Rakkauden sokaisema

Kuinka paljon minun tulee rakastaa? Kuinka paljon ihminen on luotu kestämään rakkautta ja sen aiheuttamaa surua. Kuinka paljon ihminen on yleensäkkin tehty kestämään kipua?

En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä murtunut, yhtä voimaton omassa elämässäni, yhtä hukassa omasta suunnastani. Suru murtaa minua sisältä ja minun pitäisi vaan jatkaa matkaa kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä vuosi on ollut yhtä rämpimistä eteenpäin varsinkin viime kuukaudet.

Did you miss me? I didnt

Hän kuiskaa mun nimeäni pimeässä, en näe eteeni ja törmäilen asioihin ympärilläni. Kuljen sankassa sumussa joka ei tunnu päättyvän. Varjot ovat ottaneet tielläni vallan ja onneni kulkee siellä jossain missä valo ei saa henkeä. Mä tukehdun, ahdistus vie minua mukanaan. En löydä sanoja enkä auttajaa. Haluaisin kiljua, potkia, itkeä ja raivota mutta aivan kuin jokin estäisi minua. Käperryn mahdollisimman pieneksi ja toivon unen vievän minut pois täältä todellisuudesta. Mutta se ei vie minua. Makaan sängyssäni silmät auki kattoa tuijottaen. Ajatus ei kulje ja kyyneleet löytävät tutun tiensä sydämestäni ulos. Haluaisin vuotaa itseni kuiviin. Mä en pysty tähän, päästäkää minut ulos täältä, mä vannon etten tulisi enään koskaan takaisin. Mut on kahlittu näkymättömään panssariin joka suojaamisen sijaan polttaa minut loppuun. Vain työni pelastaa minut itseltäni ja saan sieltä vapauden itsestäni.


Te näette ainoastaan tuon tumman taivaan sekä maan, pimenevät illat ja auringon joka pilkahtaa aamuisin muistuttamaan elämästä. Minä näen ainoastaan sen pimeyden joka vie demoneineen mukanaan, ainoastaan sen tunteen kun kurkkua kuristaa ja on aivan toivoton elämän suhteen.
Kuka hitto tämä ihminen on joka tuijottaa takaisin peilistä?
Missä kaikki rohkeuteni ja voimani ovat?
Missä se pilke silmä kulmassa ja hymyllänsä lumoava ihminen katosi?
Tuntuu kuin hän olisi mennyttä, kaivan sisimpääni, etsin sinua, tule takaisin auttamaan.
musta tuntuu että menetän järkeni
kaipaisisin vain syliä johon käpertyä piiloon itseltäni

Virallinen anteeksipyyntö

En tiedä enää luetko edes näitä tekstejä joita kirjoitan blogiini. Enkä edes tiedä kiinnostaako sinua enään. Mutta ehkä se on vaa hyvä jos et lue enää näitä sillä se tarkoittaisi sitä että edes sinä olisit päässyt elämässäsi eteenpäin. Siitä on kulunut vuosia kun viimeksi olemme edes kunnolla jutelleet. Viimeisin muistikuvani on vahinko whatsup soitto jolloin vain tokaisit oliko asiaakin.

Olen kasvanut omassa elämässäni ja ymmärtänyt menneisyyden asioita paremmin kuin koskaan. Jokaista keskustelua, sanaa ja halausta. Vihaa, suuttumusta ja surua. En muista pyysinkö koskaan sinulta anteeksi kaikesta siitä harmista mitä aiheutin sinulle.

Olit ensimmäinen ihminen jota katsoin ylöspäin, johon luotin kuin kallioon. Olit ensimmäinen jolle avauduin asioista. Meillä meni ensin hyvin mun mielestä, oltiin kavereita ja tutustuttiin toisiimme. Sun pimeä puoles oli kiehtova ja veti mua puoleensa. Lisäks sun kyky ymmärtää ja olla empaattinen oli juuri se mitä siinä elämäntilanteessa tarvitsin.

Mitä enemmän hajoilin ja tipahdin omasta tutusta ja turvallisesta elämästäni, sitä enemmän takerruin sinuun. Mitä enemmän ahdistusta, itkettyjä öitä, pelkotiloja, itsetuhoisia ajatuksia sitä enemmän rasitin sinua. Ylä asteen viimeinen vuosi päättyi juuri niin kuin pelkäsinkin. Pelkäsin menettäväni sinut niin kauheasti että sokaistuin. Ylitin omat sekä sinun rajasi ja asetin hermosi todella äärirajoille. Aivan niin kuin käytit silloin sanoja että lähelläni ei saa henkeä, vaan tukehtuu. Ahdistin sinut nurkkaan tajuamatta sitä itse. Kiinnyin sinuun aivan liikaa sillä vieläkään tänä päivänäkään en ole tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan mitä tunsin sinua kohtaan. En anna itseni enään koskaan tuntea niin sillä rikkouduin tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi tunteideni takia. Kolme vuotta meni tuon vuoden jälkeen saada itseni tuntemaan itseni edes jotenkin ehjäksi, mutta tiedän ettei se ole sinun syysi vaan oma vikani.

 Viimeisenä vuotena en halunnut edes myöntää sitä kuinka ajauduimme muutenkin erillemme, sinä olit muuttumassa ja se pelotti minua. Toisaalta itsekin olin muuttunut että olin aivan loppu elämäni suhteen.  Muistan sanasi vuosien jälkeen jotka tuovat vieläkin kyyneleet silmiini "katso nyt mitä teit, oletko tyytyväinen, nyt se on totta viiltelin itseäni" Olen pahoillani tuosta illasta varsinkin, halusin hyvää enkä tajunnut että olinkin pelkkä idiootti joka luuli auttavansa mutta tekikin päinvastoin. Mitä enemmän pakenit luotani ja mitä enemmän välttelit minua ja seuraani sitä enemmän koitin saada puhuttua sinulle, tuloksetta ja sitä surullisemmaksi tulin. En ymmärtänyt mitä olin tehnyt väärin, samaan aikaan minuun sattui että tiesin sinun voivan huonosti mutta en koskaan ymmärtänyt että olin itse yksi suurimmista syistä siihen sinä tiettynä aika kautena. Olen pahoillani niistä vuosista jolloin tein elämästäsi helvettiä, ahdistin sut nurkkaan ja syvemmälle oloosi. Tein sen mitä pelkäsin kuollakseni, sain sinut vihaamaan minua jopa. Olen pahoillani, halusin/yritin tehdä elämästäsi parempaa niinä aikoina mutta teinkin päinvastoin. En osannut ymmärtää että sinunkin voimasi ovat rajallisia. Sekosin täydellisesti silloin ja itkin wc:ssä miettin kuka helvetti minä oikeasti nykyään olenkaan.

Toivon vaa että voit paremmin nykyään ja elät elämääsi täysillä ja että olet tehnyt elämästäsi sellaisen kun haluat. Olet hyvinkin rakastettava ihminen ja ansaitset vain kaikkea hyvää elämääsi. Tulit tänään mieleeni ja jollakin tasolla ikävöin sitä että menetin parhaan ihmisen elämästäni. Mutta tuntuu että olemme polttaneet sillat takanamme ja ettei ole mahdollisuutta enää sellaiseen kaveri suhteeseen, etten ole sellainen ihminen jonka seurassa viihtyisit tai haluaisit olla. Mutta se on ihan okei mulle. Valehtelisin jos sanoisin ettenkö vieläkin välittäisi sinusta jollakin tasolla mutta tuntuu että paras lahjani sinulle on pysyä poissa elämästäsi kun vaikutat saaneesi sen kuntoon. Eli kiitos, anteeksi & näkemiin tältä osin.

sometimes life is messy road

Löydän itseni parin vuoden takaisesta niin tutusta sekä turvallisesta paikasta. Halailin pönttöä, sormet kurkussa sillä kuvajainen joka peilistä katsoo oksettaa minua. Sorruin uudestaan ja uudestaan ahmimaan, vaikka mahalaukkuni huusi minulta armoa, vaikka syöminen ei enää tuntunut hyvältä, niin silti ahdoin ruokaa suuhuni ja suustani alas. Tunsin kuinka vain paisuin paisumistani, mutta tuntui kuin jokin voima ei antaisi minun lopettaa. Jatkoin oksentamista vaikka tuntui kuin tukehtuisin sisältä tulevaan ruokaan, vaikka ruuantähteet jotka eivät olleet sulaneet vielä pistelivät tullessaan koko matkan ylös. Siinä minä olin taas elämäni käänne kohdassa, tietyssä risteyksessä jossa olisi kuulunut valita toisin. Halusin hallita edes yhtä asiaa elämässäni, kroppaani. Kuukauden olen jo piiskannut itseäni liikkumaan ja treenaamaan, ruokavaliotani olen karsinut pienen askelin, herkut olen antanut itselleni anteeksi joka kerran jälkeen etten joutuisi tällaiseen kierteeseen. Vaatteet tuntuvat löysiltä jopa ajoittain päälläni. Mutta se ei vielä riitä, haluan todistaa että pystyn tähän, vähentämään rasvaprosenttiani terveellisin keinoin ja olemaan tyytyväinen siihen mitä peilistä näen. Kokemaan sen terveellisen ruuan antaman onnen tunteen. Mietin nykyään paljonkin määriä kuinka paljon voin syödä ja minkä laatuista ruokaa jotta saan kiinteytettyä itseäni. Liian vähällä syönnillä vain kuihduttaa itseään.

Ehkä joku päivä löydän sen kultaisen keskitien ja hallitsen itseäni paremmin kuin koskaan. Siihen saakka antakaa mun kipuillen hapuille sille tielle.

joo joo äiti kertoi kaiken tarpeellisen, mut kuunnellut en.

Mä olen sekaisin, aivan fucked up ja menin ja näytin sen toiselle ihmiselle. Kerroin kaikesta siitä hulluudesta joka päässäni pyörii enkä tiedä ollenkaan mitä toinen siitä ajattelee.

Viime yönä menetin järkeni taas, istuin sängylleni ja tunsin ettei ole mitään väliä heräisisinkö huomenna vai en. Sehän on aivan samanlainen päivä kuin tänään. Tajuaisin illalla sen kaiken kivun sisältäni ja tajuaisin että jokainen ponnisteluni on ollut turha. Tuntisin sen painostavan tunteen sisälläni. Tein sen mitä ei ois pitäny, avata suuni. En osaa selittää sitä oloa enkä tapahtumia.

"mä kuulin teidän äänet mun vierellä, tunsin sen kylmän kosketuksen poskellani, te kuiskitte korvaani et tapa ittes. Mä olen kerrankin samaa mieltä siitä, et ois parempi vain laittaa naru kaulaan tai hypätä parvekkeelta, lopettaa tää kaikki alkuunsa. Kaikki nämä vuodet mä olen vaan koittanut selviytyä päivästä toiseen, joskus paremmin ja joskus huonommin. Eilinen oli kuin lopun alkua, jokin puhkesi mussa. Mietin kaikkia niitä joita olen menettänyt, mietin sitä kuinka minä kuuluisisin heidän sijastaan arkkuun, eivät he, heillä oli aina jotain mitä minulla ei ole koskaan ollut elämäniloa. Mua ei ole tehty selviytymään ja jokin mussa tietää sen. On vain ajan kysymys kun liityn mullan alla oleviin joukkoihin, vain hetki erottaa sen että myönnän ja tiedostan sekä annan periksi itselleni. Lamaannuin ja käperryin maahan itkemään ja muistin sen kuinka oma äitini itki sairaalassa ja tuli halaamaan minua. Haluaisin luvan olla sairas, paljastaa tän kaiken koko maailmalle, haluaisin olla kerrankin olla heikko ja saada lupa pyytää apua. Mutta sitten tajuan etten voi, että esitys täytyy viedä loppuun asti teki se kuinka kipeään tahansa. Peitä kaikki arvet hymylläsi, tupakansavuiset kasvot varmalla äänellä, älä sure jos jäät yksin se vain on roolisi tässä elämässä. Tasapainottelen hyvän ja pahan välillä. Tää on mun mestariteos jonka loppua kukaan ei voi arvata.


Ei se haittaa vaikka jätät mut tästä hetkestä eteenpäin, etsit jonkun toisen joka osaa nauttia elämästä eri tavalla kuin minä. Jonkun paljon täydellisemmän kuin minä koskaan voisin olla. Jonkun jota et pidä varapalkintona, jonka kanssa haluat perustaa perheen ja jakaa maailmankatselmuksesi. Sinä ansaitset sen. En voi pitää sinua panttivankina tässä maailmassa jossa itse olen niin kovin jumissa. En voi antaa sun katsella vierestä kuinka mä vaan vajoan kauemmaksi todellisuudesta. Haluan vain sanoa että rakastan sinua oikeasti vaikka luopuminen tekeekin kipeää, Sä oot ollu jo vuoden mun tuki ja turva ja nyt joudun seisomaan itse vapisevaisten jalkojeni päällä.

"jos sä jatkat tällä polulla nii sä et tuu koskaan selviytymään"

Mä elän sumussa sakeassa sellaisessa. Mun elämä muuttui kerta rysäyksellä parilla pienellä mutta niin helvetin suurella sanalla. Sä tiputit mut lopullisesti jyrkänteeltä, kun sä sanoit ne sanat, mun jalat petti mun alta ja en saanut henkeä. Lysähdin maahan keskellä metsään itkemään.
näin kirjoitin sinä päivänä kun ajattelin meidän eroavan.

Sinä päivänä löysin uudestaan sen puolen itsestäni joka on ollut piilossa minulta ja muilta. Koin itseni epäonnistuneeksi sillä mikään ei ole pysynyt elämässä. Epäonnistuin, koska en ollutkaan riittävästi, koska niin tapahtuu aina, olen huonompi kuin muut tai ansaitsen vain tämän enkä parempaa. Kun kävelin sillä lenkkipolulla enkä nähnyt kyynelien takia eteenpäin. Tunsin kuinka sydäntäni pisteli, tunsin sen kivun joka säteili kehossani. Kävelin ja kävelin, katsahdin ja näin tornin ja ainoa asia jota mietin että jos multa löytyisi edes vähän voimaa niin kiipeäisin tuonne ja lopettaisin kaiken. Mut jopa minä olen aikojen saatossa oppinut ettei asiat koskaan voi olla niin huonosti vaikka tuntuu siltä. Mä olin liian rikki elämään mutta silti niin ehjä kuolemaan. Silloin musta tuntu etten enää halua elää, etten enää kestäisi yhtään enempään vastoinkäymisiä ja kipua. Me ei erottu silloin eikä olla vieläkään. Meillä on erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat mutta kenties joku päivä ne muovaantuu samoiksi. Mut ei ero olisi maailmanloppu vaan uuden sivun alku vaikka se aluksi satuttaa. Mun oma huono olo yhdistetään aina mun mieheen, että mulla on huono olo koska oon huonossa parisuhteessa. Mut olin yksin tai parisuhteessa voisin samalla tavalla yhtä huonosti tai hyvin. Mieleni muistuttelee minua avaamattomista solmukohdista jotka kolkuttelee menneisyydestä. Kehoni muistaa tapani reagoida asioihin tietyllä kaavalla. Ihminen ja mieli niin helposti kangistuu vanhoihin tapoihin.

Parisuhdettakin voi aina kehittää jos on ongelmia, jutella asiat selviksi ja varmistaa onko tää tosiaan se mitä molemmat haluaa. Parisuhteen eteenkin pitää tehdä töitä, ei kaikki voi olla ruusuilla tanssimista. Me saatiin asiat puhumalla selviksi ja siitä se lähti parempaan suuntaan.

Mulla ois niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta vain seinät kuuntelee.
Mun keho on täynnä mustelmia.

Anna mun olla se tyttö joka haluan olla.
anna mulle voimaa nousta ylös sängystäni.
anna mun unohtaa kyyneleeni syyt.
Sä et koskaan lähtenytkään musta.
Odotit vain aikaa jolloin voit ilmestyä minulle.

"maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet tuleva"

Tän ei tarvitse tehdä kipeää.
Tän ei tarvitsisi olla niin vaikeaa.
Sun ei pitäisi itkeä päivästä toiseen.
Sun ei pitäisi nähdä painajaisia.
Kun on loppu eikä löydä voimia,
on vaikea edes nähdä eteensä.
"pärjäätkö sä?"
"en, mut ei se haittaa *smile*,
se on vaan pakko pärjätä
kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa."
musta on jäljellä vain pieni ihmiskuori

Mä oon onnellinen niin mä ajattelen kun makaan sun sylissä,
suukottelen sua suulle ja poskella
ja kerrankin mulla on niin rauhallinen ja hyvä olla siinä
sit mä katson puhelinta ja huomaan äidin soittaneen kahdesti
Sä aloitat sanas sillä että pie vapaana ens kuussa lauantai
kysyn mitä, miksi.
Vastaat vain että pappa on kuollut.
Shokki. Kotonaanko?
Ei, sairaalassa leikkauksen jäljiltä,
sairaanhoitaja oli löytänyt tänä aamuna sängystään vielä lämpimänä.
Hetki jutellaan ja lopetan puhelun.
Vielä äskeinen oleva lämmin ja onnellinen tunne on poissa.
Tuijotan asuntoni seinää ja tunnen surun kuristavan kurkkuani.
Päätän etten ala itkemään mutta padot murtuvat.
Käperryn syliisi itkemään, silität varovaisesti minua selästä.
Et sano mitään, makaat vaan siinä ja kuuntelet itkuani.
Sä kuulit puhelun ja tiiät mistä on kyse vaikka aikaisemmin
kun tuijotin seinää kysyit, että mitä.
Vastasin vain että kai sä kuulit?
ja vastasit myöntävästi.
Mä oon rikki ja ajatus hautajaisista tekee pahaa.
Ne kirkon kellot soivat aina kun joku on kuollut.
Se kirkko musiikki joka kaikuu puolityhjässä kirkossa.
Ne suruvalittelut jotka luetaan kahvittelutilaisuudessa.
Ne miehet jotka kantaa arkun haudalle.
Papin viimeiset sanat, ruusujen heitto arkulle ja viimeiset jäähyvästit.
Puolituntemattomien ihmisten seurassa joilla on sama yhteinen tekijä: suru.
Ja ne tuhannet kyyneleet jotka valuvat poskia myöten samaan maahan johon sinut haudataan.

im here, just open the door

Mä vedän överit, hyvä humala päällä ja joukko ihmisiä ympärillä. Kävelen kuin höyhenillä olisi varustettu lattia. Silmät sulkeutuu ja kaikki pimenee. Sitten taas äänet kuuluvat kovana ja valot ja hahmot ilmestyvät kun silmät aukeavat. En tunne mitään, olen kuin pumpulissa. En ole surullinen, en iloinen, en tyhjä enkä täysi. olen vain olemassa tässä hetkessä maailmalle.

Jos mä tappaisin itseni niin sä et huomaisi sitä ainakaan päiviin, et tietäisi etten enää hengittele tätä ilmaa enkä tuntisi tätä maailmaa. Sä eläisit aivan normaalisti, kävisit koulussa, söisit, juttelisit kavereillesi, nukkuisit. Samaan aikaan kun minä lähden täältä maailmasta. Olet aivan niin kuin muutkin tämän maailman ihmiset, väität olevasi huolissasi kun tuon huoleni esille mutta todellisuudessa, olen vain pieni palainen elämääsi, merkitsemätön palanen

mä haluun olla sulle parempi, mut mul on vähä paska sydän

Olen kyllästynyt olemaan täällä kalterien takana. Elämääni olen koittanut useaan otteeseen järjestellä uudelleen ja uudelleen, onnistumatta siinä. Olen pitänyt itseäni fyysisesti kunnossa, syön terveellisemmin sekä teen nettitreenejä kiinteyttääkseni itseäni. Kunto on kasvanut entisestään ja harjoitteet on aina vaan helpompia.
...
Mutta henkisesti, tuntuu kuin kulkisin suurta rosoista mäkeä ylös päivästä toiseen. Tunteet heittelee paikasta ja ajasta riippumatta ääripäihinsä. Parisuhteeni tekee minut hulluksi vaikka sen pitäisi olla se parantava voima elämässäni. Mietin liikaa meitä, pakonomaisesti. Mietin kaikkia tekojasi ja sanojasi ja pyörittelen niitä mielessäni. Jos et rakasta minua yhtä paljon kun minä sinua niin haluanko luopua lapsi sekä naimisiinmeno aikeista koska sinä et kenties koskaan tule haluamaa niitä? Toisaalta olemme niin nuoria jolloin mieli voi muuttua vielä. Jos eromme ei satuta sinua yhtä paljon kun minua niin onko ok olla suhteessa jossa tulen automaattisesti saamaan vähemmän kuin annan ? Teen parhaani yrittäessäni pitää sinua onnellisena, yllätän sinut pienillä arkisilla asioilla, kehun sinua usein ja kerroin kuinka välitän, annan hellyyttä ja kyselen kuulumisia. Viime kuukausina olen huomannut kuinka omat tunteeni häntä kohtaan ovat pienentyneet, kuin ne hukkuisivat pala palalta. Mietin kauan aikaa että olisiko se suudelma baarissa tapahtunut ollenkaan jos tilanne olisi ollut toinen? Olisinko henkisesti paremmassa kunnossa? Toivoisin hänen kertovan olevan jutussamme mukana aivan yhtä paljon kuin minä sekä panostavan siihen, haluaisin hänen kertovan näkevän meillä tulevaisuuden, sillä sisimmässäni epäilen hänen tunteitaan. Aina olen sanonut kaikille että lähde pois suhteesta jossa ei ole hyvä olla ja sitten itse teen aivan saman, olen suhteessa koska pelkään sitä tyhjää aukkoa ja sitä ettei kukaan ole ottamassa minua vastaan kun putoan palasiksi yön tunteina. Ilman häntä retkahduksia olisi ollut jo monia. Sitä pelkään eniten pimeitä öitä yksin itsensä kanssa. Kunhan saan ajatukseni selviksi niin kaikki muuttuu paremmaksi.

Im not perfect, and im sorry.

Sä oot mulle kaikki kaikessa, oonko koskaan kertonut sitä sulle?

"istuin autossa, odotin sinua, sekunnit hiljalleen kuluivat minuuteiksi, ahdistus ja pelko sisälläni ainoastaan kasvoi, siinä olitkin jo edessäni, avasit auton oven ja tervehdit. Sydämmessäni muljahti, ääni pään sisällä kuiskasi "käynnistä auto, aja pois kun mitään ei olisi tapahtunut" Mut sydän kertoi vielä vahvemmin että kerro. Aloitin varovasti keskustelun kanssasi "miun pitäs kertoa sinulle jotain.. mutten tiiä miten sanoisin tän.." hiljaisuus vallitsee täysin, tuijotat minua ja sanot kysyvästi "niin?" Sydämeni takoo entistä enemmän, kielen päälle muodostuvat sanat jotka saan sanottua lopulta "olin eilen baarissa... siel yks mies pyys mua tanssimaan ja suostuin.. ja se tota noin suuteli mua. Täysi hiljaisuus vallitsee autossa ja tunnelma on jäätävän pelottava ja kiusallinen, hymyn kareesi on muuttunut vakavammaksi ilmeeksi. Katsot minuun samalla kun katson ulos autosta väistellen katsettasi. Ilmeesi kertoo minulle kaiken ja tokaiset vain että "se mitä on tapahtunut se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa enää." Odotan jatkoa muttei sitä hetkeen seuraa. Kysyt minulta mitä tunsin sillä hetkellä siellä, kerroin sinulle kuinka en tajunnut hänen yrittävän suudella minua ja kuinka kahdesti tai kolmesti käänsin pääni pois hänen päänsä luota. Sitten hän ottaa poskestani kiinni ja kääntää pääni suoraksi ja suutelee minua suoraan suulle. En tunne mitään ja peräännyn ja otan käteni irti hänen käsistään, karkaan wc:seen. Avaan wc:seen kopin oven ja suljen sen. Istun ja mietin mitä tein väärin, annoinko vääriä singnaaleja? miten hän voi ymmärtää sen niin väärin. Istun siellä hetken täristen kunnes astun ulos. Mä kysyn sulta että oletko vihainen minulle ja vastaat vain että olet yllättynyt sekä pettynyt. Silmistäsi puskee pettyneet katseet kohti minuun ja tunnen kuinka sydämeni muljahtelee, pidättelen kyyneleitä ja vastailen kysymyksiisi. Ääneni värisee kun katson auton ikkunasta ulos ja vastaan sinulle. Autossa on jääkylmä tunnelma, viimein uskallan kysyä sinulta lähdemmekö vaihtamaan sinun joululahjasi ja vastaat kyllä. Helpotun hieman ja mietin hetken.

Käynnistän auton ja ajan ja tuntuu etten pysty hengittämään. Kiusalliset pilvet kulkevat auton yllä ja jutustelu yrityksesi helpottavat tunnelmaan. Määräänpäässä en aluksi uskaltanut ottaa kädestäsi kiinni tai olla kovin lähellä mutta vaihdettuamme vaatekappaleen uskallun jo ottamaan kädestäsi kiinni ja olemaan normaalisti. Sen jälkeen kaikki on niin kuin ennen & mä mietin että mulla on maailman kultaisin mies.