Virallinen anteeksipyyntö

En tiedä enää luetko edes näitä tekstejä joita kirjoitan blogiini. Enkä edes tiedä kiinnostaako sinua enään. Mutta ehkä se on vaa hyvä jos et lue enää näitä sillä se tarkoittaisi sitä että edes sinä olisit päässyt elämässäsi eteenpäin. Siitä on kulunut vuosia kun viimeksi olemme edes kunnolla jutelleet. Viimeisin muistikuvani on vahinko whatsup soitto jolloin vain tokaisit oliko asiaakin.

Olen kasvanut omassa elämässäni ja ymmärtänyt menneisyyden asioita paremmin kuin koskaan. Jokaista keskustelua, sanaa ja halausta. Vihaa, suuttumusta ja surua. En muista pyysinkö koskaan sinulta anteeksi kaikesta siitä harmista mitä aiheutin sinulle.

Olit ensimmäinen ihminen jota katsoin ylöspäin, johon luotin kuin kallioon. Olit ensimmäinen jolle avauduin asioista. Meillä meni ensin hyvin mun mielestä, oltiin kavereita ja tutustuttiin toisiimme. Sun pimeä puoles oli kiehtova ja veti mua puoleensa. Lisäks sun kyky ymmärtää ja olla empaattinen oli juuri se mitä siinä elämäntilanteessa tarvitsin.

Mitä enemmän hajoilin ja tipahdin omasta tutusta ja turvallisesta elämästäni, sitä enemmän takerruin sinuun. Mitä enemmän ahdistusta, itkettyjä öitä, pelkotiloja, itsetuhoisia ajatuksia sitä enemmän rasitin sinua. Ylä asteen viimeinen vuosi päättyi juuri niin kuin pelkäsinkin. Pelkäsin menettäväni sinut niin kauheasti että sokaistuin. Ylitin omat sekä sinun rajasi ja asetin hermosi todella äärirajoille. Aivan niin kuin käytit silloin sanoja että lähelläni ei saa henkeä, vaan tukehtuu. Ahdistin sinut nurkkaan tajuamatta sitä itse. Kiinnyin sinuun aivan liikaa sillä vieläkään tänä päivänäkään en ole tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan mitä tunsin sinua kohtaan. En anna itseni enään koskaan tuntea niin sillä rikkouduin tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi tunteideni takia. Kolme vuotta meni tuon vuoden jälkeen saada itseni tuntemaan itseni edes jotenkin ehjäksi, mutta tiedän ettei se ole sinun syysi vaan oma vikani.

 Viimeisenä vuotena en halunnut edes myöntää sitä kuinka ajauduimme muutenkin erillemme, sinä olit muuttumassa ja se pelotti minua. Toisaalta itsekin olin muuttunut että olin aivan loppu elämäni suhteen.  Muistan sanasi vuosien jälkeen jotka tuovat vieläkin kyyneleet silmiini "katso nyt mitä teit, oletko tyytyväinen, nyt se on totta viiltelin itseäni" Olen pahoillani tuosta illasta varsinkin, halusin hyvää enkä tajunnut että olinkin pelkkä idiootti joka luuli auttavansa mutta tekikin päinvastoin. Mitä enemmän pakenit luotani ja mitä enemmän välttelit minua ja seuraani sitä enemmän koitin saada puhuttua sinulle, tuloksetta ja sitä surullisemmaksi tulin. En ymmärtänyt mitä olin tehnyt väärin, samaan aikaan minuun sattui että tiesin sinun voivan huonosti mutta en koskaan ymmärtänyt että olin itse yksi suurimmista syistä siihen sinä tiettynä aika kautena. Olen pahoillani niistä vuosista jolloin tein elämästäsi helvettiä, ahdistin sut nurkkaan ja syvemmälle oloosi. Tein sen mitä pelkäsin kuollakseni, sain sinut vihaamaan minua jopa. Olen pahoillani, halusin/yritin tehdä elämästäsi parempaa niinä aikoina mutta teinkin päinvastoin. En osannut ymmärtää että sinunkin voimasi ovat rajallisia. Sekosin täydellisesti silloin ja itkin wc:ssä miettin kuka helvetti minä oikeasti nykyään olenkaan.

Toivon vaa että voit paremmin nykyään ja elät elämääsi täysillä ja että olet tehnyt elämästäsi sellaisen kun haluat. Olet hyvinkin rakastettava ihminen ja ansaitset vain kaikkea hyvää elämääsi. Tulit tänään mieleeni ja jollakin tasolla ikävöin sitä että menetin parhaan ihmisen elämästäni. Mutta tuntuu että olemme polttaneet sillat takanamme ja ettei ole mahdollisuutta enää sellaiseen kaveri suhteeseen, etten ole sellainen ihminen jonka seurassa viihtyisit tai haluaisit olla. Mutta se on ihan okei mulle. Valehtelisin jos sanoisin ettenkö vieläkin välittäisi sinusta jollakin tasolla mutta tuntuu että paras lahjani sinulle on pysyä poissa elämästäsi kun vaikutat saaneesi sen kuntoon. Eli kiitos, anteeksi & näkemiin tältä osin.