puoliksi kuollut mutta silti niin elossa

aattelin nyt päivitellä blogiani,te ette uskokkaan kuinka elämä voi muuttua pienessä hetkessä,tietystä valinnoista ja ennen kaikkea sekunneissa.Mun koko kesä oli ihan paska,sillä mua masensi ihan joka päivä ja kaikki asiat vaa alkoi mennä päin vittua.Kerron teille kuinka kaikki muuttuu yhdessä ainoassa päivässä.Maanantaina 28 pvä heinäkuuta oltiin suunniteltu ryhmätapaaminen kavereiden kanssa ja sinä päivänä chillailtiin vaan kaverin luona,katsottiin telkkaa ja juteltii,sit joskus neljän maissa oli aika lähteä himaan ja näin ja Laura pyys mua tulemaan hetkeksi hänen kanssaan bussi pysäkille ja otin skootterini ja menin siihen,no sit hänen bussi tuli ja mie oikaisin vähän tiellä,kun olin siirtymässä mopotielle ja siinä sekunnissa huomasin sinisen auton oikeassa silmäkulmassani ja sit se kävi,mie lensin asvaltilta ruoholle,makasin maassa ja toisessa pienessä hetkessä näin jalkani se oli todella epäinhimillisessä asennossa (neliön muotoinen vähän) ja mie huusin ja kiljuin niin kovaa ettei kukaa uskokkaan,tunsin kuinka jalkaa sattuu niin paljon etten koskaan olekkaan tiennyt mitä kipu on ja halusin itkeä muttei kyyneliä tullut,pari ihmistä tuli luokseni,toinen piteli päätäni ja toinen piti kädestäni kiinni ja muistan todella hyvin sanani

"tää ei oo todellista,sanokaa että tää on unta,ei mulle voi tapahtua näin,anteeksi,tää kaikki on mun syytä,mun ei ois pitäny..mun porukat tappaa mut,missä kunnossa mun skootteri on?en halua vammautua,kai pystyn vielä kävelemään,kai mun jalka tulee vielä kuntoon,mä en halua kuolla,mun pitäis olla pian töissä,ei mä en halua sairaalaan"

 

  

 

luulin häntä joka piti mua kädestä autolla ajajaksi,mutten silloin tiennyt ettei hän ollutkaan,hän lohdutti mua ja sano ettei tää oo mun syytä eikä mun pitäis syytellä itseäni ja kyseli kaikkea pitääkseen minua hereillä,vaikken missään vaiheessa meinannut menettää tajuntaani,vaikka se olisi helpompaa kivun kannalta joka poltti jalassani joka hetki,poliisi tuli ja ambulanssi,anelin heitä soittamaan porukoilleni ja lopulta he soittavat veljelleni ja kertoivat onnettomuudesta.Aloin itkeä yhdessä vaiheessa ja se itku ei loppunut,kipu oli sietämätön eikä jopa kipulääkkeet vieneet sitä koko kipua ja housuni sekä kenkäni leikattiin pois ja kun jalkani vedettiin paikoilleen se kipu teki halun kuolla ja tuntui kun koko jalka oisi ollut tulessa.Kahden ambulanssin ja 4 ambulanssi miehen avulla minut laitettiin ambulanssiin ja joka hetki oli tuskaa,ekaksi lähimmäiseen sairaalaan jossa makasin yksin monta tuntia pöydällä ja itkin pohjatonta itkua ja laitoin tietyille ihmisille viestiä että olen sairaalassa.Lopulta siellä sairaalassa ei ollut kirurgia joka voisi leikata minut niinpä sain odottaa siirtoa kotkaan,porukat tuli huoneeseen ennen siirtoa ja mie aloin itkeä entistä enemmän,äiti otti mun kädestä kiinni ja silitteli kunnossa olevaa jalkaa.

Sit mut siirrettiin sinne kotkaan ja olin myöhään illalla siellä otettiin röntgen kuvat ja putsattiin kauttaaltaan (olin ihan likanen,koivunsiitepölyssä sekä asvaltti ihottuma oli ihan musta hiekasta ja liasta)Siellä röntgenissä selvisi tilanteeni laita kaks murtumaa jalassa ja asvaltti ihottumaa oikeassa olkapäässä ja kädessä.Aamulla oli leikkaus ja niistä sitten seurasi toinenkin leikkaus ja tulossa on kolmaskin.enempää en asiasta jaksa kertoa,viikko maattu sairaalassa ja kuihduttu pikkusen ku ruoka ei maistu ja muutenkin.

Ekat yöt sairaalassa mie vaan itkin itkemistäni ja en saanut koko yönä unta,mulla oli tosi vahvat lääkkeet ja kauhu piikeistä sekä eka sairaala sekä leikkaus kerrat ikinä,saivat minut pelon partaalle sekä se onnettomuus,se kaikki oli mulle rankkaa ja on vieläkin,ekana yönä näin harhoja lääkkeideni takia esim. kun suljin silmäni niin luulin jonkun koskettavan minuun ja se tuntui aidolta hätkähdin ja jalkaa vihlaisi ja tajusin sen olleen pöytä joka hipaisi minua sekä kun suljin uudestaan silmäni ampiaiset lensivät ympäri minua ja tuntuivat niin aidoilta sekä yhdessä juoksin jonkun kanssa niin kovaa kun pääsin,olen nähnyt muinakin öinä jotain harhoja mutta nyt olen alkanut kieltäytyä lääkkeistä niin en ole niin pää sekaisin niin kuin olin alkuviikosta.

Torstai yönä ne ajatukset tuli takaisin elämän toivottomuudesta ja aloin miettiä kuolemaa ja samoja asioita mitä olen koko kesän ajatellut ja muistan kuinka ajattelin käveleväni huoneen toiseen päähän ja hyppäävän sairaalasta 5 kerroksesta ulos,päättääkseni kaiken,sillä olen niin väsynyt tähän kaikkeen,ne turmapäivän lupaukset että jos tästä selvien niin oikeesti lopetan sen itsemurhan suunnittelun ja korjaan ihan kaiken,meen kuraattorille ja puhun rehellisesti kaikesta,silti halusin vaa todellakin luovuttaa,kuka tahansa kai miun tilanteessa,sillä mun jalka oli niin silpottu,kaks leikkausta ja tikkejä,haavoja,vesikelloa sekä kaks syvää viiltoa jalan sivuilla,se koko jalka oksetti minua.

Viikko sitten kolaroin skootterilla auton kanssa jota ajoi rattijuoppo,myöhemmin samana yönä tämä ihminen oli kuollut putkaan,onnettomuus katsottiin hänen syykseen sekä useat ovat sanoneet sen olleen oikein että hän kuoli,minusta se ei ole oikein,olisiko hän kuollut ilman minua?olisiko yksi ihmishenki enemmän jos olisinkin lähtenyt hetkeä myöhemmin kaverin luota tai mennyt eri reittiä?joka päivä tunnen ja näen uudestaan sen onnettomuuden,sen kuinka törmään sen auton kupeeseen ja lennän,joka päivä tunnen syylisyyttä siitä mikä ei kuulemmat ollut minun syyni,saatan vaikuttaa olla sinut asian kanssa,saatan nauraa kun kerron leikkauksista tai sairaala elämästä,mutta oikeasti minussa elää se pelokas tyttö joka haluaa paeta tätä kaikkea,joka toivoo että olisi kuollut siinä onnettomuudessa jotta kaikki se henkinen taakka joka on elänyt minussa jo kauan oisi kuollut mukanani.Se on väärin että se rattijuoppo kuoli sen olisi pitänyt olla minä.

Ystävät sukulaiset ja kaikki tukevat minua parantumisessa ja kaikista vaikeinta on kuulla kuinka kaverit itkevät puhelimessa tai kuinka ihmiset säikähtivät onnettomuuden takia ja kyl täs oikeesti huomaa että heti kun jotain sattuu niin ihmiset alkaa huolestua ja kyselee kuulumisia ja silloinkun voin huonosti vaan henkisesti mut jätetään yksin pärjäämään ja nytteki sitten tiiän ettei joitakuita kiinnosta paskaakaa vaikka oonki sairaalassa ja mulle riittää se,sua ei kiinnosta,okei ei tarvikkaa sillä nyt unohan sut kokonaan,sillä sä et tienny siitä etkä ees kysyny mitä kävi ku sanoin olleeni sairaalassa koska sulla on vaikeeta,okei ymmärrän,mut silti vaikka mulla ois vaikeeta nii tietenki ees kysyisin ja oisin huolissani jos joku mun kaveri oisi sairaalassa.sattuu
nähdä kyyneleet muiden silmissä ja itse yrittää peittää sen kaiken,pelon,kyyneleet,mulle ei ees
tarjottu mitään puheapua tai mitään,mulle jäi tapahtuneesta pahat traumat.Tosiaankin en halua enää koskaan sairaalaan,ihan hirveää oikeesti.

"onko sillä mitään väliä oonko edes hengissä? Olisiko sillä ollut yhtään mitään väliä olisinko kuollut siinä onnettomuudessa? ei ei mitään, sillä olisin ollut ainoastaan yksi rattijuopon takia kuolleista,oisin kuollut kunniallisesti  enkä siihen häpeälliseen itsemurhaan. 4 päiväälääke pöllyissä ja eka päivä selvänä ja se on sietämätöntä."