mä olen se narri joka naurattaa aina kun se sattuu sopimaan

Mut ajettiin siihen tilaan silloin josta ei ole paluuta takaisin, tipuin täydellisesti pohjalle ja olin valmis luovuttamaan, mikään mun elämässä ei ollut kaunista, mikään ei riittänyt, tie oli sumuinen ja tyhjä loppuun asti. Kukaan ei enää pystynyt auttamaan sillä pala palalta hukuin vaan syvemmälle. Ihmiset joiden piti välittää musta, ei ne oikeasti välittäneet, ehkä ne ootti vaan hetkeä kun pääsee eroon musta? Kävin kuraattorilla mut se vasta sai mulle paskemman olon. Lopetin ja jatkoin ja pompottelin itseäni. Joskus musta tuntuu vieläkin että elämäni on pelkkää peliä kaikille ihmisille, oon se pelinappula joita muut liikuttelee haluamallaan tavalla. aijemmin aattelin että kuolema on helppo tie elämään verrattuna mut ei se kuolema olekkaan niin helppo sillä se sattuu fyysisesti aivan liikaa. Harva saa mahdollisuuden kuolla kivuttomasti, nukahtaa omaan kuolemaansa tai kuolla nopeasti. Toisaalta hidas ja kivulias kuolema voi kestää tunteja, minuutteja tai päiviä jonka jälkeen se olisi kuitenkin ohi. Elämä sen sijaan jatkuu aina vaan kunnes se katkeaa yllättäen tai sitten kun se loppuu vanhana. Kuka ees tietää pääsenkö hengissä 18 ikävuoteen tai edes 30 kymppiseksi, ei kukaan. Elämässä loppujen lopuksi on kyse omasta elämän asenteesta, jotkut asiat täytyy hyväksyä ennen kuin pääsee eteenpäin ja joskus tapahtuu jotain kamalaa menetät kätesi tai jalkasi niin pääasia että pääsee surusta yli ja hyväksyy asian sillä se mennyttä ei saa takaisin eikä niitä virheitä voi korjata vaikka haluaisikin.

Yhtenä aamuna oot itsevarma, toisena aamuna haluaisit vaan käpertyä nurkkaan. Laidasta laitaan samaa settiä päivästä toiseen "tapa ittes" mut haluan elää, "ahdistaa" mut toisaalta kaikki on hyvin.

olen kasvanut paljon henkisesti viime aikoina, musta on tulossa ihan oikeasti aikuinen, en pelkästään ikäni puolesta vaan sisältäpäin myös. Välillä vähän hukassa mutta eikö meistä jokainen joskus ole?On paljon helpompaa elää kun päästää irti omista tunteistaan, kun ei tarvitsi tuntea vihaa, pettymystä, epätoivoa, surua, onnea, rakkautta tai kaipuuta.

olisiko se vain sitä tyhmyyttä kun uskoin että jäisit viereeni nukkumaan?
että tukisit mua silloinkun mulla on vaikeaa,
oisit se jonka olkapäähän kuivaan kyyneleeni
ehkä se oli sitä pelkkää toiveajattelua.
sillä ethän sinä ole tehnyt sitä vuosiin
sillä sinähän olet kuollut ollut jo kauan
mutta silti unissani käperryn syliisi pienenä lapsena
ja hymyilen koska sinä olet siinä silti.

Dont say no if you can say yes

Tuntuu kuin sisäpuoli taistelisi omaa mieltäni vastaan. Oon päättänyt olla tekemättä itselleni mitään, oon päättänyt etten laihduta.

Tunne tulee niin voimakkaana, ahdistus painaa päätään piilostaan ja tuijotan vaan ruokaani ja mietin etten saa antaa sen tulla, että mun täytyy keskittyä kaikkeen muuhun paitsi siihen, laittaa lusikka uudestaan ja uudestaan suuhun ja unohtaa ne samat ajatukset jotka saa mut häpeämään syömistä tai ahdistumaan ja jotenkin selvisin siitä ilman kauheaa ahdistusta.

"tunnen kuinka myrsky pauhaa ja tunteet ottavat minut valtaansa, haluan vain elää ja unohtaa kaikki menneisyyden virheet ja jättää taakseni ne."

Ennen oisin tehnyt sen tahallani, syönyt ja syönyt niin kauan kunnes pahoinvointi alkaa, ihan sama kuinka paljon söisin ja  kuinka nopeasti, tärkeintä oli vaan saada se kaikki ulos ja oksentaa. Jotta saisin sen kaiken roskan ulos sisältäni ja jotta tulisi parempi olo sen syömisen morkkiksen jälkeen

"tänään kaikki on erilaista, tiedän etten oo enää se sama ihminen, tiiän että pystyn parempaan, mutta silti se tapahtuu"

Miksi kysyn itseltäni nyt? miksi juuri tänään.
Syön pari vanukasta nälkääni, sen jälkeen syön kokonaisen leivän, lautasellisen makaronia ja kanaa, mutta jostaan syystä sekään ei riitä, otan toisen leivän jonka lisäksi kaakaota ja lasillinen limsaa. Tunnen oloni pahoinvoivaksi, makaan sohvalleni läppäri sylissä ja koitan keskittyä ohjelmaani. Mutta se olo ei mene pois ja tunnen kuinka oksennus nousee kurkkuuni, riisun hupparini pois ja juoksen vessaan, tiedän mitä tulee tapahtumaan, oksennan, poskellani omat kyyneleeni niin kauan kunnes mitään ei enää tule. Istun hetken aikaa wc lattialla ja kokoan itseni.

"hetken aikaa tekisi mieli paskoa kaikki ja tehdä kaikki se mitä olisin ennen tehnyt, ottaa terä ja viiltää, epäonnistua oikein kunnolla, mutten näe sille enää syytä"

" palaan miettimään sitä hetkeä kun otat mua kädestä kiinni ja saat mut tuntemaan oloni turvalliseksi ja tajuan etten tarvitse mitään muuta elämääni kuin sinut.

i just breathe but i dont know want breathe

Viikko viimeisimmästä postauksesta enkä edes löydä sanoja tälle ololle.
kaikki on vaan niin epäselvää ja sumuista.
Iltaisin en edes löydä niitä sanoja tai asioita jotka valvottaa mua.
Aamulla herään pahaan ahdistukseen ilman syytä.
Ulkona mussa on kaikki vielä päällisin puolin ehjää ja tyyntä.
Mut sisältä... mä oon hajoamassa
Koulussa se tappelu vasta alkaakin
"etkö varmasti ota mitää?, jäätelöä,mehua vettä"
"ei kiitos"
ja mä taas olin hävinnyt yhden ottelun itselleni
tuntu että ihmiset tuijotti ja yritin olla ahdistumatta
mut en vaa pystynyt, luokassa tuijotan opettajaa suoraan
jotta voisin keskittyä yhteen asiaan
sen sijaan että tuntisin itseni epäonnistujaksi
ja surulliseksi, kieltäminen on paras asia
rangaista itseään sekä saada itsensä tuntemaan ettei
ansaitse esim. ruokaa.
Tunteet vaan kasvaa entistä suuremmiksi
enkä tiedä pystynkö olla kertomatta
tai ennen kuin joku huomaa
tuun polttamaan sormeni tässä ennen kuin huomaankaan

 

äiti sano mulle että en tuu kuitenkaa sitä työpaikkaa saamaan

ja sen jälkeen rupesin miettimään että

miksi ees luulin niin, en tietenkään saa sitä

ja sit aloin aattelemaan miks saisin mitää mikä tekis mut onnelliseksi

ja ne omat äidin sanat sai mun uskon taas horjumaan.

 



 

kunpa tie onneen olisi paljon helpompi, muttei se ole

se on kuin rämpimistä kuiluissa

se on kuin oman itsensä tappamista pala palalta

ja kun onnessaan osuu kiveen

osaako sitä enää nousta

 

if i falling in love, its going to take me down

Pitkän ajan kuluttua kun sitä vähiten odottaa, kaikkien niiden vaikeidenkin vuosien jälkeen. Mä luulen että olen onnellinen, luulen tietäväni mitä onni on taas. Nauran ja hymyilen ja olen oma itseni ja se on helppoa. Mä en enää pelkää tätä maailmaa samalla tavalla kuin ennen, olen kuin uusi versio itsestäni, parempi sellainen. Sillä oon päättänyt että elämä jatkuu vaikka mitä kävisi, kaikella on tarkoituksensa. Jotkut puhuu huonosta tuurista, itse uskon tässä asiassa kohtaloon. Mun onni oli törmätä siihen autoon juuri sinä päivänä, mun oli tarkoitus kokea niin iso ja vavisuttava asia joka sekoittaisi mua entistä enemmän ja saisi arvostamaan uusia asioita elämässäni, mun onni oli huomata kuinka paljon mun läheiset välittää minusta ja kuinka paljon ne on valmiina tekemään mun eteen, mun piti kokea se kaikki jotta välttyisin paljon suuremmalta. Sinä päivänäkin kun törmäsin siihen autoon olin niín surullinen ja muistan miettineenä että haluisin vaan kuolla, kadota ja häipyä mun omasta elämästäni ja kaikkialta täältä, elämässä ei ollut mitään järkeä kun olin sitten kavereitten kanssa tai yksin kotona niin mulla oli huono olla, en oisi jaksanut lähteä ulos ja koin suuria ulkonäköpaineita. Kävin terkkarilla eilen tarkastuksessa ja jutellessa se sano mulle että musta huomaa kuinka reippaampi ja itsevarmempi olen kuin ennen, mielialatestiä tehdessä  sain vaan 4 pistettä ja tällä kertaa ei tarvinnut salata oikeasti sitä mitä tunsi, puolta vuotta ennen jos oisin tehnyt sen saman testin niin pisteitä olisi tullut reilusti. Hän sanoi myös että kun oon tälläinen rauhallinen että mun kavereilla on leppoisa olla mun kanssa ja että musta huomaa että mulle on tullut sellaisia tietttyjä ihmisiä luokallani joita jään kovasti kaipaamaan.

 

Tiedän että aina on mahdollista painua pohjalla mutta tällä hetkellä niin ei tule käymään. Huono puoli minuna ollessa on mun vahvat tunteet ystäviä kohtaan, kun välitän niin välitän jopa niin paljon että itseeni sattuu toisen huono olo, oon helposti tunteideni vietävissä, järki voi sanoa toista mut sydän sanoo toista ja  mun sydän aina voittaa.

why is so easy to pretend to be happy

"kaikki mihin sä koskaan kosket kuolee ja kuihtuu pois"
"kaikilla ihmisillä on myös niitä synkkiä salaisuuksia"
"jonkun salaisuus voi olla se että on tosi laiha ja silti haluaa tiputtaa vielä seuraavat 10 kiloa kunnes tajuaakin sen että se vie hautaan saakka"
"toisil taas se voi olla viiltely tai itsensä polttaminen"
"toisilla ne avunhuudot ja tarinat löytyvät piirroksiensa takaa joiden tarinat vain he itse tietävät"
"joillakin se voi olla se salainen itseinho ja "vatsamakkarien" vertailu peilin eessä iltaisin ajatellen kuinka ruma ja läski on"
"joillakin se salaisuus on se että tuli raiskatuksi eikä uskalla kertoa siitä kenellekkään"
"toisilla se on  äidin menettäminen syövällä tai perheenjäsenen sairastuminen"
"onneton lapsuus, pitkä koulukiusaaminen"
"ulkonäköpaineet se ettei oo koskaa tarpeeksi"
" se että salaa haluaa tappaa muita ihmisiä koska sinua on satutettu niin pahasti"
"tai se että haluat tappaa itsesi"
"joku laskee kaloreita pakkomielteisesti ja valehtelee joka toisella sanalla syöneensä"
"se että sun luotettavin ja parasystävä jättää sut yksin silloinkun sitä vähitellen odotat"
" jollakin on vakava sairaus jonka takia kasvojen sijaan erottaa vaan soikiot eikä tunnista ihmisiä ei edes omaan tytärtään"
"tai sitten oon joutunut onnettomuuteen josta on jo aikaa mutta haluaisi puhua asiasta sillä se vaivaa vielä sun syvintä sisintä"

Kuulostaako mikään noista teille tutulta? Se kuinka paljon murhetta ja huolia ja sairauksia mahtuu maailmaan. Se kuinka itse sairastuu niihin ihan vaan sen takia sillä kukaan ei huomaa tai osaa pyytää apua ajoissa tai milloinkaan. Se kuinka alkaa kasaamaan niin syvälle sisälleen ne kipeät asiat koska ei pysty luottamaan tai halua luottaa keneenkään. Onko se hauskaa katsoa sivusta kun oma kaveri sairastuu johonkin tuollaiseen tai sille käy jotain ja katsot neuvottomana vierestä? Se ei suostu puhumaan sulle ja kieltää kaiken ja pikku hiljaa se koko ihminen jonka tunsit hiipuu pois aivan kuten hänen ruumiinsa. Se on rankkaa käydä lähellä niitä tapahtumia ja katsoa sivusta mutta niin on myöskin se auttaminen. Kuinka moni on sanonut että voit puhua mulle ja sitkun se puhuu susta itsestäsi tuntuu ettei kyynelille tuu loppua tai ettet osaa tarpeeksi tehdä kaverin puolesta tai mietit vaan iltaisin sitä kaveria ja miten se selviää tai pärjää nytte. Se koskettaa välillä liiankin syvältä sillä kun oikeasti välittää jostakusta ja olisi valmis tekemään mitä vaan ja sitkun kuulee totuuden, se särkee vähän omaa sydäntä jo valmiiksi. Kaikki on varmaan joskus kuulleet ja nähneet kun joku kaveri itkee, siin tulee itselle niin lohduton ja avuton olo, miten pystyn parhaiten auttamaan, mitä sanon? sitä saattaa vaa jähmettyä ja ainoa mitä ehkä tajuaa tehdä on halata toista ja vaan sanoa kaiken menevän paremmin. Mut vaikka totuus satuttaa on se parempi kuin ne valheet että voi hyvin. "Salaisuudet ajaa meidät erilleen joka kerta kun kerrot sen saman valheen mulle
mut kun paljastat itsestäs vähän lisää meistä tulee läheisempiä ja teen mitä vaan jotta voisin auttaa sua" Älkään koskaa pelätkö pyytää apua vaikka ette halua huolestuttaa toista, sillä se mikä sai sut rikki on aina mahdollista paikata toisen oikealla avulla ja välityksellä ei ehkä koskaan kokonaan eikä se saa kipua hellittämään paljoa mutta edes hetkeksi. Tääl maailmas on niin paljon vielä ja kai säkin haluat kokea kaikkea ja uskoa omiin unelmiis sillä kun unelmia on ja saavuttaa olet lähempänä kuin koskaan elämistä sekä lähtemistä mutta päätös on tietenkin sinun eikä kenenkään muun. Mutta muista joku täällä rakastaa sinua oikeasti ja haluaa auttaa vaikka mikä olisi.

pelot ei voi tappaa sua vaikka siltä tuntuu

Sun ei tarvi enää pelätä sillä pelko on se joka ajaa sut lopulta niin syvään kuiluun ettet pääse millään irti. Mä voin hyvin ainakin puolet ajastani ja se johtuu siitä että saan taukoa omasta elämästäni. Ettei tarvitse miljoonatta kertaa aamuisin herätä peloissaan sekä ahdistuksen vallassa sen takia että kouluun ja ihmisten ilmoille on taas mentävä. Elän omassa turvakuplassani joka aina pettymyksien tullessa puhkeaa mutta yhtä nopeasti saan kaiken koottua kasaan. Koulu on kuin myrkkyä mulle mutta samalla se parantaa. Koulussa saan kaikki ne arvioivat katseet jotka tarkkailevat minua jatkuvasti ja jonka takia kärsin ahdistuksesta. Olin sitten kaupoissa jonkun kanssa tai yksin tunnen ahdistusta ja pelkoa. Tuntuu kuin haluaisi vaan helvetin kauas kaikesta ja satuttaa itseään. Silloin tunnen etten koskaa riitä, etten koskaa ole tarpeeksi nätti. Töissä mun ei tarvitse pelätä, mua kohdellaan todella hyvin, mut otetaan huomioon, mulle puhutaan ihanasti, eikä koskaan syyllistetä virheistä sillä ne tietää että teen sen ihan itse. Mulle uskalletaan sanoa mun huonoja puolia ja neuvoa ja uskallan pyytää päivittäin neuvoa tai apua kun sitä tarvin. Mulle ei enää sanota että "sie oot nii ujo ja kerää rohkeuttasi" ei enää sillä en oo enää se sama ujo ja hiljainen tyttö kuin olin aijemmin, tietenkin tiettyinä hetkinä olen mutta töissä olen ahkera,reipas ja tarpeellisen puhelias ja olen ylpeä siitä mitä olen sillä se vaatii aina minulta epämukavuus alueen ulkopuolelle menoa. Mun ei tarvi muuta aatella ku sitä että jaksan herätä aamulla, mennä töihin ja tulla kotiin tekemään mieluisia asioita ja välillä nähä kavereita tutussa ympäristössä.

Tietenkin mun elämä ei oo pelkkää ruusuilla tanssimista nyttekään sillä on ollut monia hetkiä kun tekee henkisesti niin pahaa että tekisi mieli luovuttaa itseään vastaan taistelu, mutta yhtäkään erää en ole hävinnyt vielä sillä en aijo antaa sitä valtaa itselleni ja sitä häpeää siitä.

"mä vaan vihaan sitä kaikkea mitä oot laittanut mut kokemaan. enkä jaksa sitä uudestaan ja uudestaan. Mun puolesta voisit vaan painua helvettiin mun elämästä sillä sä et tunnu osaavan muuta ku vaan loukkaavan mua. Sä ahdistat mut nurkkaan. Sä vaan painat koko ajan päälle. Sä luulet tietäväs mun asioista mut oikeesti et tiedä yhtään mitään musta ja mun elämästä. Sä luulet tietäväs miten mua voidaan auttaa mut sun sanat saa mut vaa tuntemaa itseni huonommaksi kuin muut."

tuntuu ku ois vaa nii helvetin rikki vaikkei siin oo mitää järkeä eihän? elämä jatkuu vaikkei haluaisi ja mikään ei muutu jos ei ees yritä. Älä huoli kultapieni, tänää voit olla sekaisin ja satutettu mut huomenna oot jo ihan jotain muuta. Kai mä sen teille kertoisin jos sisältä ois aivan lohduton vaikka ulkokuori toista ois