yks ovi avataan ja toinen suljetaan.

aina on ollut aikaa,aina on ollut ees sanottavaa,oon ees tiennyt mitä tunnen ja tienny miten selittää sitä oloa toiselle,ekaa kertaa en tiiä mitä tunnen enkä osaa enkä ees aijjo kertoa miltä musta tuntuu muille.Uskoin todella että asiat menis parempaan päin,luulin saavani kaikki kuntoon,uus asunto,uudet ihmiset,uus koulu, poikaystävä, kaikki meni uusiks mut mikään ei mennyt silleen niinkuin luulin,mun haaveet,toiveet ja usko katos,nyt ne on miussa pieninä palasina ja pelkään toivoa yhtään mitään,pelkään uskoa parempaan,jos uskon se ei tuu tapahtumaan ja taas lannistun.Yritän tosissani ajatella paremmin mut se kipu tulee takas juuri silloin kun meinaan unohtaa. Ja kaikkihan sen tietää miten kivun saa pois.

kauan jo sanonut kaiken olevan hyvin ja kun lopulta halusin jutella kertoo murheist ja kaikest
kuulin ne sanat jotka sai mut itkemään,sen myötä tajusin etten voi kellekkään puhua vaik tuntuis kuinka pahalta,aina ennen puhunu aika avoimesti ja kuullu sen ettei muut ymmärtäis,mä pärjään yksin sitten jos en voi puhua ja teen kaikkeni et ees jotenki pärjään,lupaan olla tääl vaik se ei oo niin yksinkertaista,joka päivä kun meen kouluun,toivoisin kaiken olevan erilailla,toivoisin olevani sun luona mutten oo. Sun luona unohdan tän maailman edes hetkeksi, oisin niin elossa aivan kuin nuorena.

yks huono päivä pystyy tuhoamaan kuukausien saavutukset
yks huono päivä voi viedä sulta hengen

elämä korjaa kaiken minkä pystyy
mut jos itse ei haluu enää jatkaa
elämä pysyy sirpaleina
mieli mustana
köysi valmiina
mut jos päättää elää
asiat fixaantuu
ehkä viel joskus
tai elät vaan satojen
turhien lupausten maassa
jos kellää ei oo hyvä olla

Miksi tekisi enää mieli puhua kellekkään pahasta olosta kun ainoa mitä saat kommentiksi että "pärjäile,kyllä se siitä ajan kanssa,yritä tehdä jotain joka saa sut iloiseksi,piristy" se saa mut itkemään entisestään,miten asiat voisivat muuttua jos ne eivät ole parissa vuodessakaan muuttuneet,jos mieli pysyy alavireisenä päivästä toiseen ja tekee mieli vaan itkeä.Kukaan ei ymmärrä eikä yritä ees ymmärtää mua mut se on ihan okei.Kyl mä pärjään,näettehän te.Mitä jos ne pienet asiat jotka tuo hymyn huulille ei ole mahdollista edes saada,jokaikinen päivä kuluu samalla tavalla,aamulla on vaikea ees nousta ja lopulta kun nousen niin meen tietokoneelle istumaan koko loppu päiväksi,vietän huoneessani aikaa koko ajan,joko istun tai makaan,sillä en jaksa tehdä mitään.Omassa huoneessani piilottelen sillä siellä kukaan ei ole näkemässä mitä miulle tapahtuu.

oon oikeesti yrittänyt ajatella positiivisesti mutta joka kerta kun katson peilistä,näen sen saman heikon ja ruman sekä lihavan tytön,sen joka ei koskaan sanonut ei kenellekkään,oon yrittänyt sanoa että kelpaan tälläisenä sekä olen tarpeeksi,mutta mieleen tulvii tuhannet muistot jotka muistuttaa siitä etten ole.Jos olisin tarpeeksi niin miksi te vaan tulette elämääni ja lähdette pois satuttaen minua entisestään,miksi te ensin korjaatte mua ehjemmäksi ja sen jälkeen särjette.

mietin tarkottaks todella niit sanoi ku sanot että siulle voi tulla puhumaan,mietin sanooks porukka vaa niin sen takii että on ainakin yrittänyt olla avuksi,vaik tiiän sun ees jotenkin tarkottavan silti epäilen,mietin aatteleeks porukka että taas se valittaa sen elämästä vaik se vaikuttaa toisen silmissä just hyvältä,mietin vihaaks porukka salaa mua ku avaan taas suuni ja melkein joka kerran jälkeen ku oon sanonut mikä mua vaivaa tai mikä mul on niin tunnen huonoo omatuntoa siitä että ees koskaa vaivasin ketää sellasella asialla,mietin kun ihmiset kysyy mitä sulle kuuluu,haluuks ne kuulla sen hyvin vai oottaaks ne että sanoisin sen miltä oikeest tuntuis vai toivooks ne salaa että sanoisin hyvin,kysyyks ne siks et se on kohteliasta vai siks että ne oikeesti muka välittäis.

Jos jotain hyvää pitää etsiä niin mun poikaystävä ymmärsi mun menneisyyden ja on mun tukena, ei se säikähtänyt vaikka ensin ajattelin sen miettivän että millaisen ihmisen se on ottanutkaan elämäänsä mukaan. Mä vieläkin taistelen itseni kanssa, väkijoukot ahdistaa joskus enemmän kuin toisinaan on jopa helppo kävellä tuolla. Toisinaan näen kauniin nuoren naisen peilistä mutta toisinaan vihaan peilikuvaani. toisinaan enemmän kuin mitään haluaisin viilellä mutta niilläkin kerroilla se jää niihin pariin tupakkaan jotka poltan ahdistukseen. Ilman niitä tupakoita, en selviäis. Mietin myös että haluanko jalka leikkaukseen vai en, onko siitä hyötyä vai haittaako loppujen lopuksi se jalka niin paljon elämääni. Toisaalta pelkään niitä uusia arpia ja mahdollisia komplikaatioita sillä miun tuurilla niitä tulee.