pistän silmät kii ku taivaalta sataa vettä

Kuolemanpelko. Menetys. KIPU.
En oo vuoteen kokenut tätä samaa mitä koen taas. Pelkään taas että kun herään huomenna se mulle tärkeä ihminen on poissa ja mä murrun täysin. Miks mun pitää aina pelätä että ihmiset kuolee pois jo liian nuorena. Kuuluuko se tavallisen ihmisen elämään pelätä jo 15 vuotiaana ekan kerran että omat kaverit kuolis pois ja jäisin yksin? Kuuluuko se että valvoo öitään itkien sillä se ajatus ei jätä sua rauhaan? Se että mietit keskellä päivää kuinka se ihminen olisi poissa? ja kuinka itse makaisi taas kuilun reunalla ja uppoaisi yhä enemmän. Onko se normaalia kuinka mietit kuinka menet sen ihmisen hautajaisiin edes kuulumatta sinne ja kuinka saisit koulussa tiedon ja näkisit sen ihmisen harhoinasi uudestaan ja uudestaan vierelläsi? Hymyilemässä vain minulle sitä tuttua hymyään ja istumassa vieressä niin kuin aina ennenkin.

Painajaiset, ne saapuvat yhä uudestaan ja uudestaan.
Olen taas kotona, tv on päällä josta näen että jokin räjähtää jossain. Sitten pimeni silmissä.
Heräsin tuolilta ja veljeni oli vieressäni,sillä oli kengät jalassa ja se selitti jotain että hyvä että heräsin ja että tarvin kengät jotta voin kävellä maalla. Huomaan että maa on täynnä laavannäköistä juttua punaisenaan ja veljeni sanomista huolimatta nousen ylös tuolilta astun "laavan" päälle" ja joka askeleella se polttaa jalkaani niin paljon että nousen takaisin tuolini päälle. Kauhuissani kysyn missä vanhempani ovat ja ovatko he kunnossa? Veljeni vastaa ettei tiedä ja antaa minulle jostain kengät.

Seuraavassa hetkessä istun autossa matkalla Uttiin, vanhempani istuvat edessä ja minä ja veljeni takana. Äiti ajaa ja minä katselen ikkunasta ulos, nähden pelkkää tuhoa ja verisiä ruumiita tien reunoilla. Muistan ajatelleeni että ambulanssi ei koskaan kerkeä auttaa heitä kaikkia ja että he kuolevat yksin peloissaan sen räjähdyksen takia. Silmäni näkevät pelkkää tuhoa ja muistan pelänneeni että jos kaverini ajoi skootterilla siihen aikaan kun räjähti niin hän on varmasti kuollut ja jos kaverini ei olisi muuttanut pois räjähdyspaikan läheisyydestä niin hän olisi myöskin kuollut. Olin peloissani ja minua itketti sillä pelkäsin läheiseni olevan poissa. Heräsin aamuyöstä tuona yönä paniikissa ja melkein itkien. Mikä mua vaivaa mitä mun alitajunta haluaa kertoa mulle tai selvittää ?

i used to be like te others

Kuin joku olisi tuntenut minut koko ikäni ja kuvaillut omaa itseäni muille. Toistelin niitä samoja lauseita päässäni yhä uudelleen ja uudelleen "melankoolikko" sekö minä oikeasti olen? "omaan ajatusmaailmaan taipuvainen pakenemaan" arka ja ujo" tykkää katsella sivusta ja seurata tilannetta ennen kuin menee mukaan" " Ei ole lapsena viihtynyt ruumissaan, ahdistunut sen takia"
Melankolisuus on synkkyyttä, raskautta ja surullisuutta, noin vahvasti ilmaistuna. Hän on tunteellinen, kuten sangviinikko, mutta samalla sulkeutunut. Hän ei ota vastaan monia vaikutteita. Melankolikolla ajatus käynnistyy yhtä aikaa tunteen kanssa. Melankolikko on ajatteleva. Hän ottaa vastaan harvoja vaikutteita, mutta kokee ne sitäkin voimakkaammin. Tämä määräytyy siitä, mitkä vaikutteet koskevat häntä itseään. Hän on kärsivä luonne ja perusteellinen pohtija. Melankolikon tunne-elämä on hieno ja rikas, hän on syvä ja perusteellinen kaikessa. Vahvoja puolia ovat uskollisuus ja luotettavuus. Huonoja puolia ovat itsekeskeisyys, pitkävihaisuus, sulkeutuneisuus, ärtyneisyys, pessimismi, ylpeys, passiivisuus, epäkäytännöllisyys ja epäröivyys.  kun tulee vaikea paikka niin mä sulkeudun en päästä ketään sisääni enkä oikeestaa jaksais ees hymyillä tai olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

 Melankolikko ei ole kiireinen, mutta häneen voi luottaa.
Melankolikko ei helposti lupaa mitään, koska hän pyrkii sitkeästi pitämään sanansa. Ja hänen on harkittava tarkoin, pystyykö hän siihen. Moraaliset syyt eivät häntä välttämättä pidättäisi sanaansa syömästä, mutta muiden ihmisten mahdollinen asioihin puuttuminen huolestuttaa, epäilyttää ja arveluttaa häntä. Jatkuvan huolehtimisen vuoksi hän ei juuri osaakaan olla onnellinen.

Usein melankolinen luonne on siunattu lahjoilla ja herkkyydellä tuntea ja kokea.  Tämän luonteen vaikein piirre kätkeytyy helppouteen luisua kielteisten ajatusten kierteeseen.  Melankolikko analysoi, on uhrautuvainen ja uskollinen. Hän ei ole pyrkyri, eikä välttämättä edes yritä elämässään kovasti eteen päin. Epätavallista lahjakkuutta varjostavat epätavallisen suuret huonot puolet, jotka voivatkin mitätöidä melankolikon aikaansaannokset tyystin.

Seuraava ajatus oli että oonko mä aina ollut tuollainen, miks mä oon juuri tuollainen, en halua olla, en halua että temperamenttini takia olen tuollainen. Pidättelen taas omia kyyneleitäni, miten helvetissä pystyn muuttamaan jotain sellasta mikä on ollut mukanani jo syntymästäni lähtien. Masentaa, vituttaa ja ahdistaa. Työssäoppiminen ja 5. jakso tekis mieli huutaa ja itkeä samaan aikaan. Pelkään että siitä tulee yhtä helvettiä, pelkään niitä itkettyjä iltoja sekä itsetuhoista käytöstä, pelkään sitä että romahdan sen takia ku ihmisiä ei ole ympärillä ja tunnen olevani huono. Joskus aattelen että onko mulla edes oikeutta olla onnellinen elämässä sillä kaikki vaan tuntuu kaatuvan joka tapauksessa tein mitä vaan. Sit mä vaan tajusin etten ees osaa elää. "Itsemurha on kaikista suurin vihateko itseään kohtaan" toi lause vaa pyörii päässä siitä itsemurhakirjasta minkä luin esseetä varten. En ymmärrä enää mitään toisaalta rakastan ihmisiä toisaalta vihaan, mitä kun en osaa edes olla empaattinen toista ihmistä kohtaan jonka isä on kuolemaisillaan, tuntuu kuin oisin vaan helvetin kylmä ihminen joka ajattelee vaan itseään ja ehkä se on totta sillä mitä mä oon koskaa edes tehnyt muiden eteen. Toisaalta toivon niitä sanoja muilta jotka hajottaa mua henkisesti tai niitä iskuja sillä silloin mulla oisi ees syy olla surullinen mut nyt oon vaa surullinen ilman mitään syitä tai järkevää perustetta. Musta tuntuu etten pysty koskaan selviytymään tästä tai pärjäämään elämässäni.

mä vihaan maailmaa miks jokainen teist ei mahista saa

Asioista pääsee yli ne sanoo                                                                
      mut kuka on siitä sanomaan                                                                    
         kuka selvii ja kuka ei                                                               
            toiset kaatuu ja rämpii kuin                                           
              hukkuneet altaissaan                                                
               toisiin tarraa kädet niin kylmät ettei sitä
                 tajuta auttajan kädeksi
                   me juostaan ympyrää
                        tietämättä edes määränpäätä

vapautinko sen linnun sen häkistä

vai ovatko kahleet vielä hänen sisällään

onko se hetkittäinen

se onnen ja helpotuksen tunteet

vai katoaako ne heti vastoinkäymisissä

piirissä pallo liikkuu

tehden verkkoaan

kuka pitää ja kenestäkin

kuinka paljon ja miksi

miksen koskaan minä

miksi aina hän?

 

Elämä vai kuolema

heitä noppaa

pelastusrengas vai kuilu

valitse se tie

joka sua vie

taakse vai eteen

älä syytä muita

jos väärän valinnan teit

 

sä löydät paikkas mut sut

revitään siit ulos

viedään kylmään lämpöisestä

viedään turvasta tuntemattomaan

revitään kuin pieni lapsi äidiltään

Kaikki on varmaa joskus tuntenut sen tunteen kun kukaan ei ymmärrä mitä käyt läpi, kukaan ei muista eikä kukaan todellakaan huomaa. Asiat on siis kuin ennen, yhes vaihees kaikki on ihan fine ja sit seuraavan päivänä juokset pakoon ihan kaikkea,juokset niin kuin yrittäisit tappaa jotakuta. Ahdistaa muttei silti ahdista. Hengitän mutten silti hengitä. Juoksen mutta silti se tuntuu.
Tein sen taas pakenin peläten saanko itseäni enään kasaan, saanko olla oma itseni vai muutunko taas sellaiseksi jota en tunne keneksikään. Romahdus keskellä päivää kaiken keskellä sitä vähiten kaipasin, itkuisuutta yksikin väärä sana saa mut itkemään hetkenä minä hyvänsä se jatkui läpi päivien. Viimeinen asia ennen nukahtamista oli kyyneleet silmäkulmissani. Menin vessaan pakoon, vedin syvään henkeä ja katsoin omaa peilikuvaani ja se tuntui niin helvetin pahalta, välttelin kyyneliä ja sitä oloa ja koitin rauhoittua mutta vessassa ei voi olla piilossa maailmalta kovin kauaa sillä se on epäilyttävää niinpä oli pakko lopulta astua ulos maailmaa ja mennä ihmisten luokse joka sattuu sillä ne katseet ja se kuinka mua yritetään analysoida mieluummin vaan juoksisin helvetin kauas koko paikasta kuin kohtaan sen silmästä silmään. Oon menettänyt erään lopullisesti, ennen oli ees jonkinlaiset välit nykyään ei ole enää mitään, sanoja ilman merkityksiä, pieniä yrityksiä korjata asioita mutta ei mulla ole sellaisia voimia jolla ees voisi saada mitään kuntoon. its just hurts so much to ficure that out. Huomenna poliisilaitokselle pelottaa aika paljon mut pakko sielläkin käydä
 
ajatukset on pyörinyt vähän siellä ja täällä
"haluanko oikeesti elää?"
"vihaan aurinkoa ja tätä säätä se masentaa"
" mitä järkeä oon kaikille se tyhmä tyttö"
"älä katso mua noin, kyl mä tiedän olevani arvoton"
"kyl mä tiiän että haluat jonkun joka tajuaa sua"
"kyl mä tajuan että jätät mut"
ja sit vaa toivon olevani 18 jotta voisin hukuttaa tunteeni



" sä satutat ja satutat ja silti vaan välitän susta niin helvetisti ei ole reilua, että aina kun jostakusta tulee jotain sellasta mikä on syvällä sydämessä, se lakkaa välittämästä, se huomaa etten ole se kukaan, etten ole sen arvoinen ja sit se halkasee mut pikkuhiljaa kahtiin. Taas päästin ihmiset liian lähelle miks helvetissä ku lopussa mul menee nii kauan toipua sellasesta. Enkä voi kertoa kellekkään sillä ihmiset vaan nauraisi itsensä kipeiksi. enkä mä todellakaan enää tiedä mitä tekisin itseni kanssa."

Astun täpötäyteen huoneeseen,ahdistaa ei en pysty silti pakotan itseni etenemään

astun ulos ovesta ja lähden kävelemään,musiikki soi tuttuun tapaan kuulokkeista ja ulkona on samanlaista kuin viimeksi katsoin. Juoksen puolet matkasta sillä olen myöhässä aikataulustani,saavun bussipysäkille hengästyneenä ja huomaan bussin tulevan juuri sopivasti,nousen bussiin ja koitan nauttia viimeiset hetket yksinolosta kaikkien niiden ihmisten keskellä. Asemalta kaveri tulee istumaan viereeni,enkä voi kuunnella enää musiikkia joka erottaa minut tästä maailmasta,niinpä yritän sulautua maailmaan ja painaa ahdistuksen pois luotani. Pysäkkini saapui ja otan askeleet ulos,kohti koulua ja siinä ihmisvilinässä huomaan askeleideni olevan hataria ja tahtonivastaisia.Odotan tunnin alkua kaverini puhuvat keskenään eikä se oikeastaan sillä hetkellä haittaa minua, menen istumaan pulpetilleni, odotan opettajan saapumista ja siinä se opettaja onkin,puolet hänen puheestaan kuulen kaukaata kun olen niin kiinni omissa ajatuksissani,mutta jossakin kohtaa alan oikeasti kuunnella opettajaa ja tarkkailemaan mitä ympärillä tapahtuu,kaverit kuiskuttelevat keskenään ja takaata kuuluu meteliä.Muistan toivoneeni kuinka kukaan ei kiinnittäisi huomiota minuun tai ettei opettaja kysy mitään minulta jotta saisin pysyä piilossa.

viha ei elä minussa, se elää unieni kautta kaikki ne tunteet tuska, ikävä, läheisyys,  se sattuu elää ne hetket uudestaan ku painaa silmät kiinni ja näkee sen joka merkitsi mulle eniten mut sen näkee jo sun silmistä ettet oo enää se sama ihminen kuin ennen, tuntuu kuin sä eläisit vain hetkittäin tääl elämässä 

 

te ette vaan tajua te sotkette mut peliinne mukaan ja ootatte mun sanovan aina ne oikeat sanat,ootatte mun aina kuuntelevan,ootatte empatiaa ja kaikkea muuta,ootatte että vedän aseen pois ohimoiltanne ja kerron kuinka elämä voisi olla ihanaa vielä joku päivä. ootatte multa ihmeitä.Mun pitää olla teille tuki ja turva mun pitää olla läsnä ja sitku teen sen kaiken teidän hyväksenne,te unohdatte mut ja pyydätte asioita kun mulla on vaikeaa.

mä tajuan kyllä mut sotketaa peleihin ja mun pitää jaksaa ja kestää ne,mä kestän ne jokaisen teon ja sanan,mä kestän jopa sen että otatte puukon ja puukotatte mut sillä te ette ole silloinkaan voittaneet minua te ette koskaan voita mua peleissä sillä mua ei voi murtaa.

elämä ahdistaa ei muuta.

mihin me ollaan tultu ? mihin me ollaan päädytty tässä elämässä?

mä koitan pärjätä ihan oikeasti,mä koitan pitää ajatukset poissa näistä päivistä

taas se alkaa älytön taistelu tätä kaikkea vastaan

jota ei voi koskaan edes voittaakaan

sorrun kuitenkin uudestaan ja uudestaan

se on vain ajan kysymys

nauran, nauran ja nauran

niin kauan kunnes en saa hengeä

ne katsoo mua kuin hullua

mutta eihän se haittaa

kun en voi lopettaakaan

kaikki on niin vaikeaa

istua paikoillaan ja syödä

ilman sitä ahdistusta

ilman sitä että jättää ruokaa lautaselle

ilman sitä että muiden katseet

porautuvat ihoni läpi

ja mä katoan omaan päähäni

huomaamattani

olen taas siellä sirkuksessa

jossa nauroin ja jossa pelkäsin sitä pelleä

olen taas siellä vajassa yksin pimeässä

itkemässä ja huutamassa

olen koulun käytävällä puhumassa sun kanssa

olen verisen suihkun lattialla

haavoittuvaisillani

olen sohvalla kuuntelemassa

kuinka elämä on paskaa ja kuinka

kukaan ei huomaa hänen pahaa oloa

ja ainoa mitä mietin

sä sentään vielä puhut ihmisille haavoittuvaisuudestasi

mä vaan satutan ja satutan

ja suljen omat muurini

sillä samalla hymyllä joka kerran

valaisi muiden päivät.