im just confused of everything

Usein kysytty on että mitä itse haluat elämältä?ennen vastauksena olisi ollut joku kiva omakoti talo ja pari lasta ja mies.Nykyään en tiedä,sillä vuodet on kuluttaneet unelmani pois.Ihmiset on raastaneet minut rikki tietämättään.

mietitteks te koskaan ulospääsyä täältä?ettei aina tuntuisi olevan ansassa,ettei aina tekisi mieli satuttaa,ettei tuntuisi yksinäiseltä,surulliselta koko ajan,että joku sanoisi sen loppuvan aikanaan,ettei se tunne seuraa ikuisesti,sitä vaan haluis paeta ja olla tuntematta,sitä vaa haluis elää mut samal haluu kuolla.

Kuolema on maailman luonnollisin asia mutta samalla niin järkyttävä,oli se sitten joku tuttu tai tuntematon,mutta mitä kun se tuntuu olevan ainoa oikea asia itselleen?mitä jos sitä miettii päivittin?kuvittelee mielessään kuinka tulee kuolemaan,kuinka helppoa se tulisikaan,olla olematta,maailmassa jonka ennen näin kauniina ja nykyään niin sumeana ja surulliselta.Jos kukaan ei ymmärrä mitä käyt läpi,jos kukaan ei kuuntele,jos kukaan ei välitä,niin olen kuin puro joka on tukkeutunut aikojen saatossa.

tiiätteks sen tunteen ku ette tiiä herääkö joku ystävänne seuraavaan aamuun,kestääkö sen mieli sen kaiken vai haluuks se vaa päästää irti,saisinko aamulla soiton jossa joku ilmoittaisi kuolemasta,vai kävelisinkö kouluun tietämättömänä tapahtumasta ja tieto kantautuisi korviini vasta siellä,kieltäisin asian ja leikkisin että se on unta,että sä oisit olemassa vielä,ettet sä ois tehny sitä,mut omissa unelmissaan ja kuvitelmissaan ei voi elää ikuisesti,vai romahtaisinko heti maahan itkemään sitä itkua joka ei tuntuisi koskaan katoavan,kävelisinkö loppupäivän se sama tyhjä katse silmilläni vai pidättelisinkö itkua ja hymyilisin ja alkaisin esittää vahvempaa kuin olen.Näkisin sut joka paikassa missä oisin,pihalla,mun vieressä,sun kotisi pihalla,kaupassa ja ne näyt ei koskaan lakkaisi.


"sehän on kohdellut sua huonosti,millaiset välit teillä on?"hämmennyn,sillä kaikki ne asiat jotka taas aukes satuttamaan mua alko siitä yhdestä sanasta "sinä" sana,siitä kuinka muistin mitä oot tehny mulle joka ei ole reilua,sillä en osaa päästää irti sinusta,enkä haluakkaan,vaikka sillä ei olisi sinulle mitään väliä,yksinkertaisesti välitän ihan liikaa.Vastaan "kui?meil on just hyvät välit,jutellaan usein ja näin" ja se vastaa sen minkä olin jo unohtanut,sen joka kertoo etten merkitse sille yhtään mitää ja se sattuu enemmän kuin mitään.Olin aika paskana silloin kun kerroin siitä jutusta kaverille,sillä mut jätettiin sanomatta sanaakaan ja olin huolesta sekaisin ja joka päivä lisäsi sitä huolta ja tuskaa mun sisällä ennen kuin lopetit tuskani ja mun oli pakko piilottaa se kaikki,leikkiä onnellista mut aina ovien takana löytyi se rikkinäinen tyttö joka ei vaa enää pystynyt ottamaan enempää vastaan.

 

Pari vuotta aikaisemmin mulle tultiin sanomaan että mun kaveri on ihan sekaisin ja että se tappaisi itsensä ja ekaks huolestuin ja sen jälkeen menin jotenki sekaisin,mulle tuli sellain tunne että "herranjumala se oikeesti tappaa itsensä ja mun pitää estää se jotenkin" ja se ihminen joka tuli kertomaan siitä lietso sitä pelkoa,vakuuttelemalla asiasta,pahimmilla tavalla.Sitä kuinka se karkas kotoa,kuinka se oli jotain sanonut tälle ihmiselle,se oli ilta jolloin se tapahtu,mun mieles vaa pyöri se ihminen ja sen kaverin sanat ja tuntiin tuijotin sitä ruutua ja se ihminen kerto mulle aina "mitä tapahtuu ja mitä se on tehny ja onko sitä löytyny yms" muistan kuinka en vaa enää kestänyt oikeesti,niitten kymmenien huolestuneiden  viestien jälkeen joihin ei tullut vastausta,menin sit ulos kävelemään ja mietin että makaako se jossain kuolleena,onko liian myöhäistä ja muistan kuinka aloin itkeä vuolaasti ja aloin nauhoittamaan ääniviestiä hänelle,muistan kuinka sanat takelteli ja kuinka nyyhkytin vähän väliä ja lopulta lähetin sen ja tulin ulkoota sisälle ja meni ehkä jotain puol tuntia ku sain vastauksen hänen olevan ihan okei ja että mua oli kusetettu.Helpottoneisuus sekä viha tulvivat minuun samaan aikaan.

Kuolee hitaasti hän,ei rakasta itseään.Kuolee hitaasti hän, joka tuhoaa oikean rakkautensa, joka ei anna itseään autettavan. Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä tai puhumalla muukalaisten kanssa.

oltiin sillalla minä,mari,milla sekä sofia,oltiin 5lk ja oltiin käyty hakemassa karkkia ja juotavaa läheiseltä kaupalta,pydähdyttiin sillalle huilimaan,annoin marille juotavaa  ja se joi ja se pelleili että heittäisi korkin veteen ja läpällä heitti sen korkin ja se (vahingossa) meni veteen,suutuin siitä sillä mulla oli iso pullo juotavaa mutta mun piti heittää se pois koska en pyöränkää voinut kuljettaa sellaista laukussa ilman korkkia..kävelin poispäin heistä ja kun en heti (antanut anteeksi ja kyllä suutuin niin pienestä asiasta) niin mari meni sellaiselle ns vaaralliselle paikalla ja sano jotain jonka takia olin sillee että joo en oo enää vihain yms.Jossain vaiheessa milla oli käynyt sillan kaiteelle istumaan ja muistan kuinka kävelin lähemmäs millaa ja se sano "jos tuut enää yhtää lähemmäksi niin mie hyppään" hämmennyin ja mietin vaan että milla pitää saada alas ennenku se oikeesti tippuu sieltä,otin silti uuden askeleen,milla osoitti olevansa tosissaan laittamalla toisen jalkansa kaiteen yli ja nousi seisomaan sen jälkeen sillan kaiteelle.Anelin häneltä että hän tulisi alas ja lähestyin häntä silti,mari huusi jotain "että et nyt oikeesti tuu lähemmäs en halua sua!" ja sofia sano että "milla on tosissan,älä mee lähemmäs" ja se itse meni hetkessä millan viereen,niinpä en ottanut askelta vaan kävelin kauas siitä paikasta,niin heti sen jälkeen milla tuli kaiteelta alas.oon miettiny että jos se ois hypänny ja kuollut nii oisinko kärsinyt tunnon tuskistani elämäni loppuun asti? oisinko enää ees olemassa?

kuolemaan liittyviä muistoja on enemmänkin mutten halua kiusata itseäni enempää enkä muistella.
mitä tapahtuu kun me kuollaan,saako siitä sen ikuisen rauhan,ettei enää tunne mitään,vai tunteeko sen kuoleman kivun ikuisesti,jääkö ruumis maan alle ja sielu muualle.
mitä kun itket öisin etkä tiedä ketään jolle voisit soittaa?hengittelet syvään ja mietit whats te point in life?
kuinka mie olin jo päässyt näin alas..miksen vaa voi myöntää että välillä tarvin apua

did i break down? did i cry? when you make me sad

"se vie minut mukanaan ennen kuin tajuan mitä tapahtuu,ahdistaa sekä kyyneleet valuvat, taas ne samat mitättömyyden tunteet leiskuvat sisälläni kuluttaen minua loppuun,tiedän että tämä yö päättyy kyyneliin ja ilman sairaalaa itsetuhoisuuteen,enkä pysty lopettamaan ennen kuin kaadun heikkona maahan,ennen kuin viimeinenkin veripisara on tippunut minusta lattialle,miksi ne tunteet palaavat takaisin tekemään elämästäni vaikeampaa,enkö enää koskaa saa hymyillä?kuinka pieneksi ja turhaksi itseni tunnen ja se lisää haluani kuolla entisestään,eikö se riitä vieläkään mitä olen kokenut?tulevatko ne taas tänä yönä minua katsomaan,kuiskimaan sanoja korvaani ja tunnen kuinka silmät painuvat väkisin kiinni ja vajoan sänkyni läpi pimeyteen ja aamulla heitä odottaa veltto ruumis."

miksi aina käy niin että eka ne välittää,kertoo kauniita sanoja,saa mut hymyilemään mut sit se taas tapahtuu,kiinnyn ihmiseen nopeasti,tekisin mitä vaan sen vuoksi joka on antanut mulle tukea huonoina hetkinä ja tuntuu kuin ne tietäisi sen ja unohtavat minut niin kuin en olisi koskaan ollut minkään arvoinen heille,en koskaa saisi välittää kenestäkään sillä tulen vaan pettymään,viiltämään ranteeni verille vain sen takia koska he saavat minut tuntemaan etten voisi koskaan kuulua mihinkään,missä niin kipeästi haluisin olla,miksi jaksan typeränä uskoa että oisin heille ees joku?sillä heillä on aina toisensa ja minä olen niin ulkona kaikesta.vaikka kuinka yrittäisin en tulisi silti olemaan mitään,sillä sisältä olen vaa se lapsi jota kukaan ei voi sietää.Ne puhuu puhe avusta,mutta viikkoja kuluu eikä mitään tapahdu,ne unohti koko jutun,en siis ansaitse parempaa oloa?en sitä että saisin purkaa tätä.

Se tapahtui taas,se tuli keskellä yötä enkä päässyt pakoon sitä,oli pakko raapia kynsilläni käsiäni ja jalkaani ja nipistellä itseäni,olin jo nousemassa ylös lähteäkseni juoksemaan sillä sen avulla saan itseni pakoon tätä kaikkea,ainakin ennen osittain,mutta muistin etten voi juosta saatikaan kävellä tämän jalan kanssa ilman keppejä.Haluan elämäni takaisin mutta pelkään että pian on liian myöhäistä,sillä ekaks ne huomaa kuinka hauskaa niillä on ilman mua ja pian ne alkaa toivoa etten tulisi ollenkaan kouluun,pelkään menettäväni kaiken sen minkä sain kesän aikana,pelkään että oon vaa muisto hautakivessä vaikka oonkin elossa.Mikä mua vaivaa miksen saa mistään otetta?poliisi soitti tänää ja halusi kuullustella mua,ei,ei,ei,ei,en halua muistella asiaa,repiä niitä haavoja auki uudestaan ja miettiä sitä päivittäin.

Sä merkitsit mulle ennen niin paljon ja nykyää vähän vähemmän, mitä tapahtui miks kaikki lähti menemään väärinpäin.

ps. oli pakko ottaa pois ja julkaista uudelleen sillä tekstissä oli niin paljon kirjoitusvirheitä.

so you keep telling me to be myself and when i was i saw you running away from me

mitä kuin menettää toivon ja on valmis heittämään hanskat tiskiin,mitä jos ei enää halua jatkaa?ajaudut itsesääliin etkä osaa enää uskoa ja jaksaa taistella tätä kaikkea vastaa,itket sängyssä monta kertaa päivässä ja pyyhit kyyneleet vaan silloin ku puhut puhelimeen tai kun joku tulee katsomaan sinua.Mutta sä et tuu koskaan selviytymään tästä ja pääse normaaliin elämään jos ei jaksa ees yrittää.En pysty nykyään ajattelemaan mitään muuta kuin onnettomuutta sekä jalkaani,mulla pyörii elämä sairaalan ympärillä,sillä sieltä kokonaan ulos pääseminen on jo pitkän matkan takana.Ainoa hyvä puoli on siinä että se aikaisempi henkinen paha olo ei jyllää päällä,mutta silti on jotenki nii paha olla vaan,ei sillä sietämättömällä tavalla sillä jalan kivut saavat henkisen olon hälvenemään,mutta silti olen päivittäin surullinen sekä alakuloinen,eikä kukaan tunnu ymmärtävän,kaikki sanoo että ymmärtää mitä koen tai miltä se tuntuu,muttei ne voi ymmärtää kokonaan,niitä pelkoja ja sitä kaikkea.

 

kun ihminen ei halua tuntea,
kuolema voi tuntua unelmalta
kun kuoleman näkee läheltä
siitä unelmoiminen
tuntuu helvetin naurettavalta

hulluus ei ole sitä että on rikki
tai synkän salaisuuden riivaama

Usko sekä toivo auttavat minua eteenpäin,selviytymään siitä mihin halusin vaan kuolla,ehkä tällä kaikella oli oma merkityksensä,ehkä tämä on se käänne kohta jonka piti avata silmäni ja sen se tekikin,kaikki muuttui,mulla oli suunnitelmia,itseni tappoaikeita,sillä ainoa mitä halusin oli pois elämästä,sillä kaikki tuntu vaa vievän sen ilman jota hengitin,sillä mua ahdisti kaikki ja se rikkoi mut palasiksi mut hetkeksi ja sai tajuamaan sen kehen voin luottaa, ja muutenkin lähennyin tosi paljon erään ihmisen kanssa kesän aikana,siitä ihmisestä tuli kuin sisko mulle,mut samaan aikaa se pelottaa mua sillä kun jonkun tärkeän menettää niin jonkun toisen saa tilalle ja en oo valmis menettämään enää ketää mulle tärkeää ja oon miettiny  sitä että miksi  musta tykkää sellaiset ihmiset joihin en pysty kiintymään/joista mun on vaikea välittää?vai onko vika vaan mussa etten osaa välittää tietyistä jotka välittää musta ja tiiän sen olevan epäreilua heitä kohtaan.ps.anteeksi niille joille meen yleensä juttelemaan mutten vaa pysty keskustelemaan järkevästi ja miettimään aiheita mistä puhutaan niin kuin oon ennen tehnyt.

"luulin sun oikeesti ymmärtävän mua sekä välittävän
mut taisin olla väärässä
sä et välitä ainakaan musta¨
muuten sä et kohtelis mua kuin paskaa
sillä sä tietämättäs satutat mua
mut taijat vaa nauttia siitä
ehkä se olikin liian hyvää ollakseen totta
ehkei sitä oo olemassakaan mitä etsin
ehkä säkin olit vaa yks niistä jotka etti musta jotain mitä vois hyödyntää
ehkä oon väsynyt elämään"

Keho haluis tuntea uuden viillon,yks pikku viilto mutten voi,sillä mut riisutaan alasti ja jäisin heti kiinni viilloista,kuinka häpeällistä tämä voikaan olla.

ne tunkee psykiatrin mun pään sisää ja pelkään mitä se näkee

3 viikkoa on mennyt onnettomuudesta ja en osaa kuvailla tätä tunnetta joka vihloo sydämeni pohjasta,sitä joka repii mut,viimeset viikot on ollut täynnä kyyneliä,alakuloisuutta,pelkoja,vihaa sekä paljon kipua,tuskaa sekä älyttömästi huonoja uutisia toisensa perään.Heitän läppää jalastani sillä en kestä karua totuutta ja jottei mua masentaisi ihan koko ajan,sillä ajatus siitä saa mut kyyneliin.Ennen onnettomuutta pystyin ees tuntemaan ilon mut nyt en jaksaisi hymyillä en kellekkään,enkä saa mistään iloa,mun elämä katosi siinä onnettomuudessa,minä katosin,se tyttö joka seisoi tässä viikkoja sitten katosi ja vaikka hän oli ollut jo surullinen aikaisemmin,sen vielä pystyi kestämään mut nyt maailma on enää karu ja kylmä ja se tyttö haluaa vaan kuolla pois.Viisi leikkausta takana ja jokainen aiheuttaa mulle henkistä taakkaa,ekassa leikkauksessa laitettiin naulat,toinen oli hätä leikkaus jossa tehtiin syvät viillot,kolmas oli haavojen sulkeminen hakasilla,neljäs ihonsiirto leikkaus,viides oli plastiikkakirurgin tekemä,kuoliossa olevan ihon poisto leikkaus,jokaiseen leikkaukseen oon mennyt kyyneleet silmissä ja palannut kyyneleet silmillä ja se kipu leikkauksen jälkeen,jokainen pieni liikutus jalalla,aiheuttaa kovan kivun ja menee päiviä ennenkun kipu pikkuhiljaa lievittyy mut se ei koskaa katoa kokonaan.Jokainen askel keppien kanssa on täynnä kipua,mutta sitä oppii sietämään vähitellen,mutten enää muista miltä tuntu kun ei sattunut mihinkään.

"mitä kun lääkärit antaa turhaa toivoa,mitä kun joka kerta sen kotiinlähdön sijaan ne kertookin uudesta leikkauksesta ja sä et enää uskalla toivoa sillä niin monta kertaa ne petti lupauksensa ja joka kerta kun ne sanoo sen ääneen nii koko maailma romahtaa "

tuntuu niin turhauttavalta maata sairaalassa päivästä toiseen,tuntuu että jään kaikesta paitsi siitä miten normaalit ihmiset pystyy elämään niin kuin aina mutta itse oon jäänyt paikoilleni pahasti.en koskaan ollut tajunnut että se että pystyy kävelemään on suuri lahja ja miltä se tuntuisi menettää kävely taito.Miltä tuntuu kun joutuu istumaan pyörätuolissa,miltä tuntuu kun enää ei pysty seisomaan kuin hetken paikoillaan ennen kuin on pakko taas käydä istumaan,miltä tuntuu kun kipu polttaa jalassa joka askeleella ja kuinka pelottava ja suuri ponnistus on pienikin matka sauvojen kanssa.

ihmiset katoaa niin nopeesti
ja mua vaa pelottaa
kun ne pitää hauskaa yhdessä
kuinka ne unohtaa mut
ja kun taas ilmestyn joskus takaisin elämääni
niin saisin vaan halveksuvia katseita
eikä kukaan jaksaisi välittää

pakko syötän itseäni joka ikinen päivä,teen kaiken minkä ne tahtoo mun tekevän mut silti ne vie multa kaiken sen mitä tarvitsen eniten,päästä pois tai ees hyviä uutisia,mut aina ku tunnun ees pääseväni jaloilleni niin saan lisää paskaa niskaani,uusi leikkaus,lisä päiviä,sun jalassa on kuollutta ihoa niinpä tarvitset uuden ihonsiirron ja tuntuu etten jaksaisi enää,ettei pää kestäisi päivääkään.

öisin sitä vaa miettii että mitä jos oisin mennyt eri reittiä,niin se mies olisi vieläkin elossa,mietin oliko hänellä vaimo ja lapsia jotka jäivät kaipaamaan häntä,riistinkö minä lapsilta oman isänsä?syyttävätkö he minua siitä onnettomuudesta?olenko siis tappaja,tapetun sijasta,mietin yhä miksi sen piti mennä näin,miksen minä saanut mennä.

luulin paranevani mut luulin väärin, mun piti päästä kotiin mut sit uutta leikkausta vaan sain kotiin lähdön tilalle, tiiätteks miltä se tuntuu uudestaan ja uudestaan saada toivoa mut joka kerta ne räjäyttää sen sirpaleiks ku jonkin lasin, ne kokoontuu sun ympärille viis hoitajaa ja kaks lääkäriä jotka tutkii jalkaa ja kun kuulen sen ekan sanan "ainoa vaihtoehto on leikkaus" muu maailma häviää ja lääkärin sanat hukkuu huoneeseen, kyyneleet valuvat järkyttyneenä poskella ja en usko sitä todeksi, kaikki se minkä eteen uurastin koko ajan katoaa, lihakset surkastuu ku en saa liikkua moneen päivään ja koen sen kipu helvetin johon ei lääkkeet välillä auta,mun iho on kuollut se ei herää eloon itsestään ja pian elän leikkaus päivää, jännitän hoitaja tulee ottamaan erästä laitetta ja kun kysyn leikkauksesta hän mutisee jotain ja tajuan että mua lähdetään viemää leikkaukseen, en pysty enää olemaan rauhallinen ja kyyneleet valuvat hoitajien silmien eessä taas vaikka tahtoisin peittää kaiken sen pelon, viides leikkaus ja kun hoitaja kuljettaa sänkyäni käytävällä yritän rauhoittua mutta hoitajan sanat että hyvin se menee saa minut  itkemään entisestään,hoitaja kolauttaa sängyn hissin reunaan ja matkustetaan alas, mitä lähemmäksi leikkaus salia päästään sitä  enemmän tunnen kuinka sydämeni lyönnit jäävät välistä ja sitä vaikeampi on hengittää, salissa tapaan tuttuja kasvoja sekä uusiakin, ainoastaan nukutus lääkäri esittäytyi, hoitaja kertoo tilanteen leikkaus salissa oleville ja kun kuulen sen uudestaan se  saa minut poissa tolaltaan joudun siirtymään leikkaus pöydälle omasta sängystäni ja minuun laitetaan kolme lappua joiden avulla seurataan pulssia.Suoniani alkaa kirvellä kädestä ja kysyn laittoiko ne jo uni lääkkeet ja ne oli laittanut, se kipu vaan kasvo ja pidätin kyyneliäni ja muistan kuinka happea ne anto naamarilla ja kuinka lopulta hätäännyin kun en saanut nukahdettua.


Seuraavaksi herään heräämöstä ja olen sekaisin sillä uni lääkkeet painavat päälle, hetkessä virkoan ja mua alkaa taas ahdistaa olla siellä ja haluan osastolle, vasta tunnin päästä mut viedään osastolle ja sinä aikana oli lähellä etten alkaisi huutaa.

perjantaina kaiken sen paskan keskellä,sain jotain hyvää,lääkäri tuli ja alko puhua kotilomasta ja sitä sitten samana päivänä jo päästiin kotiin ja saan olla maanantaihin saakka kotona ja se onkin ainoa hyvä puoli asiassa,vaikka eka tuntu pahalta olla kotona ku mikää ei ollu entisellään ja porukat hössöttää iha sairaasti.Lisäksi mulle luvattiin puheapua mutten oon vieläkää saanut sitä ja vaikka ne hoitajat on nähnyt miut särkyneenä,ehkä ne vaa luulee mun pärjäävän vaikka haluisin voida jutella jonkun kanssa.Onneksi oon saanut paljon tukea kavereilta sekä ystäviltä ja monet on laittaneet tsemppi viestejä ja oon yrittänyt vähän purkaa tunteitani heille,ihmisistä on suuri apu ollut varsinkin eräästä.Oon ollu viiltelemättä ainakin sen kolme viikkoa ja sama jatkuu sillä se huomattaisiin liian hyvin haavat ku joudun takaisin sairaalaan pariksi viikoksi,jos oisin päässyt kotiin aikaisemmin nii oisin villellyt jo sillä en vaa kestä tätä kaikkea mutta nytkun tää menee näin nii koitan lopettaa ja heitän terän pois.Lisäksi huolestutti kun kotona oli päiväkirja täynnä kuolemaan liittyviä tekstejä sekä itsemurha kirje niin kuumotteli ku äiti on penkonu kaappeja mut eipä se kai sitä löytäny onneks,pakko polttaa ne.

VAROITUS: laitan pari kuvaa jalastani miltä se näyttää nytte, katso omalla vastuulla,sillä se on kamalan näköinen ja usein kuulen kommentteja ihmisiltä "hyi vittu" jos tiedät ettet pysty katsomaan syviä haavoja niin älä katso.ps älkää käyttäkö alla olevia kuvia missään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vasemman puoleinen kuva on uusin ja se toi musta juttu on vaa suoja ja siinä näette kuinka suurelta alueelta ne otti ihoa ja ne otti oikee luuhun saakka kuollutta ihoa pois.Oikean  puolisessa kuvassa taas jalassa on kuollutta ihoa ja se on ns. kuoliossa noissa mustissa kohdissa,lisäksi sivulla on hakaset hätäleikkauksen takia.Kuvissa ne näyttää vähän paremmilta kuin oikeesti on.

vaikket sitä näe mua pelottaa

Herään kipuihin aamulla, hoitajat pyörivät ympäriinsä, tehden erilaisia kokeita, kello matelee, 5,6,7,8 viimeinkin se on edes yhdeksän, mutta ainiin eihän sillä ole mitää väliä täällä, sinä aikana mua on pistelty, mitattu kuume ja laitettu antibiootteja tippumaan lisäksi lääkäri on käynyt katsomassa jalkaani. kivut eivät ole missään vaiheessa loppuneet, ne elävät muistuttamaan minua siitä.Perjantai minä uskoin siihen tosissani pääsisin viimein kotiin, mutta se olikin vain yksi pettymys muiden joukossa, eilisen leikkauksen takia olen jumissa täällä seuraavat viisi päivää jopa kauemminkin.

Hukun tunteideni alle, johtuuko se siitä että olen yksin kuuden hengen huoneessa taas vai sitä kuinka olen riippuvainen kipulääkkeistä, kyyneleet valuvat huomaamatta poskilleni ja ajatukset täyttävät mieleni, miksi juuri minä? Hymyilen nykyään enemmän mutta se hymy on niin hento ja särkyväinen ettei kukaa onneksi katso silmiini josta paistaa suru läpi.lääkkeideni takia näen välillä harhoja, viime yö meni painajaisesta toiseen eläen, tekemällä ainoasta asiasta jolla pääsen pakoon oikeaa maailmaa hyödyttömäksi.

hoitaja huomaa kyyneleeni ja yrittää lohduttaa ja saada syytä selville ja muistuttaa siitä että voin aina soittaa jos on paha mieli. Kultainen hoitaja, muttei se auta mitenkään.

Hiljaisuus se tekee minut hulluksi sekä se kuinka ihmisten varassa loppujen lopuksi olenkaan, viikkojen jälkeen aika matelee ja minä saan vain maata vuoteellani päivästä toiseen, käteni turposi koska neula oli ollut kädessäni väärin ja kukaan ei uskonut minua kun sanoin että sattuu kun antibiootteja virtasi suoniini, odotan vain päivästä toiseen sitä kuinka edes saisin elämäni takaisin, tunnen sen tyhjyyden polttavan rinnassani,sillä se sattuu olla niin yksin ja omillaan ja jokainen meistä tietää ettei tämä ole elämää.sitä vaan haluaisi palata ajassa taaksepäin sillä nykyään en tiedä minne suuntaan lähtisin, en tiedä mitä tekisin, elämäni on päämäärätöntä haahuilua,mikään ei ole enää selvää,keneen voin luottaa siis,kenelle voin uskoutua?huolestuneina ihmiset on kyselleet kuulumisia ja jopa nekin jotka on satuttaneet minua pahimmiten niin haluaisivat nähdä minut,tunnen olevani pelkkä taakka muille ja sen takia itken yksin huoneessa silloin kun on mahdollista,laitan usein viestiä jollekkin ja sitten kun he eivät vastaa ajattelen vaa heidän saaneen tarpeeksi.liian usein toivon että oisin kuollut siihen onnettomuuteen,sillä en halua käydä tätä läpi sillä kukaan ei tajua,vaikka kuinka kertoisin.mun koulu menee päin vittua ja pelkään saavani vuoden välivuoden tämän takia.

en tiedä mikä on pahinta täällä ollessa se kipu vai ne piikit vai pelko.

you see me? scary im not here

Tää hetki on nii katoava sekä hauras ettei siitä saa millään otetta,sitä vaa on nii väsynyt kaikkeen että tuntuu että voisi vaan hypätä ja lentää maailmasta pois, liikutaan veitsen terällä lähellä kuolemaa muttei silti kuolla, katso niitä pieniä lapsia leikkikenttällä nii iloisia ja hurmaavia hymyssä suin uuteen päivään, katso niitä joiden hymyn takaa paistaa kipu, kipu joka on joko piilotellut siellä koko elämänsä ajan, tai kipu joka on vuosista kertynyt, kuuletko enää edes kuinka minä kuiskaan sinulle avunpyytöjä mutta aivan turhaan, kuuletko enää yksittäisistä sanoista kuinka yksin minä olen? näitkö sen kaiken sisältäni jonka yritin piilottaa, piilottaa sinunlaisilta ihmisiltä, jotka tuntuvat näkevän lävitseni mutta silti luovuttavat suhteeni, kai sinä tiedät että se sattuu minuun suuresti, olen kuin tuo mummo joka elää omissa haaveissa, kuinka kaikki kuulee sen huutavan sitä yhtä sanaa mutta hänet halutaan tukahduttaa, murtunut jalka mutta silti kävelee päättäväisesti ympäri sairaalaa etsien sitä yhtä ja tiettyä, mummo huijataan huoneeseen jossa hän joutuu nukkumaan yksin, jossa hänelle annetaan rauhoittavia mutta kukaan ei tajua että se mummo seurasi vaan kuvitelmaa josta oli tullut hänelle pelkkää totta.

Pu 

öisin ne palaa mun luokse kuin syvästä unesta, ne ei jätä mua yksin ja houkuttelee mua kauas elämästä, mieli muistaa jokaisen aatteen ja tietää sen olevan mahdollista ekaa kertaa vuosiin, hyppy tuntemattomaan josta ei enää koska palaisi, joku voisi sanoa mua sairaaksi mutta ei en ole sairas, olen vaan rikki kaikista niistä valheista, kaikesta siitä etten koskaan kelvannut sittenkään ja kaikesta säälistä jonka ihmiset antaa onnettomuuden takia,miksi te kysytty nytte miten voin, senkö takia että voisin maata haudassa sen kuskin kanssa, senkö takia että koette sen velvollisuudeksenne, mun elämä on aina ollut tyhjää, mitätöntä paskaa, hetkeksi ihmiset kiinnostuvat asiasta, auttavat ja yrittävät olla ystäviä/kavereita mutta heti kun oon fyysisesti kunnossa se sama alkaa taas, välttely, alistaminen kaiken sen paskan nieleminen mukisematta, onko se siis väärin jos näen olevani haudassa mullan alla paremmin sillä välittäminen kestää vain hetken, onko siis väärin etsiä jotain terävää tai käyttää letkua ei tippana vaan kaulan ympärille

puoliksi kuollut mutta silti niin elossa

aattelin nyt päivitellä blogiani,te ette uskokkaan kuinka elämä voi muuttua pienessä hetkessä,tietystä valinnoista ja ennen kaikkea sekunneissa.Mun koko kesä oli ihan paska,sillä mua masensi ihan joka päivä ja kaikki asiat vaa alkoi mennä päin vittua.Kerron teille kuinka kaikki muuttuu yhdessä ainoassa päivässä.Maanantaina 28 pvä heinäkuuta oltiin suunniteltu ryhmätapaaminen kavereiden kanssa ja sinä päivänä chillailtiin vaan kaverin luona,katsottiin telkkaa ja juteltii,sit joskus neljän maissa oli aika lähteä himaan ja näin ja Laura pyys mua tulemaan hetkeksi hänen kanssaan bussi pysäkille ja otin skootterini ja menin siihen,no sit hänen bussi tuli ja mie oikaisin vähän tiellä,kun olin siirtymässä mopotielle ja siinä sekunnissa huomasin sinisen auton oikeassa silmäkulmassani ja sit se kävi,mie lensin asvaltilta ruoholle,makasin maassa ja toisessa pienessä hetkessä näin jalkani se oli todella epäinhimillisessä asennossa (neliön muotoinen vähän) ja mie huusin ja kiljuin niin kovaa ettei kukaa uskokkaan,tunsin kuinka jalkaa sattuu niin paljon etten koskaan olekkaan tiennyt mitä kipu on ja halusin itkeä muttei kyyneliä tullut,pari ihmistä tuli luokseni,toinen piteli päätäni ja toinen piti kädestäni kiinni ja muistan todella hyvin sanani

"tää ei oo todellista,sanokaa että tää on unta,ei mulle voi tapahtua näin,anteeksi,tää kaikki on mun syytä,mun ei ois pitäny..mun porukat tappaa mut,missä kunnossa mun skootteri on?en halua vammautua,kai pystyn vielä kävelemään,kai mun jalka tulee vielä kuntoon,mä en halua kuolla,mun pitäis olla pian töissä,ei mä en halua sairaalaan"

 

  

 

luulin häntä joka piti mua kädestä autolla ajajaksi,mutten silloin tiennyt ettei hän ollutkaan,hän lohdutti mua ja sano ettei tää oo mun syytä eikä mun pitäis syytellä itseäni ja kyseli kaikkea pitääkseen minua hereillä,vaikken missään vaiheessa meinannut menettää tajuntaani,vaikka se olisi helpompaa kivun kannalta joka poltti jalassani joka hetki,poliisi tuli ja ambulanssi,anelin heitä soittamaan porukoilleni ja lopulta he soittavat veljelleni ja kertoivat onnettomuudesta.Aloin itkeä yhdessä vaiheessa ja se itku ei loppunut,kipu oli sietämätön eikä jopa kipulääkkeet vieneet sitä koko kipua ja housuni sekä kenkäni leikattiin pois ja kun jalkani vedettiin paikoilleen se kipu teki halun kuolla ja tuntui kun koko jalka oisi ollut tulessa.Kahden ambulanssin ja 4 ambulanssi miehen avulla minut laitettiin ambulanssiin ja joka hetki oli tuskaa,ekaksi lähimmäiseen sairaalaan jossa makasin yksin monta tuntia pöydällä ja itkin pohjatonta itkua ja laitoin tietyille ihmisille viestiä että olen sairaalassa.Lopulta siellä sairaalassa ei ollut kirurgia joka voisi leikata minut niinpä sain odottaa siirtoa kotkaan,porukat tuli huoneeseen ennen siirtoa ja mie aloin itkeä entistä enemmän,äiti otti mun kädestä kiinni ja silitteli kunnossa olevaa jalkaa.

Sit mut siirrettiin sinne kotkaan ja olin myöhään illalla siellä otettiin röntgen kuvat ja putsattiin kauttaaltaan (olin ihan likanen,koivunsiitepölyssä sekä asvaltti ihottuma oli ihan musta hiekasta ja liasta)Siellä röntgenissä selvisi tilanteeni laita kaks murtumaa jalassa ja asvaltti ihottumaa oikeassa olkapäässä ja kädessä.Aamulla oli leikkaus ja niistä sitten seurasi toinenkin leikkaus ja tulossa on kolmaskin.enempää en asiasta jaksa kertoa,viikko maattu sairaalassa ja kuihduttu pikkusen ku ruoka ei maistu ja muutenkin.

Ekat yöt sairaalassa mie vaan itkin itkemistäni ja en saanut koko yönä unta,mulla oli tosi vahvat lääkkeet ja kauhu piikeistä sekä eka sairaala sekä leikkaus kerrat ikinä,saivat minut pelon partaalle sekä se onnettomuus,se kaikki oli mulle rankkaa ja on vieläkin,ekana yönä näin harhoja lääkkeideni takia esim. kun suljin silmäni niin luulin jonkun koskettavan minuun ja se tuntui aidolta hätkähdin ja jalkaa vihlaisi ja tajusin sen olleen pöytä joka hipaisi minua sekä kun suljin uudestaan silmäni ampiaiset lensivät ympäri minua ja tuntuivat niin aidoilta sekä yhdessä juoksin jonkun kanssa niin kovaa kun pääsin,olen nähnyt muinakin öinä jotain harhoja mutta nyt olen alkanut kieltäytyä lääkkeistä niin en ole niin pää sekaisin niin kuin olin alkuviikosta.

Torstai yönä ne ajatukset tuli takaisin elämän toivottomuudesta ja aloin miettiä kuolemaa ja samoja asioita mitä olen koko kesän ajatellut ja muistan kuinka ajattelin käveleväni huoneen toiseen päähän ja hyppäävän sairaalasta 5 kerroksesta ulos,päättääkseni kaiken,sillä olen niin väsynyt tähän kaikkeen,ne turmapäivän lupaukset että jos tästä selvien niin oikeesti lopetan sen itsemurhan suunnittelun ja korjaan ihan kaiken,meen kuraattorille ja puhun rehellisesti kaikesta,silti halusin vaa todellakin luovuttaa,kuka tahansa kai miun tilanteessa,sillä mun jalka oli niin silpottu,kaks leikkausta ja tikkejä,haavoja,vesikelloa sekä kaks syvää viiltoa jalan sivuilla,se koko jalka oksetti minua.

Viikko sitten kolaroin skootterilla auton kanssa jota ajoi rattijuoppo,myöhemmin samana yönä tämä ihminen oli kuollut putkaan,onnettomuus katsottiin hänen syykseen sekä useat ovat sanoneet sen olleen oikein että hän kuoli,minusta se ei ole oikein,olisiko hän kuollut ilman minua?olisiko yksi ihmishenki enemmän jos olisinkin lähtenyt hetkeä myöhemmin kaverin luota tai mennyt eri reittiä?joka päivä tunnen ja näen uudestaan sen onnettomuuden,sen kuinka törmään sen auton kupeeseen ja lennän,joka päivä tunnen syylisyyttä siitä mikä ei kuulemmat ollut minun syyni,saatan vaikuttaa olla sinut asian kanssa,saatan nauraa kun kerron leikkauksista tai sairaala elämästä,mutta oikeasti minussa elää se pelokas tyttö joka haluaa paeta tätä kaikkea,joka toivoo että olisi kuollut siinä onnettomuudessa jotta kaikki se henkinen taakka joka on elänyt minussa jo kauan oisi kuollut mukanani.Se on väärin että se rattijuoppo kuoli sen olisi pitänyt olla minä.

Ystävät sukulaiset ja kaikki tukevat minua parantumisessa ja kaikista vaikeinta on kuulla kuinka kaverit itkevät puhelimessa tai kuinka ihmiset säikähtivät onnettomuuden takia ja kyl täs oikeesti huomaa että heti kun jotain sattuu niin ihmiset alkaa huolestua ja kyselee kuulumisia ja silloinkun voin huonosti vaan henkisesti mut jätetään yksin pärjäämään ja nytteki sitten tiiän ettei joitakuita kiinnosta paskaakaa vaikka oonki sairaalassa ja mulle riittää se,sua ei kiinnosta,okei ei tarvikkaa sillä nyt unohan sut kokonaan,sillä sä et tienny siitä etkä ees kysyny mitä kävi ku sanoin olleeni sairaalassa koska sulla on vaikeeta,okei ymmärrän,mut silti vaikka mulla ois vaikeeta nii tietenki ees kysyisin ja oisin huolissani jos joku mun kaveri oisi sairaalassa.sattuu
nähdä kyyneleet muiden silmissä ja itse yrittää peittää sen kaiken,pelon,kyyneleet,mulle ei ees
tarjottu mitään puheapua tai mitään,mulle jäi tapahtuneesta pahat traumat.Tosiaankin en halua enää koskaan sairaalaan,ihan hirveää oikeesti.

"onko sillä mitään väliä oonko edes hengissä? Olisiko sillä ollut yhtään mitään väliä olisinko kuollut siinä onnettomuudessa? ei ei mitään, sillä olisin ollut ainoastaan yksi rattijuopon takia kuolleista,oisin kuollut kunniallisesti  enkä siihen häpeälliseen itsemurhaan. 4 päiväälääke pöllyissä ja eka päivä selvänä ja se on sietämätöntä."