka palauttaa mut elävien kirjoihin

they will always find you

olen tarponut läpi kiven kaiken sen tuskan läpi
kulkenut sumussa niin kauan että unohdin kuka olen
olen itkenyt niin monta kertaa että olen unohtanut itkun merkityksen
omistan tunteet, ajatukset ja oman mieleni
vaikkeivat kaikki siihen usko
olen hiljainen kanssa matkustaja
joka jää kyydistä jo alkutaipaleella
olen se jolle puhutaan ja se joka ei koskaan puhu.
maasta minä tulen ja maaksi minä olen tulevana
taluta minua käsipuolessa sillä olen sokea maailmalle
kävele matka minun puolestani jotten tuntisi enää
halaa minua vielä viimeisen kerran
ennen kuin jätän sanattomat jäähyväiset.
Tunne minut, kosketa, jätä jäljet.

ja mä putoan korkealta ja kovaa maahan saakka

Ne sanoo että ollaan kuolleita
vasta sitten kun maailma loppuu
mut tät oloo ei auta mikää
se repii mun sisuksia,
varastaa kaiken sen rakkauden
ja ainoa mitä jää jäljelle
on suuri tyhjyys.

 ma 16.6.2014
mua pelottaa se mitä pystyn nykyään itselleni tekemään,mua pelottaa että haluan kuolla,vihaan itseäni ja uskon kaikkien vihaavan mua ja kaikista eniten pelkään jäädä tähän painajaiseen yksin kiinni ilman että saisin puhua kellekkään,pelkään että tulen hulluksi.Jokainen viilto saa mut haluamaan tekemään  lisää syvempiä ja uusia viiltoja,pelkään niitä öitä jolloin en oo yksin vaan mulle puhutaan.Pelkään etten ole kellekkään yhtään mitään mun mieli kiertää isoa suurta ympyrää ja sitä ei voi paeta eikä lykätä.Tätähän mie oon aina halunnut olla mieleltäni sairas ja nyt toivon tän painajaisen loppuvan

9.8.2014
sä sait mut tuntemaan aina että olisin ees ollu joku jollekkin mut nykyää se tuntuu suurelta valheelta

la 27.9.2014
sä rankaiset mua siitä mikä ei ollut mun syytä ja mä saan kärsiä siitä maksaa sen hinnan mitä muut ei joudu maksamaan vaan sen takia että olin väärässä paikassa väärään aikaan,
you take my time and i hate it and they dont know how sorry i am,im such a loser when i take something for the others and they hate me thats why

i´m might be a little bit sick

mä haluaisin niin kovasti olla kunnossa mutta mun elimistö tietää etten ole.
Lopulta illalla mä nukahdan, jolloin painajaiset nousee kuvaan.
ne jahtaa mua ja herättelee monta kertaa yössä, aamulla kello ei ole seitsemääkään
kun jo herään ja nousen ylös. Mä vaan puhun ja puhun ja puhun
asioita jotka ei ole järkeviä. Sä halaat mua mut en vaan tunne mitään.

saisinpa kadota tuuleen,
piiloutua pieniin hiukkasiin
ahdistua näkymättömäksi.

Mikään ei ole vialla mutta silti kaikki on vaan niin pielessä.

i wake up dreaming for better days

tuntuu etten olisi nukkunut silmäystäkään
tuntuu kuin olisin juossut koko yön painajaisissa
en pysty rentoutumaan vaikka väsyttää
ajatukset pyörii päässä,
usein niistä huutaa mulle että
kerro sille että rakastat sitä

kädet tärisee
suuta kuivaa
palelee
en ole varma olenko hereillä vai unessa
auto ajaa päin minua yksisuuntaisella
ja säikähdän
lapsi juoksee suojatien yli
tienkunnostus auto tukkii tien
käännyn oikealle ja unohdan vilkun
vaikka pitäisi kääntyä vasemmalle
sekaisin vai ainoastaan eksynyt?
liikaa epäonnekkaita sattumia päivälle


/mitä mulle siis kuuluu? kauhea stressi työssäoppimisesta ja autokoulusta. Viime viikolla tuli sitten flunssa ja siinä samassa silmä tulehtui ja jouduin käymää lääkärissä joka totesi sidekalvontulehduksen johon sain silmätippoja. Esivalintakoe meni huonosti ja en usko että pääsen edes virallisiin pääsykokeisiin eli elämäni suunnastaa hymyilee. Perjantaina pääsee sitten onneks viihteelle kavereitten kanssa baariin ja viikonloppuna näen poikaystävääni jonka näkemistä odotan suunnattomasta!

How can i say this without breaking?

viha muuttuu katkeruudeksi
onni muuttuu suruksi
kauniit sadepisarat  muuttuvat kuopiksi maahan
olen käpertynyt tunteideni valtaan
huudan ja huudan ja ihmiset kuulee ne
mutta kukaan ei osaa sanoa mitään
haluan paeta,
mahdollisemman kauas täältä
tungen sormet kurkkuun
ja annan kaiken tulla ulos
mietin piilossa olevia teriä
ja tupakkaa
hiukseni ovat sekaisin
ja kyyneleet ovat vallanneet poskeni

Suutelen sua poskille
ja ainoa mitä haluan on kuiskata korvaasi
ne kaksi niin pientä mutta suurta sanaa
kosketat lantiotani ja
pelästyn että saat tietää salaisuudestani
suutelen sinua kiihkeämmin
ja toivon ettet huomiosi ihoni karheutta
pysähdyn halaamaan sinua
ja katsoessani sinua mietin
miten koskaan voisin satuttaa sinua silleen
että kertoisin lipsuneeni taas
että nykyään on huonoja päiviä
enemmän kuin pitäisi
en halua huolestuttaa /olla taakaksi
tässä suhteessa.
Jostain syystä sinä olet turvani maailmassa
sinun syliisi käperryn ja unohdan ajan kulun
jostain syystä ilman sinua
minulla ei ole enää mitään
minkä vuoksi taistelisin

kauan mietin tunteitani, mut nyt kaikki on ilmiselvää

susta ei kuulu taaskaan mitään
oikeastaan ei nykyään kenestäkään
ja hiljaisimpina hetkinä se saa minut miettimään
olenko menettämässä teidät?
oletteko kauempana minusta kuin koskaan?
pyörin töiden, harjoitteluiden, autokoulun
ja niukan vapaa ajan välillä.

Sä viet multa kaiken,
rakkauden, hellyyden ja inhimillisyyteni
sä väsytät mut olemattomiin
sä laitat mun jalat juoksemaan
vaikka kantapääni ovat kovettumia täynnä
ja sääreni kipeitä kävelystä
mä näen peilistä painoni
enkä laihuutta

sano se ääneen, kuiskaa se illan pimetessä korvaani
tai tuuli vie minut mukanaan kuin tuhkat
ota kiinni lujempaa
anna minun tuntea sydämesi kiihtyneet lyönnit
tunnetko sinä sen rakkauden jota niin pelkään?
näetkö silmäni jotka loistavat aina kun näen sinut?
näetkö kaikki viiltoni ympäri kehoani
näetkö kaiken sen kipeän hymyni alta
sä lähdit ovesta ja sanoit että nähdään parin viikon päästä
nähdessäsi minut, näit kuinka suuni meni myttyyn
ennen kuin aloin taas hymyillä.

ja kun mua ahdistaa mä toivoisin kuolevani

Mä en ikävöi enkä edes ajattele sua tän kiireen keskellä
ja sitten sä vaan ilmaannut mun mieleen
unissani me tavataan taas
ja mä pikku hiljaa tajuan että susta on tullu mun maailma
ei meijän tarvi puhua niin usein
ei meijän tarvi olla koko ajan kyseenalaistamassa kaikkea
sillä aina loppujen lopuksi tiiän että
mie välitän susta enemmän kuin kenestäkään muusta.
mun unessa me oltiin vanhoja
sulla oli dementia joka eteni nopeesti
mä tulin sun luo muttet muistanut mua
et katsonut mua sillä tavalla millä aina ennen
ja mä en kestänyt sitä
ettet muistanut mua, meitä ja muistojamme.


mä sekoan.hajoan palasiksi.

mä olen yksin koulussa taas
sä kysyt multa jalastani ja hämmennyn
maailma on ahdistava ja pelottava kuin silloin joskus
mä näen harhoja
linnut huutaa ja muistan sen kesäpäivän
se kuinka tunteet iskee musta läpi tuulen lailla
 tuut mun korvan viereen¨
ja kysyt "onko nälkä?"
ja mä säikähdän
koska sun viinan hajut haisee tänne asti
ja näytät siltä kuin olisit koko ikäsi juonut
enkä edes tunne sua
ja selität jotain ja sanon vaan "mmm"
ja ennen kuin huomaankaan
olen kaupan toisessa päässä
ja pidättelen itkua
jokin mussa sanoo että älä syö se on ansa
mutta päädyn aina syömään
näitä päiviä mä välttelen,
mä voin aina tehdä töitä pysähtymättä
mut mielelle vapaa tekee tepposet

and every time i play i lose

mä haluan vaa pysäyttää maailman ja lakata kuulemasta huonoja uutisia ja lopettaa tuntemasta. Jos tää maailma ei pysähdy ja ihmiset siinä niin minä pysähdyn ja murenen. autokoulu, koulutus, ei niillä oo mitää väliä. Kahdet hautajaiset tulevaisuudessa, viikossa,kuukaudessa? mä anelen sulta, älä vie multa rakkaita, vie vaikka minut mutta älä satuta tälleen. Työt ja koulu, koitan pitää itseni kiireisenä jottei olisi aikaa itkeä tai miettiä. Paikasta toiseen väsyneenä laahustelua, fyysisiä oireita, pään hajoamista. Mä koitan peittää kaiken sen kuinka vialla mie olen kaikella tällä.

me tullaa eroamaan
mä tiedän sen, sä tiedät, sen molemmat tietää
sä et halua edetä sillä tiiät sen olevan väärin
sä keksit tekosyitä koska et uskalla vaan
sanoa sitä ääneen
sillä se tekisi kaikesta siitä totta

Alhaalla ei ole mitään nähtävää, ei ketään. Jopa, jos hyppäät, et löydä mitään.

en tunne sisintäni, en näe sitä mitä muut näkee mussa
ne halaa ja ottaa kädestä kiinni
vaikken edes tiiä syytä
näkeekö ne mun silmien läpi mun sydämeen
kun sydän on kipeä ja tunteet on tuskaa
näkeekö ne mun lasittuneen katseen kaukaisuuteen
ne sanoo "cheer up"muttei ne tiedä mitään siitä
ne kuulee mun sanat muttei tiedä tarkoitusta
ne ei osaa lukea rivien väleistä
kun suru on poltettu sisääsi
ja sydämesi on kaiverrettu ontoksi
tuntuu kuin se ei katoaisi
tokenenko koskaan
vaan jäänkö tuleen makaamaan
annoin teille kaikkeni ja jouduin kärsii
väsähdin elämään taas kerran
ja putosin kovaa ja korkeelta
hymy on mulle hepreaa
ja ihmiset ahdistusta
mä olen täällä mutten siltikään ole
te voitte nähdä mut ja koskea
mut mä en näe teitä enkä tunne
mut on vuodatettu kuiviin
ja käytetty loppuun
mä en ole enää elossa
vain kuollut maailmassa.

Jäätkö ympäröivien ansojen vangiksi? sinulla on vain yksi yritys,älä pakene

haluaisin osata juosta mutta jalkani eivät tottele minua
haluaisin olla jäämättä tämän tunteen armoille
haluaisin oppia olemaan tuntematta
mutta tunteet paistavat läpi
päässäni pyörii huone, enkä saa sitä loppumaan
vaikka haluaisinkin
tänään se on viina joka vie mua
huomenna se on joku aivan muu
istun tuolilla ja en jaksaisi enää hetkeäkään
silmilläni väsyin hymyilyyn
sanoillani olen kadottanut kaiken tärkeän
olen menettänyt kontrollin
kontrollin siitä kuinka eletään
tanssin enkä välitä siitä miten mua katsotaan
hetkeksi edes ne miljoonat tunteet katoaa
se palaa enkä enää tiedä kuinka ollaan ehjänä
kaupassa se palaa kuristamaan mua
lamauttaen, pysähdyn hengittämään
ennen kuin jatkan menoani
"ehken mä ansaitse sua"
"ehkä sä olet suuri pettymys"
"josset sä nyt lähde, sä kadut sitä,
sillä mä tuun satuttamaan sua"
 "sä olet lihava ja ruma"
"josset sä lähde, näet kaikki
mun synkimmät puolet, kaiken sen
jota voin vain viivyttää hetkellä"

yks ovi avataan ja toinen suljetaan.

aina on ollut aikaa,aina on ollut ees sanottavaa,oon ees tiennyt mitä tunnen ja tienny miten selittää sitä oloa toiselle,ekaa kertaa en tiiä mitä tunnen enkä osaa enkä ees aijjo kertoa miltä musta tuntuu muille.Uskoin todella että asiat menis parempaan päin,luulin saavani kaikki kuntoon,uus asunto,uudet ihmiset,uus koulu, poikaystävä, kaikki meni uusiks mut mikään ei mennyt silleen niinkuin luulin,mun haaveet,toiveet ja usko katos,nyt ne on miussa pieninä palasina ja pelkään toivoa yhtään mitään,pelkään uskoa parempaan,jos uskon se ei tuu tapahtumaan ja taas lannistun.Yritän tosissani ajatella paremmin mut se kipu tulee takas juuri silloin kun meinaan unohtaa. Ja kaikkihan sen tietää miten kivun saa pois.

kauan jo sanonut kaiken olevan hyvin ja kun lopulta halusin jutella kertoo murheist ja kaikest
kuulin ne sanat jotka sai mut itkemään,sen myötä tajusin etten voi kellekkään puhua vaik tuntuis kuinka pahalta,aina ennen puhunu aika avoimesti ja kuullu sen ettei muut ymmärtäis,mä pärjään yksin sitten jos en voi puhua ja teen kaikkeni et ees jotenki pärjään,lupaan olla tääl vaik se ei oo niin yksinkertaista,joka päivä kun meen kouluun,toivoisin kaiken olevan erilailla,toivoisin olevani sun luona mutten oo. Sun luona unohdan tän maailman edes hetkeksi, oisin niin elossa aivan kuin nuorena.

yks huono päivä pystyy tuhoamaan kuukausien saavutukset
yks huono päivä voi viedä sulta hengen

elämä korjaa kaiken minkä pystyy
mut jos itse ei haluu enää jatkaa
elämä pysyy sirpaleina
mieli mustana
köysi valmiina
mut jos päättää elää
asiat fixaantuu
ehkä viel joskus
tai elät vaan satojen
turhien lupausten maassa
jos kellää ei oo hyvä olla

Miksi tekisi enää mieli puhua kellekkään pahasta olosta kun ainoa mitä saat kommentiksi että "pärjäile,kyllä se siitä ajan kanssa,yritä tehdä jotain joka saa sut iloiseksi,piristy" se saa mut itkemään entisestään,miten asiat voisivat muuttua jos ne eivät ole parissa vuodessakaan muuttuneet,jos mieli pysyy alavireisenä päivästä toiseen ja tekee mieli vaan itkeä.Kukaan ei ymmärrä eikä yritä ees ymmärtää mua mut se on ihan okei.Kyl mä pärjään,näettehän te.Mitä jos ne pienet asiat jotka tuo hymyn huulille ei ole mahdollista edes saada,jokaikinen päivä kuluu samalla tavalla,aamulla on vaikea ees nousta ja lopulta kun nousen niin meen tietokoneelle istumaan koko loppu päiväksi,vietän huoneessani aikaa koko ajan,joko istun tai makaan,sillä en jaksa tehdä mitään.Omassa huoneessani piilottelen sillä siellä kukaan ei ole näkemässä mitä miulle tapahtuu.

oon oikeesti yrittänyt ajatella positiivisesti mutta joka kerta kun katson peilistä,näen sen saman heikon ja ruman sekä lihavan tytön,sen joka ei koskaan sanonut ei kenellekkään,oon yrittänyt sanoa että kelpaan tälläisenä sekä olen tarpeeksi,mutta mieleen tulvii tuhannet muistot jotka muistuttaa siitä etten ole.Jos olisin tarpeeksi niin miksi te vaan tulette elämääni ja lähdette pois satuttaen minua entisestään,miksi te ensin korjaatte mua ehjemmäksi ja sen jälkeen särjette.

mietin tarkottaks todella niit sanoi ku sanot että siulle voi tulla puhumaan,mietin sanooks porukka vaa niin sen takii että on ainakin yrittänyt olla avuksi,vaik tiiän sun ees jotenkin tarkottavan silti epäilen,mietin aatteleeks porukka että taas se valittaa sen elämästä vaik se vaikuttaa toisen silmissä just hyvältä,mietin vihaaks porukka salaa mua ku avaan taas suuni ja melkein joka kerran jälkeen ku oon sanonut mikä mua vaivaa tai mikä mul on niin tunnen huonoo omatuntoa siitä että ees koskaa vaivasin ketää sellasella asialla,mietin kun ihmiset kysyy mitä sulle kuuluu,haluuks ne kuulla sen hyvin vai oottaaks ne että sanoisin sen miltä oikeest tuntuis vai toivooks ne salaa että sanoisin hyvin,kysyyks ne siks et se on kohteliasta vai siks että ne oikeesti muka välittäis.

Jos jotain hyvää pitää etsiä niin mun poikaystävä ymmärsi mun menneisyyden ja on mun tukena, ei se säikähtänyt vaikka ensin ajattelin sen miettivän että millaisen ihmisen se on ottanutkaan elämäänsä mukaan. Mä vieläkin taistelen itseni kanssa, väkijoukot ahdistaa joskus enemmän kuin toisinaan on jopa helppo kävellä tuolla. Toisinaan näen kauniin nuoren naisen peilistä mutta toisinaan vihaan peilikuvaani. toisinaan enemmän kuin mitään haluaisin viilellä mutta niilläkin kerroilla se jää niihin pariin tupakkaan jotka poltan ahdistukseen. Ilman niitä tupakoita, en selviäis. Mietin myös että haluanko jalka leikkaukseen vai en, onko siitä hyötyä vai haittaako loppujen lopuksi se jalka niin paljon elämääni. Toisaalta pelkään niitä uusia arpia ja mahdollisia komplikaatioita sillä miun tuurilla niitä tulee.

joskus täytyy vaeltaa löytääkseen tarkoituksen

mä olen kulkenut polkujani
jotka päätyvät aina siihen samaan paikkaan
olen jättänyt osiani matkan varrelle
olen huutanut ääneni käheäksi
luottamukseni on petetty
olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan
jos olisin kuollut, emme olisi koskaan tavanneet
ja tähän hetkeen saakka jokainen polku vie luoksesi
jokainen sydämen lyöntini kertoo sinusta
jokainen hymyni on merkitty sinulle
me olemme vasta niin alussa
kuiskaan maailman tuuliin
niin nuoria, hölmöjä ja rakkauden sokaisemia
meidän polku on sitoutunut yhteen
meidän polku on kuin jäälautta
talven se kestää mutta kesällä se alkaa rakoilemaan
maailmankaikkeus on meitä vastaan
ja kaikkihan sen tietää nuorena aloitetut suhteet
yleensä kaatuu jossain vaiheessa.
ikuinen pessimisti puhuu taas
rakastan sitä kun otat minut syliisi
rakastan kun astut ovesta sisään
ja annan sinulle suudelman
rakastan sitä kuinka naurat ja hymyilet
mutta vihaan välimatkaa
ja niitä hiljaisia hetkiä
kun toivoisin voivani puhua sinulle
mutta tiedän sinun olevan kiireinen
kolme kuukautta sitten näemme useammin
kun pääset armeijasta vapauteen
joka tapauksessa suunnittelen tulevaisuutta
johon sinä kuulut
koska en tietäisi miten voisin nousta enää ylös
jos jostain syystä jättäisit minut

Onni on pelkkää yksinpuhelua, en kestä enää mitään monimutkaisempaa.

Mä en halua sanoa hyvästejä sulle. Mä en voi menettää sua. Mä en voi aina saada jotain josta tulee mulle rakas ja sitte se lähtee pois. Sä vaan loittonet päivä päivältä, enkä kestä sitä tosi asiaa.

mua palelee sisältä sekä ulkoa. Miljoonat asiat pyörii mun mielessä.

tuijotat mua koko ajan se saa mut ahdistumaan,se saa mut panikoimaan 4 aamulla nouset ylös,poltat tupakan ja meet lenkille,yrität päästä pakoon tätä kaikkea muttet pääse.

ketä sä luulet huijaavas,hymyile pois mutten välitä,sä jätit mut myönnä se jo.et sanonu sanaakaa kun lähdit.istuit nurmelle viimeisen kerran,hymyilit ja vilkutit mulle,hymyilin takas.lähdit kävelemään pois päin musta,avasit portin ja suljit sen,kuulin sen lukon kolahduksesta,yritin juosta perääsi mutta en saanut porttia auki.suljin silmäni koska en halunnut uskoa sitä todeksi.Avasin ne ja totuus iski vasten kasvojani.olit poissa.

mistä tietää että jostakusta välitti?siitä kun katot sen ihmisen kuvia ja alat itkeä,siitä millainen katseesi on kun katsot toista,tää ei taida koskaa kuolla mun sisältä.

kun susta alkaa tuntua että kävelisit
yksin sen koko pitkän matkan ilman ketään
se voi tuntua kieltämättäkin rankalta
se voi tuntua että oisit jäänyt yksin
se voi olla epäreilua

tuleeko tää koskaan muuttumaan?vai elänkö peilikuvassani 20 vuotiaaksi saakka tai ylikin.
tulenko vielä silloin istumaan sillä samalla tuolilla nää ajatukset päässä,tulenko olemaan onnellinen ja unohtamaan tämän kaiken vai aijonko luovuttaa edes yrittämättä.Aikaisemmin uskoin tähän kaikkeen elämään,ystäviin,onnen tunteisiin,jumalaan siihen joka pitäis musta huolta ja pitäis mun perheen ja mulle tärkeät ihmiset kunnossa mut se kaikki mihin joskus uskoin tajusin ettei sitä koskaan ollutkaan

joku päivä mä juoksen karkuun elämää
vaikka tiiän ettei pitäisi
kello määrää tahdin elämässä
ajatonta aikaa ei olekkaan
se saartaa mut ja tahtoo mun päästävän
irti niistä käsistä jotka pitelee mua pystyssä
kuinka kauan jaksan enää leikkiä
olevani fine.
kun todellisuus edessäni romahtaa.

päivän päätteeksi tunnen kuinka sydämeni lyö
tunnen kuinka onnellinen voin olla
vaikka yksin päädyn sänkyyn makaamaan
toisaalta tunnen surua sillä pelkään kaiken romahtavan
pelkään yksinäisyyttä ja tyhjiä silmiä
pelkään lupauksia ja huomista.

hengitän sinun kauttasi
elän sinun vuoksesi
mutta kukaan ei tiedä
millaista hintaa maksan siitä
hymyilen sinulle
kun suutelet minua
nautin tunteesta niin
kauan kuin sitä kestää
mutta kun hetki on ohi
ja sinä olet poissa
lopetan hymyilyn
sillä olen lopen uupunut.

feeling just tired

Tokene ja avaa silmäs. Sä vaan heräsit taas sieltä hullusta maailmasta jossa mikään ei ole oikein päin.

Lopulta ei enää tuntenut mitään, ei rakkautta, ei lähimmäisyyttä, ei mitään, oli vain keho joka makasi vapaa-ajan ja joka ei saanut tehtyä tehtäviä. Oli ajatukset jotka jatko kulkuaan ja väsymys joka ei koskaan loppunut. Lopulta oli sanonut jo kaiken, kertonut olosta muttei kukaan sille mitään voinut tehdä, se vaan voi huonosti mitä sitten elämä jatkuu? jatkuvasti ärtynyt sekä sulkeutunut sisään sillä eihän kukaan ymmärtänyt millaiseen maailmaan olin taas jäänyt jumiin. Sitä jatkui ja jatkui kuukausia ja se kokeili mun rajoja. Se painosti tulemaan ulos, leikkimään taas niitä samoja leikkejä joita aikaisemmin leikittiin. Kuinka monta tupakkaa poltin aina kun tuntui että en saisi enää henkeä.
Kuinka monta kertaa mä katsoin niitä veitsiä kuin ne oisi olleet iso suuri avain poislähtöön? Kuinka monta kertaa pyyhin kyyneleitä ja hoin itselleni ettei se tunnu missään?

Sä sanot lauseen joka pysäyttää. "kiva nähä sut noin elossa, siis hymyilevän ja nauravan ku viimeks ei tullu mitään sellasta" Kuraattori kyselee paljon, ainoa minkä saan sanotuksi on se että viime kuukausina oon ollu väsyny ja huono olla. Kuittaan taas kaiken, meneekö huonommin kuin aiemmin vai paremmin ? keskivaiheilla. Ja sä vakavoidut lopuksi ja sanot että sitten pitää heti ottaa yhteyttä jos mielialat heittelehtii tai eroan mun poikaystävän kaa tai tulee ongelmia ettei tarvitse koko kevättä yksin kamppailla asioiden kanssa. ja taas kerran sanon sulle että juu kyllä musta sitten kuulee. Vaikken tiedä kuuleeko oikeestaan, korkeintaan mun kuolemasta.

i am bearly breathing

Päivät vaihtuu toisiin, enkä vieläkään ole varma mikä päivä tänään on, tai mitä teen täällä. Sinä olet tehnyt minusta rikkinäisemmän kuin koskaan ennen. Pelkään kertoa totuutta sillä jos se leviää, olen tuhon oma. Jos avaan itseni sinulle niin juoksetko pois vai jäätkö.

ja mä kysyn sulta uudestaan ja uudestaan miks mun on kannettava tätä taakkaa yksin?ei näin painavaa lastia jaksa kantaa, tukehdun alle. Joka hetki on entistä vaikeampi hengittää. Jokainen yö tuo tuskani esille. Ne pitää mua hereillä jotten saisi unta. NE kuiskii mun korvaan. Hätkähdän hereille ja katson kelloa.. yksi, neljä, viisi, seitsemän, kymmentä yli seitsemän, puoli kahdeksan, varttia vaille kahdeksan ja mä oon niin väsynyt kaikkeen. elämään, unettomuuteen, näihin ajatuksiin, siihen etten tiedä rakastatko mua oikeesti vai käytätkö hyväkses, hymyilemiseen, tehtävien tekoon, kylmyyteen, siihen että vaikka ihmisiä on vierellä niin oon niin yksin.

Mun sydän on väsynyt lyömään, mun psyyke on horjunut, mä makaan maassa ase kädessäni. Miks kaikki huutaa mulle, etten oo tarpeeksi, että oon liian tyhmä, mä en kestä tälläistä painetta. Olkaa hiljaaa mä en jaksa.

mä elän ihan eri maailmassa kuin te. Mun maailmassa suru ja tuska on jatkuvasti paikalla eikä oo ketään joka saisi sitä muuttumaan. Mun maailmassa naurua ei kuule ja onnea ei olekkaan. Olen jossain pimeässä josta ei pääse pois, jossain minne auttavat kädet eivät yletykään. Mä puhun uupumuksesta ja ne vaa sanoo että se kuuluu elämää, viimenen vuosi nii tietenki on stressiä ja väsymystä mut te ette tajua. Kaikki vaan pahentuu joku päivä en enää nouse sängystä ylös, joku päivä en enää pese hiuksiani, joku päivä en enää syö. Jos onnellisuus pillereitä on niin voisin ottaa niitä kourallisen. Oon liian väsynyt pyytämään apua, liian väsynyt kylmiin öihin ja siihen suruun johon voisi tukehtua.

Tätä on jatkunut vuosia, joskus on helpompaa joskus taas vaikeaa. Haluan diagnoosin ja siihen pillerit jotta voisin jatkaa elämääni.