sinä joka luet tätä rakasta itseäsi,sillä vain sinä olet itsesi pahin vihollinen

vuosi 2015, kyllä et voi mennä huonommin kuin vuosi 2014.

mitä saan näiltä vuosilta jotka elän?lisää vahvuutta itseeni kun kolhin itseni tarpeeksi pahasti?
lisää hyviä muistoja? lisää ihania ihmisiä elämääni? lisää rohkeutta ja sosiaalisuutta?lisää kokemuksia? lisää huonoja hetkiä? lisää ihmisiä joista haluaisin välittää mutten välitä? lisää hymyjä? lisää valheita ? lisää paljastavia katseita? lisää terän kanssa leikkimistä?lisää laihduttamista?lisää pettymyksiä? itkettyjä öitä? täydellistä sumua elämässä? todellisuudentajun menettämistä? rakkautta? menetyksiä? saattohoitoa? kipeitä muistoja?hyväksikäyttöä? uusia sairaala reissuja? itseni kadottamista? lisää sitä elämää joka ei tunnu enää miltään.

Sä tiesit tasan tarkkaa mitä mä ajattelin, sä tiesit mitä aikoisin sanoa,sä näit sen mun jokaisesta katseesta,jokaisesta liikkeestä ja mä kun taas vaan luulin että voisin saada jotain sellaista,jotain niin suurta vaikka sisimmäs tiesin ettei se tulisi koskaan tapahtumaan. sä kielsit kaiken,leikit tietämätöntä jotten mä nolaisi itseäni sen enempää.

 

Johtuuko tämä aina siitä kun peiliin katsoessa kuvajainen on tyhjä? kun oma kuva on niin iso että tekisi mieli särkeä koko peili? johtuuko se siitä etten pysty ottamaan kuvaa itsestäni ilman kyyneliä?

Teen uuden vuoden lupauksen,vuoden kuluessa mä muutun,en aijo elää enää hetkeäkään siinä ihmisessä josta en pidä,mä muutun sellaiseksi jolloin voin viimeinkin hyväksyä itseni tälläisenä. Luovuttamista ei ole olemassa sen jälkeen, epäonnistumisista rangaistaan ja alhaalta noustaan ylös lopulta, haluan näyttää joka ikiselle joka on minut painanut maahan sekä näyttää itselleni että pystyn siihen

tunnun usein olevani negatiivinen itseäni ja elämääni kohtaan,mun ajatukset kulkee helvetin usein siinä etten oo tarpeeks ja että tarvin rangaistusta toi on kirjoitettu vaan pari päivää sitten mut tänää tajusin jotain paljon parempaa kuin tuo.

mä tajusin sen, juoksen pakoo elämää,sen sijaa että voisin elää sitä niin kuin joka ikinen päivä olisi viimeinen. Mä meen aina sieltä mistä aita on matalin,pakenen omia ongelmiani vaikka se vain pitkittää sitä tuskaani. Aina puhun siitä kuinka haluaisin paljon kavereita ja haluaisin että joku huomaisi minut ja rakastaisi tälläisenä mutta miten kukaan pystyy jos en anna itseni olla sellainen kuin olen tai kun suustani tulee nykyään enemmän valheita kuin totuutta. Miten voisin olla onnellinen jos en edes itselleni myönnä että mulla on ongelmia joihin tarvitsen apua. Mun ei tarvi joka ikinen päivä hymyillä vaan muiden vuoksi,mun ei tarvitse valehdella sen takia että musta tykättäisiin,valheet aiheuttaa ongelmia ja muuraa mut syvempiin vesiin. Aina halusin niitä kavereita mutta nyttemmin oon tajunnut etten vaa yksinkertaisesti ole sellainen ihminen joka pystyy sellaiseen,sillä nykyäänkin tuntuu olevan vaikea nähdä niitä vähäisiä kavereita,sillä oon pitäny liikaa asioita sisälläni enkä pysty olemaan normaalisti kenenkään seuras, oikeestaa tapaamisiakin oon jännittänyt aina oli se ihminen kuinka läheinen ystävä mulle,ainoa kenen seuraa en aina jännittänyt oli anni. Ei ihmiset mua tuomitse jos kertoisin totuuden sen sijaa että annan sen kuumotella mun sisällä. Mä haluan päästä vapaaksi näistä kahleistani ja olla kuin muut mut jos haluan jäädä tänne valheiden ja viillettyjen ranteiden maahan niin en tule koskaan saavuttamaan sitä jota olen jo kauan halunnut.


mä oon antanut muiden jo kauan sanella mulle millainen mä oon vaikka totuus on se että itseäni mun pitää kuunnella. Oon  löytänyt maailmasta paljon pahaa ja sokaistunut kun pitäisi löytää elämän hyviä puolia,ehkä oon halunnut uskoa ettei mua pysty korjata tai että oon muita huonompi mut tänää sanon sen itselleni olen arvokas eikä kukaan voi muuttaa sitä edes sillä kuinka paljon haluaisi mun kuolevan tai kuinka arvoton olen eräille. Olen katsonut ja itkenyt ihmisten perään jotka on jatkaneet elämäänsä eteenpäin kun itse olen ollut niin rikki, olen katsonut kuinka muut on rämpineet kuopastaan ylös sekä olen huomannut kuinka en kuulu enää sellaisen ihmisen elämään joka oli mulle kerran koko elämäni siihen aikaan mut se että mulle tärkeimmät ihmiset on lähteneet ei tarkoita sitä etteikö mulla voisi olla elämää heidän jälkeensä tai että mun pitäisi ottaa niin rankasti heidän lähtönsä. Heidän lähtönsä voi tarkoittaa uuden alkua sekä sitä että he ovat tehneet tehtävänsä elämässäni,sillä jos se ei kestänyt nyt niin miksi se kestäisi myöhemminkään.

elämä on yksi suuri mysteeri ja ehkä mun täytyy uskoa että synnyin sen takia
että olin haluttu lapsi enkä aijo tuottaa pettymystä heille
on tietenkin useimpia päiviä jolloin en ole okei
muhun sattuu helvetisti
en pysty kertomaan kellekkään mitä tunnen
salailen asioita vaikka joku saa kuitenkin selville
ja ei musta ei tule äitini kaltaista
mut mä en suostu elämään tässä roolissa
niiku kaikki on sanonut mulle
jätä ne kuoret pois ja lopeta se esittäminen
mä en ole ujo,mä vaan pelkään liikaa