Dont give up because you are storgest that sadness

Sä olit halunnut vuoden jo kuolla, mietit kaikkia niitä tapoja hukkumista, yliannostusta, hirttäytymistä, hyppäämistä kerrostaloista, autoihin, juniin törmääminen. Sä mietit sinäkin päivänä että voisinpa vaan törmätä johonkin ja kuolla pois, koska musta tuntu etten kestä enää sitä surua joka on sisällä mussa.
Ja niin kävikin vahingossa. ja sun takia yks ihminen on kuollut,sä tapoit sen ja pidit elämää pelkkänä leikkinä ja sit sä muutat mieltäsi ettet haluakkaa kuolla, ettet oo valmis. se kaikki meni aivan väärin päin, mun piti kuolla silloin ei hänen.

Tiiättekö sen kuinka sisältä päin jokin kaivertaa muttet vaan tiedä mikä. Se kuinka tyhjä olo onkaan pitkästä aikaan. Kaikki räjähtää käsiini juuri tällä hetkellä. Mikään ajatus ei anna mun hetkeäkään hengähtää. Mulle on taas tullut uniongelmia, käyn myöhään yöllä nukkumaan ja saatan jopa maata tunnin sängyssäni kunnes nukahdan ajatusteni keskeltä, aamulla kello herättää uuteen päivään ja tunnen itseni entistä väsyneemmäksi ja kipeämmäksi. Joskus aamuisin vedän peiton korviini ja suljen silmäni vaikka tiedän etten tule saamaan enää unta mutten haluaisi millään kohdata taas tätä maailmaa. Näen erilaisia unia ja painajaisia ja oon tosi vainoharhainen.

Teen sitä samaa kuin viime vuonnakin lukittaudun omaan huoneeseeni katsomaan sarjoja enkä jaksa tehdä mitään muuta ellei ole aivan pakko.

työnnä mut pois jos sä sitä haluat
purista, huuda, ahdista nurkkaan
mun pää on sekaisin
pyörin ympyrää
tietämättä edes kuka olen
ja mistä tulen
ne katseet porautuvat selkääni
kun viimeinkin naurahdan
ja se veitsi uppoaa niin
syvälle etten ole enää
varma mitä tapahtuu

pieni sydän murskataan ja tallotaan maahan
enkä oo enää varma kuinka kauan se lyö
tyhmä, arvoton kuuluu päänsisäl
rakasta ole kiltti, älä jätä
anna anteeks en oo enää varma
kuka lähtee ja kuka jää
vai jääkö enää kukaan
siks syvät viillot ne arvet peittää

sä pystyit jatkamaan sun elämää ja uskoin itse jonkin aikaa että minäkin olisin osannut. Mutta kaikki ne sun sanat ja teot pyörii mun mielessä iltaisin ja mä pyörin sitä samaa suru kehää ja kuulen niitä samoja lauseita uudelleen ja uudelleen mun päässä joita sä aikoinasi sanoit. Jostain syystä teit musta niin viallisen.

en koskaan tarkoittanut olla kusipää mut tuntuu vaa etten muuta enää osaa, kaikki jotka tietää mut on pettyneet muhun,oon hukannu elämänsuunnan, illat menee öisin itkies,  aamut nukkuen ja päivät menneitä kaivellen. Mut on revitty riekaleiksi ja en jaksais enää hetkeäkään.


ja pikkuhiljaa musta tuntuu että oon tulossa hulluksi

väsynyt pettymään, väsynyt itkemään.

ja mun kaikki ajatukset huutaa "oot paska ihminen" ja musta tuntuu kuin tukehtuisin
Sun pitäis olla onnellinen ja jaksaa täällä elämässä. mut sä et oo.
sun mahasta kouraisee syvältä yksinäisyys

Aamulla kun heräsin ainoana ajatuksenani tuli etten halua ja ettei tässä ole mitään järkeä. Syyllistävät ajatukset ovat taas ottaneet vallan,ne jotka sanovat että olen turha työssäni ja etten osaa tarpeeksi. Mietin että onko millään enää väliä mun elämässä ja tulen lopputulokseen ettei ole sillä olen jo l u o v u t t a n u t tämän suhteen. miksi onkaan niin vaikea palauttaa oma usko elämään ja siihen että kaikki tulee vielä järjestymään.

tulenko aina olemaan se sama pieni tyttö joka tahtoo tappaa itsensä,ihmisille ei voi puhua,ei sillä etteivätkö he ymmärtäisi vaan sillä että olisin pelkkä taakka.Loppuuko tämä tunne sisältäni,voiko sitä tappaa millään tavalla,puristaa rinnasta enkä pysy hetkessä mukana,ajatus ei kulje ja tuntuu niin pahalta. Katson ihmisiä suoraan silmiin mutten kuule ollenkaa sanoja,olen jo aivan muualla kuin täällä paikassa missä mulle puhutaan,kuulen viimeiset sanat ja vastailen sen mukaan jottei kukaa epäilisi mitään.

Pari vuotta sitten uskoin eläväni unessa,ettei tämä maailma ole totta ja voisin herätä millä hetkenä hyvänsä siitä,sanat ei oo totta,teot ei oo totta,tapahtumat,ihmiset,eläimet kivet kaikki on pelkkää mun mielen tuottamaa harhaa,että jos vaan teen jotain niin hätkäyttävää niin heräisin siitä unesta oikeaan elämääni. Olenko minä oikeasti tässä vai uneksinko vaan? Hulluimpia ajatuksia mitä mulla on ollut se että ajattelin että kun tappaisin itseni täällä niin heräisin oikeesti vaan unesta mun oikeaan elämään takaisin mutta toisaalta olin silloin vaan niin sekaisin.

ihmiset voi aina sanoa mitä vaan mutta tääl elämäs teot puhuu puolestaa

maailma on täynnä niitä ihmisiä jotka ei tajua tätä asiaa.
Miltä tuntuu herätä uuteen päivään aivan samoilla ajatuksilla kuin eilenkin tai kun vuosi sitten.
tai se kuinka ei suunnittele tuhoavansa itseään mutta silti tekee sen aivan vahingossa.
Kun kävelee kadulla eikä tunne mitään, kuin ihminen oisi tyhjää täynnä.
Kun soittaa kaverilleen ja toivoisi että voisi nähdä sen kanssa kahdestaankin mutta hän haluaa nähdä kolmestaan.
En suunnitellut koskaan elämäni olevan tällästä, välillä seesteistä mutta välillä suuria myrskyjä sekä kuohuja jotka jättävät jälkiään ja kun elämä tasaantuu se ei joko tunnu miltään tai se on sitä tylsää arkea jossa on hiukan onnea mukana.
Joskus musta tuntuu etten ole aivan normaali ihminen, sillä mitä normaalia on tuntea sillä tavalla jolla ei saisi, se ei ole inhimillistä tai edes ihmisyyteen kuulumista.
Huvittavinta tässä ehkä on se että mulle läheisimmät ihmiset saavat minut tuntemaan itseni niin turhaksi ja ei halutuksi ja ei halutulla en tarkoita mitään seksuaalista vaan sitä että tuntuu että ihmiset mieluummin välttelisi kuin puhuisi ja se että ihmiset ei kysy kuulumisia tai niin.


Ihmisten sanoihin ei saisi koskaan luottaa, oon kuullu niiltä ihmisiltä jotka merkitsi miulle paljon sanoja "oot ainutlaatuinen, en haluu menettää sua, rakastan sua,oon ihan hiton ylpeä susta." ja mä uskoin joka sanan, mutta eri asia niitten sanoissa ja mun sanoissa on se että mä oikeasti tarkoitin niitä sanojani.

 

"musta tuntu että meillä synkkasi aika äkkiä ja kirjaimellisesti veit jalat altani ja halusin jatkuvasti olla sun seurassa ja rakastin sun hymyä ja kaikkea sussa, mutta kun ei enää nähty päivittäin, meil katkes kokonaa välit ja aloin epäilee ettet koskaa tarkoittanutkaa sanojasi. Yritin kaikkeni mut se ei riittäny sulle sillä sähän et koskaa tarkoittanu sitä mitä sanoit. Nykyäänkin käyn katsomassa oletko paikalla ja välillä olet mutten koskaan laita sulle viestiä. Ainoa mitä haluan sanoa sulle että mulla on ikävä sua mut kaikki mihin tarrauduin kii tais olla vaa valhetta. Useimmat ihmiset sanoo sitä "et koskaa menetä mua" ja silti lähtee ja mitä mulle jää käteen on muistot, pettymys ja kauhea ikävä, en usko että heistä kukaan ajattelee  enää mua.

kaikki ne hyvät muistot ihmisten kanssa, kunpa joku tulisi joskus sanomaan että "kyl mie muistan ne meijän ihanat hetket ja aattelen sua vaikkei enää oikeestaa olla tekemisissä" mut luultavasti se on vaa toiveajattelua.

im going to die, its no way out, whats different is going to be

Joka kerta sä luulit selviäväsi ja saavasi sen onnellisen lopun mut sä olit niin väärässä, ei sulle oo mitään onnellista loppua, et sä niin vaan pääse yli tästä. Ajatukset suttaantuu sille samalle paperille mille ennenkin. En mä halua enkä jaksaisi elää, mua väsyttää vaan niin kamalasti kaikki.

Oon koko ikäni yrittänyt korjata niitä haavoja jotka muut on minuun tehneet ja aina kun oon saamassa yhden kohdan paikattua niin aukeaa toinen. Oon niin väsynyt joka päivä hymyilemään joka ikisille, kysymään kuulumisia ja yrittänyt varmistaa että muilla olisi hyvä olla, samaan aikaan kun yritän pysyä pinnalla.

Välil vaa tuntuu etten voi enää myöntää kenellekkään jos menee huonosti, patoan tunteet sisääni sillä pelkään sitä ettei sitä ymmärretä ja koska en osaa sanoa mistä se johtuu että tunnen juuri näin sisälläin.

Kun sitä menettää jotain tärkeää jonkun ihmisen siinä samassa menettää palan itsestään, kun avaa ja antaa muille palasia, ne viedään ja itselleen jää pelkät rippeet. Sisältö riekaleina mutta ulkokuori ei petä vieläkään

sun jälkeen mikään ei oo tuntunut miltään

liian usein näen peilistä ne ilottomat ja väsyneet silmät jotka kuiskivat mun korvaan etten onnistunutkaan olemana onnellinen, etten onnistunutkaan muuttamaan asioita.

kerro mulle mitä tekisit toisin
jos mahdollisuuden saisit
jättäisitkö mut sinne lohduttomalle polulle
omaan turmiooni
vai nostaisitko hellästi ylös ja laittaisit
mut unohtamaan kaiken maailman pahuudesta
sä olet niin pieni vielä,niin hauras ja herkkä, särkyvä.
en oo enää pitkää aikaan tiennyt mitä tehdä
en ole onnellinen enkä surullinen
sä puhut onnesta kuin se olis niin helppo saavuttaa
mutta älä kiirehdi turhaan
sillä kaikki mitä rakastat, särkyy
ja kaikki mitä haluat, katoaa.

joku sanoi joskus että kohtalo
johdatti meitä
mutta onni oli siinä että tapasin sut
en ketään muuta halua,
haluan sinut sellaisena kuin olet
sillä sinä riität minulle tänään ja aina.
tapasin ihmisen jonka kanssa tiesin viettäväni parhaat hetkeni

ps kymmenen puhelun ja yhen tapaamisen jälkeen sain töitä enkä  pysty uskomaan että se on totta.