Se kuolema oli liian suuri jätettäväksi taakse

Samat paikat, samat ajatukset vuodesta toiseen. Eri ihmiset eri tilanteet, samat tunnetilat.
Olen saavuttanut unelmiani mutta en osaa arvostaa sitä kuinka kovalla työllä se on tavoitettu.
En osaa olla onnellinen vakipaikasta koska mikään ei koskaan riitä mitä itse saavutan?
Kuinka olla pehmeämpi itseäni kohtaan? Kuinka häätää harteiltani kaikki tämä taakka?
Makaan miehen vieressä joka on vaihtunut kertaalleen. Mietin eron syitä ja miksi niin oli käynyt, en ymmärrä miksi elämän pitää olla niin sirpaleista. Makaan vieressäsi ja mietin mistä se tunne tänä aamuna kumpuaa että tuntuu niin väärältä maata tässä, olen vihainen enkä edes tiedä syytä. Haluaisin huutaa mutten voi. Tätäkö tämä tulee olemaan mun loppuelämä? Herätä joka aamu sängystäni ja koittaa elää, kiivetä samoja esteitä ylittäen. Vihata elämää ja sen tuomia asioita, pelkää epäonnistumista ja unohtaa onnistumiset. Kaikki rempallaan elämässä, missään ei ole järkeä. Yritän parhaani mutta se ei tunnu riittävän aina liian huono. Surettaa menetykset, kaikki käy taas liian suureksi. Pelkään rakkauden olevan katoavaista ja katoavan, pelkään tunteideni muodostuvan.
Mä haluaisin vaan palata entiseen elämääni joka tuntui niin paljon helpommalta, olen katkera elämälleni kaikesta siitä mitä se on tielleni tuonut.

Mikään ei korvaa mun entistä elämää, osasin sentään edes hetken olla onnessa kiinni. Läheiset sano et sä voit niin huonosti siinä suhteessa mut oikeesti voin niin huonosti elämässä. Tuntuu että rakkaus on loppunut, en enää uskalla rakastaa sillä en osaa korjata aikaisempia haavojani. Kiusaaminen ja lapsuus on helpottaneet otettaan minusta mutta ero ja läheisten menettäminen sekä kissan tuntuvat ylivoimaiselta. Pitäisi jaksaa vielä kerran hymyillä, vielä kerran nauraa ja vielä kerran elää. Miten voisin rakastaa ketään kun en osaa enää rakastaa itseänikään.
Kun sä et kosketakkaan tai puhu mulle niinkuin ennen musta tuntuu että oisin huono sulle.
Kun kiellät mua tekemästä asioita sinulle, koen olevani vain typerä tyttö.
Kun torjut minut, koen olevani kelpaamaton. Sitähän olen jopa omasta mielestäni miksen siis sinunkin? Jos en kelvannut edellisellekkään niin miten voisin riittää sinulle?
Kun sä arvostelet asioita, koen että arvostelet valintojani ja se ärsyttää sillä huonontuulisena on vaikea olla ärtymättä pienistä asioista elämässä.Mitä jos en pystykkään tähän, mitä jos en jaksakkaan olla suhteessa tässä voinnissa? Lapsihaaveet kuulostaa kaukaisilta sillä en osaa kuvitella sellaista elämääni tälläisessä kunnossa. Mitä jos pilaan kaiken kuitenkin? Ero kuulostaa helpoimmalta vaihtoehdolta sillä en koskaan enään pelkäisi yksinjäämistä sillä silloin olisin yksin elämässäni, silloin se pahin olisi tapahtunut enkä voisi vaikuttaa enää mihinkään.

Sä olit oikeassa kun sanoit mulle että tuu sitten vastaanotolle kun eroat. Sä näit ettei näin rikkinäinen tyttö vois olla aidossa suhteessa rakastettavana.  Sä näit sen kaiken epävarmuuden ja surun ja elämisen pelon joka mussa vallitsi jo silloin. Sä näit hieman mun alle, sait hieman kurkistaa mun sanojeni välistä josta luit mua. Mut sä et tiennyt kaikkea, kuinka paljon mä olisin tarvinnut jo silloin sitä että joku olisi korjannut mut. Te särjitte mut ajan kanssa, talloitte päälle kun olin sirpaleina ja nauroitte kun en olis jaksanutkaan. Olin katkera ja ajattelin et tappamalla itseni, saisin kostettua muille, että näyttämällä kuinka helposti likaatte kätenne verelläni  pelkillä sanoillanne. Olen hukannut sen viimeisen osan minusta vuosien varrelle, se onnellinen pieni tyttö sisälläni tukehtui suruun. Mun elämäni ensimmäinen virhe oli syntyä tänne maailmaan, mun toinen virhe oli koittaa aina vaan jaksaa elää ja mun elämäni viimeinen virhe on se etten tule koskaan tappamaan itseäni.

why i love you still, it hurts.

Mä kirjoitan sulle vielä viimeisen kerran rakas.
Sä kokosit mut mun sirpaleista takaisin niin ehjäksi kuin pystyitkään.
Sä annoit mun uskoa meihin ja tulevaisuuteen.
Sä annoit mun rakkauden liekin loimuta ja annoit juuri sen verran että se pysyi kipinässään.
Sun on helppo jatkaa elämää enkä oo aiemmin tajunnut sitä.
En oo tajunnut sitä kuinka se olinkin minä joka olin liian kiinni sinussa.
Minä joka oikeasti rakastin ja tarvitsin sinua elämässäni.
Toivoin että sinä olisit ollut se jonka kanssa perustan perheen ja asetun elämässäni.
Mä en usko että oot ajatellut mua viime näkemisen jälkeen enää ollenkaa.
Mut on pyyhitty sun muistista pois kuin ihmisen vauva aika.
Sä et enää itke mun perään tai toivo meidän olevan me.
Sä oot jatkanut eteenpäin ja oot jo miettimässä seuraavaa.
Mä luulin että jatkaminen olisi helppoa ja alku olikin mulle.
Ihastumiseni toiseen pyyhki eron tuskaa pois mielestä.
Ihastuminen piti mieleni virkeänä kunnes tuli se päivä kun
heräsin unesta kaipaamaan sinua ja meitä.
Voiko ihminen olla typerämpi?
Tajuan paremmin kuin koskaan ettet sä oikeesti rakastanut minua
ettet sä oikeasti ollutkaan tosissasi mun kanssa.
Mä olin sun ulkoisen elämän kulissi, joku joka välitti susta.
Mä olin se joka sai sut kodistasi ulos, se joka kysyi mitä kuuluu.
Kaksi ja puoli vuotta mä pidin meitä pystyssä,
kaksi ja puoli vuotta, järjestin näkemiset sekä viestittelyt.
Ilman aktiivisuuttani ehkei oltaisi nähty viikkoihin tai juteltu.
Ymmärrän näin jälkikäteen olin suhteessa jossa mikään ei ollutkaan aitoa.
Nyt ymmärrän mikset koskaan kehunut minua kauniiksi tai kertonut
kuinka hyvältä näytän ja senkin miksi niin harvoin halusit minua.
Frendit alko varotella et jätä se jo mut en kuunnellu halusin uskoa meihin rakas.
En halunnut olla se joka pienen vastoinkäymisen jälkeen lähtee.
Pelkäsin aina etten olisi ihmisenä riittävä ja kiitos rakas että toteutit pahimman pelkoni
en koskaan riittänytkään sinulle, en koskaan ollut tarpeeksi hyvä
tai rakastettava, annoit itsetunnolleni kolauksen, josta mulla menee aikaa toipumiseen.
Pelkään entisestään ettei minua voi rakastaa kukaan koskaan, en voi luottaa sillä viimeksi kun menin ja luotin niin kävi näin. Silti olen niin pahoillani kaikesta, tuntuu kuin mun unelmat ja toiveet on murskattu toistamiseen enkä pääse yli pettymyksen tunteista.
Sä pelastit mut vuonna 2016 kuolemalta jonka vuoksi mulla on suuri tunneside sinuun. Ilman sinua olisin varmasti päätynyt ruumishuoneelle tai hoitoon sillä se jonka tapasit sinä marraskuisena iltana en ollut minä vaan murjottu varjo minust jonka herätit henkiin päivä päivältä. Luulin jo ettei elämällä olisi mitään annettavaa minulle, mutta siinä sinä olitkin sellaisella hetkellä kun maailmani oli pimeimmillään. Kiitos siitä että sait mut kerran uudestaan elämään elämääni.
Haluaisin vihata sinua muttei se auta minua
haluaisin huutaa sulle senkin idiootti, mutta liian myöhäistä.
En aio enää ajatella sinua kertaakaan, aion unohdaa sinut kokonaan.
Alan elämään elämääni kuten sinäkin teet parhaillasi.
Toivon ettet enää kertaakaan saavu uniini kalvamaan minua alitajunnastani.
Toivon ettei talosi ohi kulkeminen aiheuta minulle tunteita.
Toivon että tämä kipuni helpottaa vielä joku päivä.
Mutta kun vahingossa joskus tavataan jossain niin se olisin minä joka pystyisi suomaan hymyn sinulle mutta ei vielä tänäänkin toivon ettet kulje ohitseni aiheuttaen myrskyä sisälläni.
Mun on pakko päästää irti sinusta ja menneisyydestä ennen kuin tuhoan kaiken mikä on käsissäni.

i was the fucked up

Meidän parisuhteesta on muodostuneet pelkät rauniot.
Sivalsin sua sanoillani, joista oon pahoillani.
Tiiän etten voi koskaan vetää niitä takaisin.
Kai sä tajuut et teit sen mitä en ois koskaa uskonu susta
en tunnista sitä miestä johon rakastuin teostas.
Lapsellisesti pidit hiljaisuutta yllä
ja vastailit mulle monien tuntien jälkeen kun olit ollu paikalla
olit vihainen ja tajuun sen
mut kai tajuut kuinka heikolle pohjalle se laittoi meijän suhteen?
 Mut kenties oon ite tehnyt meidän suhteest heikon ja kaatuvan
Luultavasti toivoit että kunpa siihen sattuis se
et oma mies näkee viestit muttei vastaa kun pitkän ajan päästä
siin hetkes en sanonu mitää et tiedän sun yrittävän loukata
enkä ees kertonu kuinka se loukkas.
Ehkä sä halusit osoittaa mulle et mun sanoil ois ollu jotai perää.
Sun silmistä nään aivan eri miehen jonka oon tuntenu.
Oot vihainen mulle muttet haluu myöntää sitä.
En oo se nainen jonka pari vuotta sitten tapasit.
Kostat takaisin jokaisen kiukutteluni omilla sivaltavilla sanoillas.
Kiitos, että näpäytit mua, palautit mut maanpinnalle.
Sait mut taas tuntemaan itteni herkäks ja haavoittuneeks.
Ehkä osittain myös epäonnistuneeksi.
Toivoisin näiden kuukausien vastoinkäymisen vain lähentävän meitä
mut en todellakaan tiedä että onko jo liian myöhäistä?
Frendit varoittaa et ota jo ero, mut mun tunteet saa mut jäämään
pelkään vaan että sun tunteet ja empatiat mua kohtaan on poissa
ja muutut välinpitämättömäksi
kaikista ihmisistä olen tehnyt juuri sinusta huonomman ihmisen
sen pojan joka ei olisi koskaan satuttanut minua mistään hinnasta
nyt vaan mietin täällä tyhjässä huoneessa et minne se poika katos
oon tajunnu et se kuinka oon työntäny sua pois ja satuttanu sanoillani
puhunu perheestä, lapsista ja suhteen vakavoitumisesta
ja siitä kuinka et tiedä mitä haluat meiltä.
Kaiken sen jälkeen huomaan etten itse tiedä haluanko vanheta kanssasi,
perustaa perheen ja asettua aloilleni, kaiken sen epävarmuuuden
joka kumpuaakin minusta enemmän kuin sinusta
olet valmis kutsumaan minut vanhemmillesi ja sukulaisillesi
viettämään joulua yhdessä perheesi kanssa
asioita joihin en sinua ole valmis kutsumaan
asioita joista itse pelkään tulla tuomituksi perheeni kesken.
Asioita jotka saavat minut ahdistumaan.
Olen puhunut paljon vioistasi, saanut sinut tuntemaan itsesi
haavoittuvaiseksi ja epävarmaksi. Loukannutkin sinua liian monta kertaaa.
Kuinka et koskaan kehu minua tai kuinka unohdat kertoa asioita.
Olet yrittänyt vain auttaa mutta kenties sinunkin vaakakupissasi
näkyy jo pohja.
Mietit kenties salaa mielesi perukoilla eroa?
Ettei se enään tänä päivänä tunnu niin pahalta
sillä olen ollut huono tyttöystävä.
Anteeksi että asiat lähtivät käsistä
etten pysäyttänyt oravan pyörää ennenkuin
alkoi olla jo liian myöhäistä.
Luulin aina että sinä olit meistä se joka ei tiennyt mitä haluaa
en vaan koskaan uskaltanut itselleni myöntää
kuinka se olinkin minä joka ei tiedä mitä haluaa. 

askel ei kanna..

 Mun kaikki elämän ongelmat on johtuneet minusta
etsin aina syyllistä muualta mut tässä se mun nenän eessä on
oon niin kylmä sisältä koska muhun sattuu
en ajattele sanojani ja heitän paskan muiden niskaan
vaikka se on niin väärin.
Kaikki se kipu joka mulle kuuluu, lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden.
Kasvattavat minusta empaattisempaa, ilman kipua olen vain kylmä ämmä.
Anna anteeksi että taas satutin sinua, anteeksi että meidän suhde kuolee minun takiani.
Anteeksi, etten koskaan uskoneet sanoihinne.
Pilaan kaiken elämässäni. Mä menetän elämäni tärkeimmän asian ja se on vain omaa syytäni.
Rukoilen miljoonatta kertaa, rakas taivaan isä anna minun tulla jo.
Impulsiivinen? kyllä.
Viimeisen tunnin aikana hain keittiöstä isoimman veitsen
jolla ajattelen iskeä itseäni sydämeen.
hullua kenties, miksi ette antaneet minun kuolla siihen onnettomuuteen?
miksen päässyt jo hautaan muiden seuraan?
en jaksa enää satuttaa muita, enkä jaksa enää tätä syyllisyyttä
toivoisin että voisin ummistaa silmäni viimeisen kerran

Virta vie mukanaan syvään päähän

Mun elämä on jakautumassa kahteen eri polkuun,
toinen vie hyvään, toinen huonoon
Kävin tänään haastattelussa ja mokasin sen täydellisesti.
Harjoittelin siihen eilen, ja jännitin ihan kauheasti.
Tein typeriä virheitä ja olen erittäin pettynyt itseeni.
Haastattelun mukana hävisi mahdollisuuteni paikkaan.
En muista koska viimeksi olisin halunnut jotain yhtä paljon.
Tuntuu kuin työni ja saavutukseni häviäisivät samalla.
Ehkei sitten vaan vielä ollut minun aikani,
viime aikoina olen tajunnut kuinka rakastan työtäni
kuinka se tuo sisältöä elämääni
ja kuinka nousen syvistä vesistä sen avulla.
Teen työtäni sydämellä ja satuttaa nähdä
kuinka se ei mene kaikilla niin.
En vain jaksa ymmärtää miksi aina epäonnistun.

just fly

Tiedättekö, oon hukannut itseni täydellisesti..
en enää löydä pinnalle, en ole enää pitkään aikaan löytänyt.
pieni maailmani romahtaa käsiini
enkä voi estää sitä.

Mulla oli kaikki jota ikinä halusinkaan ja nyt olen tyhjän päällä.

demons dont go away

Mun elämässä on tapahtunut viime aikoina runsaasti muutoksia,
viime vuonna kuolema piti minua otteessaan usealla eri tavalla
menetin pienessä ajassa molempien vanhempien puolelta viimeisetkin isovanhempani
joka tuotti runsaasti surua ja tuskaa elämääni.
Pelkäsin etten enää saisi elämästäni kiinni tai jaksaisi hymyillä.
Hajoilin pahasti omassa kuplassani, kävin hautajaisissa ja monet illat
täyttyivät kyyneleillä. Olin eksynyt pahasti.
Hukuin töihin, en osannut kieltäytyä ja tein aivan liikaa ylitöitä ja pitkiä päiviä.
Hyväksi käytetty kiltteyttäni? Todellakin.
Olin totaalisen uupunut fyysisesti sekä henkisesti.
Kipuilin rakkaus asioissani, halusin pois suhteestani
omaa itsekkyyttäni jotta olisin voinut luovuttaa elämäni suhteen.
Onnekseni en pystynyt siihen sillä se olisi tehnyt liian kipeää.

Pimeys meinasi viedä minut, mutta onnekseni poikaystävälläni
oli todella tiukka ote minuun.
Kuinka hän kannusti, jokaisen viestini jälkeen
jatkamaan, kuinka hän näytti todelliset tunteensa
kuinka hän osasi sanoa yön pimeydessä ne oikeat sanat
kuinka hän halasi minua tiukemmin itkiessäni
ja kuinka kyyneleet alkoivat valua hänenkin silmäkulmistaan
kaikki salaisimmat toiveeni ja haaveeni kuolemasta
paljastin ne hänelle, kuinka toivoin vuosia
että minut vietäisiin isovanhempieni sijaan
kuinka riittämätön ja kamala minä olen
kuinka aiheutan vain tuskaa muille
kuinka olen väsynyt hengittämään
puhumattakaan yrittämään elämään.
Kuinka lähellä tupakka tai itsetuhoisuus on.
Etten halua hidastaa tai viedä hänen elämäänsä
minun elämäni mukana.
Ettei se ole hänen syytään jos en jaksanutkaan jatkaa
ja jos hän haluaa erota niin ei ole hänen tehtävänsä
enää huolehtia minusta.
Mutta kaikkien niiden salaisuuksien jälkeen
hän vannoo ettei halua minulle käyvän mitään
ja hän vannoo haluavansa olla suhteessa kanssani.
ja ensimmäistä kertaa elämässäni
joku jäi luokseni vaikka annoin luvan lähteä.
Sillä kaikki muut ennen häntä, lähtivät
sillä he eivät kestäneet totuutta.

Pikku hiljaa, päästin valon sisään
annoin surun tulla kasaantumisen sijaan
näin pieniä hyviä asioita
sain hymyn huulilleni ekaan kertaa viikkoihin
sumu alkoi hälvetä ja rakkaus täyttää sydämen
ehkä nyt on helpompi hengittää