sad maybe,but have to keep going

en villeimmissä unissanikaan pystyisi uskomaan elämän olevan tälläistä.Sen elämän jota vanhempani halusivat niin kovasti,sen pienen vauvan jota ne yritti kasvattaa oikein,sitä pientä lasta ei enää ole olemassakaan,se lapsi kasvoi kieroon,niin kieroon ettei kukaan uskonut että asiaa pystyisi korjata.Kerran viallinen aina viallinen,niinhän se meni?Ne usko tehneensä oikein ja kasvatti minusta sellaisen mitä halusivat,mut mikä meni pieleen.Ne halus lapsen muttei niillä ollutkaan aikaa kuunnella tai osoittaa rakastavansa.Niinpä maailma päätti antaa opetuksen,satuttaa niin paljon että sen kivun muistaisi vuosienkin päästä.Vuosi vuodelta se kipu vaan kasvo ja tunteet patoutuivat. en koskaan sanonut kenellekkään ei,yritin miellyttää ihmisiä,mut mitä siitä tuli,ne vaa paino mua alas.Sillä ne aina tiesi mun olevan heikko ja joka kerta kun itkin jonkun eessä,ne vaan nautti siitä kuinka ne huomas kuinka paljon ne satuttaa.Olin se lapsi joka ekat vuodet koulusta kotiin tuli  pirteänä ja hymyileväisenä,mut mitä vanhemmaksi se lapsi kasvoi sitä enemmän tuskaa ja kyyneliä sai kantaa kotiin saakka kunnes ovi oli saatu kiinni.Ihmiset ympärillä vähätteli mua vähän väliä,haukkuivat,kuulin paljon huutelua ulkonäöstäni.Tiiättekö mikä eniten satuttaa se kun nekin ihmiset alkaa sanoa samoja asioita ne joista eniten välität,ne jotka on aina kuivanneet kyyneleesi ja kertoneet kaiken muuttuvan paremmaksi,ne joille aina puhuit kun tuntui että jäit yksin ja yhes vaihees ne kaikki ihmiset on poissa,kaivat puhelimen käteesi ja alat kirjoittaa viestiä,sekavia tunteita muttet tiedä ketään kenelle laittaisit sen,heräät parin tunnein välein itkemään ilman mitään syytä,näet painajaisia päivästä toiseen ja joka kerran jälkeen yrität sanoa itsellesi "ei se haittaa että oot heikko,ei se haittaa vaikka et tiedä kenelle kertoisit olostasi,ei se haittaa vaikka huudatte ,sillä olet jo kerran pitänyt tän kaiken sisällä,mikset siis nyttekin pystyisi?"


Aamu tuli taas repien minut sängystäni,pakotti avaamaan väsyneet silmäni ja ottamaan askeleen eteenpäin,vaikka mielessäni oisin vaan halunnut jäädä nukkumaan lämpimään sänkyyni.oon yhtä väsynyt kun silloin kouluaikana.väsynyt aivan kaikkeen.

kaikista pahinta on se hiljaisuus pään sisällä ja se tieto siitä kuinka ne syyttävät ajatukset hiipivät,kuinka ne tulevat ja painavat sua ja ne eivät jätä sua rauhaan.


välil sekoan ihan täysin ja en välitä mistään ja nyt mä jään kiinni tästä,viiltelystä ja se pelottaa mua ihan hitosti,mun päässä vaan pimahtaa ja yhes illas se tuho on jo aiheutettu,enkä pysty niitä edes selittämään kissan tekemäksi,ahdistava ajatus,sillä ne luulee mun pärjäävän hyvin,niinkuin aina.Kummini tulee pettymään,äiti ja isi sekä veli sekä uskoisin serkkuni vittuilevan mulle asiasta.Muistan sen kuinka heitin silloin läpällä ku hän tosissaan puhu viiltelystä ja syömishäiriöstä kuinka sitä ei kannata tehdä yms.Mua vaa vitutti silloin ku se puhu siitä ja heitin vaa läpällä että joo lopetan syömisen ihan kokonaan ja niin..siihen aikaan en viillellyt ja mua ärsytti että mua ns syytettiin siitä mitä en ollut tehny.Vuosi tai pari myöhemmin se kaikki alkoi ja se miun serkku ei ollut enää pitkään aikaan käynyt täällä vaan se oli jättänyt mut yksin ihan niin kuin muutkin aikanaan.Muistan kuinka äiti näki arpeni vahingossa,istuin syömässä,äiti mua vastapäätä ja kysyi kaikkien eessä että "ootsie viillellyt?" muistan kuinka vaan valehtelin ja sanoin sen olevan kissan tekemä ja asiasta ei enää puhuttu.Yhtenä päivänä tulin saunasta ja äiti oli keittiössä tekemässä hommiaan ja mie olin jossakin vaiheessa viillelyt nilkkaani ja äiti jotenki huomas sen ja kysy mitä miun nilkalle on käynyt ja että onko kenkä hiertänyt ja vastasin vaan hämmentyneenä että kenkä on hiertänyt ja se halus väkisin katsoa sitä mutta kävelin nopeasti huoneeseen ja sanoin ettei tarvitsi.Äiti tuli perässä ja kun laitoin jalkani yhteen niin se yritti väkisin nostaa jalkaani ja muistan kuinka paniikissa olin ja aloin vaan huutamaan että mene pois ja ei tarvi katsoa,hoidan itse sen hiertyvän kuntoon.Lopulta se luovutti näkemättä sitä tarkempaa ja lähti.

9lk olin tainnu edellisenä päivänä viiltää tai pari päivää ennen,olin ottanut kesken koulupäivän hupparin pois ja oli välkkä,yks kaveri ilmesty siihen viereen ja alkoi puhua siitä että "ootko viillelly ja miks ihmees"se tuli jotenkin hirveän päällekäyvästi ja sellaisis tilanteissa ahdistun tosi helposti.Yritin väittää että se oli kissa joka teki sen mut hän ei uskonu ja toisti vaan sitä samaa että miksi ja milloin ja minkä takia.Lopulta kyllästyin ja sanoin että "älä oikeesti kysele" Taisin lopuksi alkaa itkeäkkin ku se koko tilanne oli niin ahdistava ku tuntu että se ihminen käy hirveen päälle käyvästi kyselemään asiasta josta se ei oo tienny mitään ja jolle en halua puhua siitä.Kaikista näistä valheista se on lähtenyt ja pahentanut vaan asiaa,pitää hävetä jälkiä,piiloitella,miettiä aina mitä laittaa päälle ja miksi.