no reason for anything

suljen suuni sanoilta joita saattaisin vahingossa sanoa
joskus mun tekis mieli vaan huutaa

ajoittain tunsin oloni ahdistuneeksi,ulkopuoliseksi
halusin paeta muttei sellaisia asioita pääse karkuun
tapaamisissa tunsin itseni turhaksi,mitättömäksi
halusin vaan kadota

mitä kun en enää tunnu riittävän sullekkaan
olit ainoo jolle riitin itsenäni
ja enää en riitä kellekkään
anna anteeks että musta on aina niin paljon vaivaa
että mua pitää aina kuunnella kun mulla on murheita
että en oo varma mitä tekisin itseni suhteen

mun on varmaa pakko taas käydä siellä kuraattorilla taas
sillä mun elämä on niin sekaisin ja oon tippunut jo alas

leikin ettei muhun sattuis ja etten välittäis
leikin etten huomaisi mitään
leikin ettet olisi olemassa
mä jäin yksin
näen sut vieläkin siinä
näen siut joka puolella missä meen
pienet asiat mun päivissä muistuttaa siusta
joka kerta kun näen sut tunnen sen tunteen
sen tunteen jota en oo koskaa ennen tuntenut
tunne joka saa mut hämilleen
saa mut vihaamaan osaa itsestäni

en koskaan uskonut niitä sanoja
mitä sanoitte mulle
"sä viel pärjäät"
miks sit tää ahdistus
vie kaiken hapen multa

yks ainoo kommentti saa mut luisumaan takas alas..yks ainoo kommentti ja kierre on valmis
tiiätteks sen tunteen ku oksennatte niin pahasti että mahahappo satuttaa kurkkua,tuntuu että tukehtuisitte omaan oksennukseenne, silmät vuotavat kyyneliä,ja silti vihaatte itseänne paljon

Totuus murskaa se satuttaa ja jättää sut alleen.kaikki sen haluis kuulla mut ei oo niitten korville sopivaa

miten masentunut ihminen vaikuttaa ilmapiiriin?
se laskee muiden mielialat alas

jos joku kysyy kuulumiset niin vastaan suoraa että ihan hyvää
sen sanottuani mun tekis mieli laittaa perään "ihan vitun paskaa"
mua alkaa itkettää ja vituttaa etten pysty sanomaan sitä että mulla on paska olla

elämä ei voi pyöriä oman itsensä ympärillä,ei se koskaan tuu menemään niin,sillä maailma saa sut tuntemaan että oot vähempiarvoisempi kuin muut

miksen saa unohtaa sua?miks joka asian pitää muistuttaa susta ku yritän päästä yli mut en vaa pysty tähän oikeesti.

someday you are nothing to me and you cant play with me

Olen tunne ihminen. Elän sydämelläni enkä järjellä vaikka sen pitäisi olla toistepäin. Tunnen sekä koen elämässä tapahtuvat voimakkaasti sen takia ja suurimman osan ajasta  olen sisäisten tunnekuohujeni vallassa. Mietin liikaa asioiden ja tekojen merkityksiä sekä ylireagoin välillä. Toisaalta kun kuuntelee sydäntään eikö juuri silloin elä kaikista avoimin sekä täydellisimmin elämää. Teen tyhmiä virheitä mutta eikö kaikki jossain vaiheessa? Tunne ihmisenä kerron välillä tosi avoimesti välittäväni sekä tunteitani  sekä saatan yllättäen kysyä että saanko halata sinua sillä joskus kun aistin hetkissä haikeutta ja surua saattaa tulla sellainen fiilis tai ihan muuten vaan haluan halata itselleni tärkeää ihmistä. Vieläkin etsin sitä tiettyä tunnetta halatessa sitä kuinka sisällä alkaisi myllertää ja tuoda eloa minuun. Se on aivan mahtava tunne ja se tunne on kuin huumetta.
Toisaalta tunne ihmisenä koen vahvasti "mustasukkaisuuden" tunnetta ihmisistä ja olen kamalan omistushaluinen vaikka tiedostan sen ettei ihmisten valinnat tai tekemiset kuulu minulle millään tavalla ja koitan vaan ignoorata tunteet silloin ja sanoa että kaikki on ihan fine.
Myös äärimmäinen herkkyyteni tulee tällä tavalla esille jos saan huonoa palautetta saatan alkaa itkemään tai pidättelen kyyneleitä ja olen tietoinen että pitäisi hankkia vahvemmat kuoret itseeni eikä ottaa itseensä asioita.
Toinen asia koen ihastumisen voimakkaasti ja se vie välillä kirjaimellisesti jalat altani, tunnen kuinka hymyilen kun näen ihastukseni kohteen, tunnen perhoset vatsassa sekä kaiken sen mikä ihastumiseen kuuluu. Vaikeinta on yrittää peittää ja kieltää omat tunteet.

Mun elämä on suuri painajainen jossa elän. Mun päivät menee syvällisyyksissä joihin uppoan.
Koitan tehdä tehtäviä ja yhtä-äkkiä havahdunkin 10 minuuttia myöhemmin muistamatta mitä olin tehnyt viimeiset minuutit.

Eilen meinas ahdistus taas saapua keskuuteen. Uni ei tullut ja päädyin miettimään aivan liikaa. Olin aivan jäässä vaikka olin peittojeni alla. Mietin nykyisyyttä sekä tulevaa ja tunsin kuinka haluaisin vaan antaa periksi kaikesta. Sinnittelin ja koitin pysyä ehjänä vaikka se onkin vaikeaa. Oli niin lähellä etten olisi paljastanut itsestäni lisää ihmiselle johon luotan mutta jokin minusta vaan sanoi "ei sinä et kerro, sinä et osoita heikkoutta,et tänään" Nousin ylös ja täristen seisahduin. Purin huuleni yhteen mutten voinut sille mitään kun kyyneleeni valuivat jo poskilla.

"tulevaisuus. Miksi  puhutaan niistä kauniista ihmisistä jotka valmistuvat ammattiin ja perustavat omia perheitään ja onnistuvat elämässään, tietävät tarkalleen mitä tekevät ja missä menevät. Tunnen itseni niin väliinputoajaksi, kuulen päässäni sen kuinka olen heikkoa keskitasoa kuinka olen hiljainen ja kuinka minua tarkkailtiin koska ei tiedetty tuleeko minusta mitään. Tunnetasolla tunnen kuinka jokainen ajatus iskee minua alemmas mutten pysty lopettamaan. Mitä jos en opi koskaan tarpeeksi, tulen tappamaan jonkun vielä vahingossa. En ole koskaan valmis lähihoitajaksi, en vielä tarvitsen enemmän aikaa sekä kokemusta."

Vain mun unissa kaikki näyttää paremmalta, ne kertoo täydellisestä elämästä toisilleen.

Uupumus ihmissuhteista, koulusta ja koko elämästä ottaa vallan. Paha olo kytee ja odottaa lupaa tulla esille. Kyyneleiltä ei voi taaskaan välttyä. Tunnen itseni itsekkääksi jos otan asioita esille, tunnen itseni siksi turhaksi valittajaksi. Järki sanoo että pidä kiinni kiinnostus ihmisistä ja kysele. Mutta osa minusta ei jaksaisi, osa minusta haluaisi pudottaa kaikki nämä tunteet maahan ja paljastaa olotilan mutta en voi tehdä sitä liian itsekästä. Toisaalta muiden auttamisesta tulee hyvä olo mutta toisaalta voi saada paskaa niskaansa liikaakin. Elän omissa pelkotiloissani ja maailmassani enkä pääse todellisuuteen jossa ollaan onnellisia. Ympäristö jossa elän on surumielinen ja kapea.
Kellun pinnalla tunteideni varassa, rakastaa ei rakasta, välitän enkö välitäkkää.


Työnnä mut pois jos sä sitä haluat               pieni sydän murskataan ja tallotaan maahan
purista, huuda ahdista nurkkaan                  enkä oo enää varma kuinka kauan se enää lyö
mun pää on ihan sekaisin                             tyhmä,ruma, arvoton kuuluu päänsisältä
pyörin ympyrää                                            rakasta ole niin kiltti, älä jätä
tietämättä kuka olen ja                                 anna anteeks, en oo enää varma kuka olen
mistä tulen                                                    tai mistä tulen. Kuka jää ja kuka lähtee?
ja ne katseet porautuvat selkääni                 vai jääkö enää kukaan
kun viimein naurahdan                                 Siks viillot ne arvet jo peittää.
ja se veitsi uppoaa niin
syvälle etten ole enää                                                         Sisäistä tunnettani pelkään
varma mitä tapahtuu¨                                                         siks pidän välimatkaa
                                                                                            jotten aiheuttaisi sulle mitää
                                                                                            mut sä tuut niin lähelle enkä tiedä
                                                                                            kuinka kauan pystyn kieltämään


Toisinaan vaan suru koputtaa olalle kysymättä lupaa. Tiettyinä päivinä löydän koko elämäni olevan riekaleina lattialla. Jos joku kysyisi miltä elämäni tuntuu vastaisin aika varmasti ettei miltään, huomaan että oikeasti vaan elän hetkestä toiseen joista ei jää mitään tunnetiloja minuun, kun nauran en tunne sitä samaa kipinää kuin aikaisemmin mutta kun itken tunnen kivun kovempana kuin koskaan.Tipahdin kuiluun ehkä jopa liian suureen ja terävään, en ole varma kuinka täältä noustaan ylös ja kasataan itseni kasaan.

Niin monta muistoa niin monta kyyneltä vuodatettu, erilaiset asiat muistuttavat minua, eivät jätä mua rauhaan, hölkkäsin ja se tunne kuin oisit ollut taas siinä mut sä et ollut siinä, et oo pitkään aikaan ollutkaan, ehket sä enää koskaa olekkaan. Siul on nii kiire, enkä halua häiritä sua koska uskon että sulla on parempi ilman mua ehkä mun pitäs vaa päästää irti.

Tyttö hento, kaunis, iloinen
istui tuolilla, usko hiipumassa
varjot saavuttamassa
odottamassa pahinta
varjot otti tytöstä kiinni
mutta samalla päästi heti irti
varjot tiesi ettei tätä tyttöä
kukaa sais,
varjot ties et pimeäänkin
 huoneeseen
syttyis valot sekä toivo
hehkumaan samaa aikaa.
ja että joku päivä
tytön ei tarvitsisi murehtia.

vie mut sinne jossa ei satu enää,lupaan sulle etten palaa koskaan

Kun päivä valkenee iltaan, tajuaa sen kuinka väsynyt on. Milloin viimeksi en olisi pelännyt ihmisiä sekä omia tekemisiäni? Nauran vaikkei naurattaisi yhtään, kuin kohteliaisuudesta hyvälle vitsille tai laukaukselle. Mä en tunne itseäni onnelliseksi enkä iloiseksi. Tunnen itseni vääränlaiseksi ihmiseksi sekä vajaaksi.

Lapsi kulta susta on vaan niin helvetisti vaivaa ihmisille. Aina pitäisi olla hakemassa ja elättämässä ja huolehtimassa.

Koitan ja koitan muttei kukaan kuuntele, sanani kaikuvat kuuroille seinille. Sanon asiani ääneen ja saan pahimman vastauksen joka saa minut kyynehtimään. Mietin olenko ansainnut tämän kaiken sen jälkeen kuinka kohtelen muita, tuntuu että itse edes koitan auttaa, kysyä missä mättää ja mitä henkilö kenties haluaisi olevan eri tavalla. Mutta kun itse olen surullinen huomaan kuinka vaan jään suruni kanssa yksin, kuinka riuhdon itseäni irti kahleista ja peloista joka päivä onnistumatta siinä. Ne on hetkiä jolloin tunnen itseni entistä yksinäisemmiksi.

Hoitajalleni soitetaan ja saan kuulla ettei sitä hoitajaa ole enää ja että joku uusi ihminen saa hoitaa asioitani ja että hän soittaa viikon päästä ja ainoa mitä saan mietittyä että ehkei mulla ole väliä, eikä mun hoidolla. Tunnen olevani todellakin yksi tuhannesta ihmisestä.