niinkuin pieniä polkuja ranteessa on,hihan alle ne piiloon jää eikä kukaa tiedä et on onneton

kirjoittaminen on todellakin jäänyt aika huonoksi vaikka olen päivitellyt silloin tällöin "runo" muodossa ja lyhyesti.Aattelin kirjoitella pidemmin asioista sitten kun on aikaa ja jaksamista siihen ja haluan. Tarvitsisin niin kuuntelijaa elämässäni mut kaikilla tuntuu olevan niin kiire, toivoisin myöskin ymmärtämistä sille kun kerron miksi olen tehnyt niin kuin olen, tänään taas vähän hankalampaa olla tässä kaikkien niiden edessä sillä kipu on lähempänä mua hetki hetkeltä entistä enemmän. Viime aikoina monet vanhat haavat on auenneet ja traumat tulleet mieleeni liiankin tuoreina joka vaikuttaa koko hyvinvointiini erittäin suuresti. Yhtenä iltana sitä vaa huomasi kuinka oli valmis luovuttamaan ja aikomuksena vetää pää sekaisin pillereillä mut en tehnytkään sitä vaan annoin toisenlaiselle itsetuhoisuudelle vallan mut niin kuin kaikki sanoo elämä jatkuu se ei lopu yhteen repsahdukseen eikä kymmeneenkään,se loppuu siihen kun ei enää hengitä. Mä en oo luovuttamassa se on asia minkä tiiän liiankin hyvin,en oo valmis siihen. Tänään voin itkeä,huutaa ja hukkua pala palalta mutta huomenna hymyilen kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Ihmiset satuttaa muttei se ole mikään yllätys, mutta se että joku tärkeä jättää taas kerran
viiltää syvimmiten  "kiitos ja hei"