how its feel when nobody loves you back part two

Tää postaus oli jotenkin rankka kirjoittaa sillä,näistä asioista tuntuu olevan vähän aikaan,itkin monta kertaa kirjoittaessani tätä.Puhun rehellisesti näistä vuosista,enkä aijo pelätä mitä kukakin siitä miettii,sillä tää on vieläkin matka jonka tuun kulkemaan yksin vaikka ois ihmisiä vieressä.Joistakin asioista en ole koskaan puhunut kenellekkään.Toivoisin että joku päivä mut hyväksyttäis tälläisenä kuin olen.

Kesälomalla ennen ylä-asteelle siirtymistä mua vaivas ne kaverieni sanat "nolo,ruma,karseet vaatteet"Äiti oli aina hoputtamassa lenkille että liikkuisen ees vähän.Aloinkin käymään lenkeillä joka ikinen päivä,joka kerta kun olin lenkillä mietin kuinka mun kaverit naurais mulle ku oon niin lihava,joka kerta kun juoksin,kuulin päässäni ne sanat "naurua,läski,epäonnistunut,ruma" ja se sai mut juoksemaan kovempaa ja kovempaa,se sai mut haluamaan pudottaa painoani,olla se kaunis ja laiha ekaa kertaa elämässäni.Äiti oli vaan ilonen että kävin lenkeillä,mut ehkei se ois ollu jos se ois tienny oikean syyn siihen.Silloinkun herkuttelin kävin kaks kertaa lenkillä,ettei paino missään nimessä nousisi.Tarkkailin painoani joka ikinen päivä ja hymy nousi huulille kun paino vaan laski ja kun se nousi,halusin sen vaan alas.Opin piilottamaan ruokia kotona ja sitku kukaa ei ollu sisällä kävin heittämässä ne metsään,sillä en halunnut syödä ainakaan paljoa,halusin laihtua.Oikeasti olin sellainen normaalipainoinen mut olin jo huomannut 5lk kun olin laihtunut 5 kiloa ilman syytä,kuinka hyvä olo siitä tuli että olin saanu painoa pudotettua.

 

  

Yläaste alkoi ja musta tuntu kun mun pelot ois käyneet toteen,uskoin etten voisi tutustua meidän luokan tyttöihin sillä he olivat jo sofian ja marin kanssa kavereita,enkä halunnut sekaantua siihen.Ekat päivät seisoin yksin välkillä,se tuntui ikuisuudelta,kunnes yks mun nykyisistä kavereista tuli tutustumaan muhun ja sen jälkeen en enää ollut yksin.Lisäksi mulla oli onnea matkassa kun en pistänyt toiveeksi päästä eri luokalle kun sofia ja nää sillä,mun luokalla oli tosi ihana tyttö,joka mielellään otti miut siipiensä alleen ja kaikki oli hyvin viimeinkin tai niin mä luulin,sillä tää tyttö teki miut tosi iloiseksi.

 "muistan kuinka olin viime yönä puhunut pahasta olosta sinulle,muistan kuinka seuraavana päivänä oli joku retki tai joku spesiaali päivä.Kävelin koulun sisälle ja moikkasin sua niin kuin tavallisesti,jostakin ilmestyi milla ja puhuttiin siin jotain kolmistaan,huomasin kätesi jotenkin tärisevän ja siinä samassa jo halasit mua,olin hämmentynyt,et tainnut sanoa mitään,mutta se koko ele kertoi tarvittavan,milla katsoi ihmetellen ja heitti jotain siihen ja sit kaikki jatku tavallisesti.Kun käveltiin luokasta ulos,huomasin hymyilleeni."
se koko ele osoitti mulle,että sä oikeasti välität ja samal se jotenki kerto että sua ois pelottanut,sä olit eka sekä täl hetkel vika jonka uskoin välittävän musta.

"olin kertonut sulle kuinka musta tuntuu että oisin vaa joku pelinappula muiden pelissä,sä et vastannu siihen viestiin mut seuraavana päivänä kun halattiin,sä olit menos jo poispäin ja käännyit ja sanoit "et sä oo mikää pelinappula" ja en saanut ääntä suustani vaan jäin katsomaan kuinka kävelet kotiisi."

Se onni kesti vaan hetken,oikeastaan olin jopa onnellinen sen koko 7lk ja siitä saan kiittää Annia,mutta silti mulle tapahtua kaikkea vaikka uskoin olevani onnellinen.(Tietenkin oli niitä hetkiä jolloin ei mennyt hyvin).Tunsin aina oloni turvalliseksi annin seurassa,tunsin että sain olla oma itseni ja ettei mun tarvis pelätä vaikka vähän tyhmä ihminen olenkin ja ekaa kertaa musta oikeesti välitettiin,niin ainakin uskon/uskoin.Hän puolusti mua luokassa,kun itse en saanut sanaa suustani,enkä koskaan yleensä sanonut kenellekkään takaisin tai puolustautunut,sillä opin että jos sanon jotain sitä käytetään heti mua vastaan.

Mutta olin yhä vain se ujo tyttö joka pelkäsi vaikkei sitä saattanut näkyä ulospäin,ujo,arka joka ei uskaltanut puhua meidän luokkalaisille ja jos puhuin toivoin etteivät he kiusoittelis mua.7lk mun kiusaaminen jatkui ja päädyin kantamaan 3-4 reppua omani lisäksi,koska en koskaan osannut sanoa ei.Annoin vaan ihmisten talloa miut jalkoihinsa,sillä olin vaan se ujo tyttö joka ei uskaltanut kertoa mielipiteitään ja ei uskaltanut avata suutaan.Se kiusaaminen loppu jossain 7luokalla siihen kun silloiset ysiluokkalaiset  tytöt puuttuivat asiaan ja siinä samassa oma luokanvalvojani.Muistan sen hetken ikuisesti.

"Seisoin kahden kaverini kanssa ja kannoin 4 reppua.Pari 9lk tyttöä ilmestyi luokseni ja alkoivat kyselemään että miksi kantelen muiden reppuja ja kenen reput ne olivat.Muistan kuinka pelkäsin ja yritin vaa olla sillee että kaikki ois just hyvi,en kertonut kenen reppuja kannoin.Tytöt ottivat muiden reput pois multa ja vitsailivat kuinka heidän tekis mieli heittää ne reput vesilätäkköön.En enää pysynyt kasassa vaan aloin itkemään,kaikki tuntuivat tuijottavan.Kello soi ja en voinut paeta tilanteesta vaikka halusinkin,oppilaat valuivat sisälle ja minua tentattiin ulkona.Yhdessä vaiheessa huomasin tilaisuuden ja juoksin sisälle läheiseen vessaan piiloon.Olin siellä hetken ja yritin huomaamattomasti kävellä omaan luokkaani kohti,9lk tytöt huomas mut ja lähti perään,luokkani olisi ollut portaiden alapäässä ja huomasin kuinka ne ihmiset seisoivat joiden reppuja kannoin portaiden yläpäässä ja alkoivat kysellä repuistaan vaikka olinkin tullut itkuisena paikalla.9lk saapuivat siihen tilanteeseen,antoivat heille reput ja alkoivat torua ja samalla hetkellä luokanvalvojani ilmestyi,lähetti 9lk tytöt pois ja kysyi mikä on homman nimi,se alkoi kysellä multa mitä oli tapahtunu mut aloin vaa itkemään,en siinä mielentilassa pystynyt puhumaan,pari mun luokkalaista tyttöä halas mua ja luokanvalvoja torui tyttöjä ja ilmoitti heidän porukoilleen ja minulle hän sanoi että pitäisi pitää omat puolensa.Meijän luokkalaiset meni luokkaan,luokanvalvojan  selvitettyä asian myöhästymisen syyksi ja itse menin eri luokkaan rauhoittumaan kun en halunnut samalle tunnille."

Ne joiden reppuja kannoin ja joilta olin ottanut paskaa niskaani suuttu mulle,koska ne oli ihan varmoja että olin mennyt itse puhumaan niille 9lk tytöille ja ne oli sillee että "tunnen ne 9lk tytöt ja kiitti vaa ku ne pitää mua nyt kusipäänä" Mulle tuli tosi paska olo ja itketti koko ajan ja pyysin jopa anteeksi heiltä.He eivät puhuneet mulle koko päivänä.Aamulla kun tulin bussiin,Milla yllätti minut,hän pyys mua hetkeks hänen viereensä istumaan,kerto kuinka vihanen oli ollut eilen kun sen porukoille soitettiin asiasta,pyys anteeks ja anto mulle pari paitaa ja sen jälkeen halattiin ja asia oli sovittu,Marin kanssa me ei sillee ees sovittu,kuha vaa oltii normaalisti.

Kiusaaminen laantui,mut sitä jatkui jollakin tavalla luokan sisällä,luokkani pojat kiusoitteli ja vittuili mulle jatkuvasti ja halusin olla vaa näkymätön ja varoin sanojani luokassa.Sitä jatku suuriinpiirtein niin kauan kun yläaste loppui.

Seiska luokalla kun laihdutin mä iloitsin siitä että söin vaa puolikkaan näkkärin koulussa,mut ne sanat jotka sain sen takia "etkö sä tosiaan syö enempää? _vaa_ puolikas näkkäri,oisit ees ottanu kokonaisen"ne oli vaa huolissaa,kai? mut mikä sai mut silloin muuttamaan suunnan ja syömään enemmän,ehkä se johtu niistä huomautuksista,varsinkin kun ne tuli pojilta "lauta,tikku" ja se asia mikä multa puuttu ruumistani,mun piti siis valita joko se täydellinen ruumis jota en ois saanu laihuudella tai se häpeä ja syömisten salaaminen.valitsin oikeen tien.

"istuin ruokalassa,mulla oli jo valmiiksi jotenkin paska mieli,en enää muista minkä takia,ruokalassa oli aina se syöminen vaikeeta kavereiden edessä,sillä mua nolotti aina sekä se että kenen kanssa istuisin mietitytti päivittäin.Istuin parin kaverin kanssa ja yritin puhua annille jotain,se siis istui miun takana olevassa pöydässä,aika kaukana sinänsä,kysyin siltä jotain ja tuntu siin hetkes että se vaa jotenkin tiuskas mulle ja siin hetkes mulle riitti,mä en kestänyt enempää,sanoin kaverille vaa nopeest että menen,nousin ylös ja otin tarjottimena ja häivyin,pamautin oven perässäni ja menin hakemaan reppuani,en edes kerennyt ottaa reppuani kun kuulin jonkun tulevan,kun kuulin sen tutun äänen sanomassa nimeni,tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiini ja mun oli vaan pakko päästä johonkin pakoon itkemään,aloin panikoimaan ja otin reppuni ja lähin nopeesti kävelemään portaita alas,pysähdyin portaalle ja varmistin että se oli anni joka oli tullut perääni,mietin hetken aikaa sitä että oisin odottanut häntä,mut en vaa pystynyt,jatkoin portaiden alas menemistä ja lukittauduin vessaan,Anni tuli oven taakse ja sano jotain ettei tarkottanut sitä mitä sano ja ettei jaksanu puhua ku se istu niin kaukana nii pitäis tyylii huutaa yms,sit se sano että oli tullu perääni ku lähin vaa nii äkkiä ruokalasta ja sit se pyys että oisin avannut oven ja aloin vaa tosi paljon itkeä ja vastailin välillä ja en koskaan avannut ovea kun hän oli siinä,sillä en halunnut sen näkevän mun itkevän."

Jotenkin toi muisto saa mut inhoamaan itteeni,nykyään en osaa itkeä kenenkään edessä,enkä osaa puhua kasvotusten pahasta olosta,sillä se saa mut vaan ahdistumaan enkä saa ääntä suustani.Yläaste aikoina kukaan ei uskaltanut sanoa mulle päin naamaa melkein mitään asiaa, sillä olin niin herkkä että aloin itkeä ku sain "palautetta".

7lk meni ja mul oli ihan hyvä olo,kesä meni ja näin vaa kavereita pari kertaa,sillä en saanut kyytiä mihinkään.7lk aikana olin saanut kavereita ja mulla oli kaveriporukoita.8lk en muista paljoa mutta nää on pää asiat mitä silloin tapahtui: ensimmäistä kertaa luotin ihmiseen ja kerroin pahasta olosta.
Sain kuulla jotain mikä sai mut tolaltani,mul kesti jonkin aikaa sisäistää asia minkä olin kuullut ja syyllistin itseeni vähän siitä,miksen osaa auttaa?avuttomuuden tunne.Lisäksi tajusin olevani ihastunut ja yritin kieltää sen itseltäni,yritin kieltää joka ikisen tunteeni mut mä en vaa pystynyt sillä se tunne voimistu.8lk jälkeinen kesä,menetin yhden kaverin sekä pelkäsin.Se oli ripari kesä,vietin ihanan riparin ja tutustuin uuteen ihmiseen Mirkkuun,kadun sitä etten koskaan pyytänyt hänen numeroaan,sillä vietin hänen kanssaan ihanan riparin ihan niin kuin Anninkin kaa.Mirkun kaa oltiin samas ryhmäs ja annin kaa vietettii aikaa yhteisillä tunneilla esim.

Oksensin ekaa kertaa tahallani joskus 8-9lk,se oli vaan niin helppoa,kukaan ei tietäis yhtään mitään ja mie pysyisin laihana, aamuisten köksän tuntien jälkeen satunnaisesti välillä silloin kun oli ruokatauot tai välitunnit.Keksin välillä mitä tahansa tekosyitä jättääkseni ruokailun "käyn vaa vessassa,mul jäi työ kässänluokkaan,mee sie edeltä,tuun perässä"Sen sijaa että oisin pitäny sanani ja mennyt syömään mä saatoin lukittautua vessaan itkemään,jossakin vaiheessa elämääni ruokailuista on tullut pahimpia vihollisia.Osaan piilottaa ruokaa,oon tehny sitä jo kauan,jos ei ole nälkä tai halukkuutta syödä niin piilotan sen mun huoneeseen jonka jälkeen käyn heittämässä sen pois.

9lk ollessani,musta tuntu että ihmiset tuomitsevat minut ja sain huutelua jopa seiskaluokkalaisilta ehkä ulkonäköni perusteella mutta myöskin sen kun olin yrittänyt puolustaa kavereitani heille mut sain vaa itse siitä lisää paskaa niskaa ja huutelua.Olin kerran kihartanut hiukseni ja sit mulle alettiin sanoa että"mikä harakanpesä siin puhuu taas kattokaa"Pikkuhiljaa musta alkoi tuntua että koko koulu ois vihannut mua.

kerron pari tapausta jotka on jääneet mieleeni:

"seisoin ihan normaalisti lähellä seinää ja Milla tuli siihen ja se vaa otti mun päästä kiinni ja löi pari kertaa seinään.Sit se vaa lähti siitä,en ollut tehnyt sille yhtään mitää,aloin pelkäämään häntä vähän tapahtuneen takia"

"kaikista kauheinta oli ehkä se ku menin bussilla kotiin ja siel on yks tuttu poika ja sen pikkuveli ja ne parin pvä ajan ne haukku mua (sano esim.suhun ei kukaan koskisi pitkällä tikullakaan,tuollain pikku huora)  koko sen matkan ajan ku muut oli lähteny bussista ja jäin niitten kaa yksin ja ne aina tuli mun luo ja mä vaa toivoin ettei ne ois tullu ja kerran mulla oli kuullokkeet ja leikin etten kuulis niitä mut ei se auttanu..sinä pvä menin sit kotiin itkien bussista,vaikka leikin etten ois kuullu niitä sanoja ja leikin ettei niitä ihmisiä oisi ollut siinä,niin silti kuulin ne sanat ja ne satutti ihan liikaa..

  

Mua oli kohdeltu kuin paskaa viimeisimmät vuodet ja mun itsetunto painui päivä päivältä alas,tunsin itseni arvottamaksi sekä tunsin suurta alenmuutta muita kohtaan,pienenä olin hymyillyt paljon ja ollut iloinen huolimatta niistä asioista ja ekaa kertaa mun hymy alkoi hyytyä ja mun ilo. 9lk aikana aloin tuntea itseni onnettomaksi.

9lk se oli kamalin kaikista sen jälkeen kun olin kertonut huonosta olostani,niin yhes vaiheessa puhuin joka päivä niistä samoista asioista,pahasta olosta,kuolemaan viittaavista ajatuksista ystävälle.Yhessä vaiheessa se ei vaan jaksanut enää sitä että joka päivä puhuin siitä ja ymmärrän sitä nykyään paremmin kuin silloin,tuskin kukaan ois jaksanut sitä ikuisesti.Kaikki oli vaan ihan sekaisin,mie,mun tunteet,ne asiat joista en ollut koskaan puhunut kenellekkään.Ihastuneena olin tosi mustasukkainen ja yritin vaa piilottaa sen kuinka muhun sattu nähä se mun ihastus jonkun toisen kaa.Itkeskelin paljon silloin,aloin kirjoitella paljon synkkiä asioita ylös sekä aloitin viiltelyn.Mulla vaan oli niin helvetin paha olla.Itkin paljon oppitunneilla ja yritin peitellä sitä,pitämällä päätä alhaalla ja katsomalla välillä sinne missä ei istunut kukaan,joskus kukaan ei huomannut kun itkin ja usein tuli sellain tunne ettei kukaa välittäis jos katoaisin tai kuolisin pois.Yhes vaihees musta taas tuntu että oisin taas ollut vaan yksin maailmas.Samoihin aikoihin tutustuin elviiraan sekä nooraan.Kun musta tuntu että jäin yksin,niin tukeuduin elviiraan,kerroin sille mun huolia ja sitte sen tuen ansiosta menin psyykkarin puheille.Ekaa kertaa päädyin puhumaan mun kiusaamisesta ja itkin siellä.Kerran lähetin psyykkarille viestin ja seuraavalla kerralla kun menin sinne niin se oli tosi huolissaan ja halus varmistaa etten oo aikomassa satuttaa itteeni tai mitää,valehtelin sille voivani hyvin ja että se oli vaan sellain sekavas tilas laitettu,lisäksi kun kesä taas lähestyi niin ne tapaamiset piti lopettaa.9lk aloin lintsaamaan joitakin tunteja sekä yhessä vaiheessa muutuin kuulemma kusipääksi,mä en välittänyt paljoa mistään,vittuilin mun luokkalaisilleja olin muutenki aika epämiellyttävä ihminen,sillä olin niin kyllästynyt siihen vittuiluun ja muuhunkin kun olin ollut aina omasta mielestäni mukava ja kiltti kaikille. 9lk mulla meni parikin kaveri suhdetta sekaisin,riitelin jonkin verran ja muistan vaan sen kuinka lapsellinen silloin olin sekä surullinen.Sain ne kaverisuhteet kuntoon (onneksi) ja sieltä kautta asiat oli hyvin.Se vuosi oli myöskin sellainen jolloin aloin miettiä itsemurhaa.

"mul oli taas huono olo ja tuntu etten kestäis enää,mun oli pakko lähteä ulos yksin
menin läheisen lammen rannalle,katsoin kuinka laineet liplattivat
ajattelin kuinka kävelisin sinne ja kuinka en koskaan palaisi
kuinka ruumiini löytyisi myöhemmin,mut ei en voinut
piti astua pois sieltä ja lähteä takaisin koulun sisälle
sekä hymyillä ja kestää se viimeinen tunti"

Yläasteella mun itsetunto tosiaan koki kolahduksen,sain sieltä vaikka mitä palautetta "ruma,lauta,hyi helvetti joku anna..hyi saatana..ei ikinä kuului poikien sanat kun meijän luokan tytöt sano että "sinä ja anna." ja sit kerran ku oltii köksän luokassa niin kävi sellain juttu että ne kysy yheltä pojalta ja se oli sillee että "hyi vittu" sitku se tajus/muisti että mie olin siinä niin se oli vaa sillee "joo sori"Sain huutelua vähän joka asiasta mun porukoiden elannosta,hiljaisuudesta,ujoudesta sekä siitä ettei mulla ollut rintoja ja yläasteella se oli mulle ihan helvetin arka aihe,häpesin sitä kun en ollut kehittynyt tarpeeksi,niinkuin kaikki sano olin lauta ja sen kuuleminen sattu.

9lk loppu ja tuli kesäloma ja mua pelotti ihan sairaasti että jäisin taas yksin ihan niin kuin ala-asteella,pelkäsin ettei mun kaverit haluis enää nähä mua,sinä kesänä tietyt ystävät ja kaverit pysyivät ja jotkut taas lähtivät.Kesällä sain tiedon pääsystä haluamaani opiskelu paikkaan (Sotelle)Kärsin yhä pahasta olosta väliajoin.

Mietin kauan sitä kerronko amiksen ekasta vuodesta vai en,sillä se kertoo tosi paljon siitä miten nyt voin.Mut aattelin että on paljon parempi että jätän sen ainakin nytte pimentoon.Kerron sen sit ehkä jossakin toisessa postauksessa.

Ne vuodet jotka kävin läpi niin toisaalta ne mursi miut kokonaan palasiksi,enkä saa koottua itseäni,en oo saanut itsetuntoani kuntoon sekä vihaan itseäni ja pelkään etten koskaa voisi riittää kenellekkään.Toisaalta noiden koettelemusten takia olen vahvempi kuin ennen,päädyn usein miettimään noita asioita ja viimesiä vuosia,enkä enää tiedä missä menen elämän suhteen tai kenenkään ystävän/kaverin.Joku päivä,en enää tuu jaksamaan tätä ja mä luovutan,sillä oon väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

15.6.2014 (päiväkirja merkintä)
päädyin itkemään yöllä ja luulin että kaikki vihaa mua ja kun se tunne tulee niin vahvana.
musta on tullut just sellainen mikä musta ei pitänyt tulla.