sad maybe,but have to keep going

en villeimmissä unissanikaan pystyisi uskomaan elämän olevan tälläistä.Sen elämän jota vanhempani halusivat niin kovasti,sen pienen vauvan jota ne yritti kasvattaa oikein,sitä pientä lasta ei enää ole olemassakaan,se lapsi kasvoi kieroon,niin kieroon ettei kukaan uskonut että asiaa pystyisi korjata.Kerran viallinen aina viallinen,niinhän se meni?Ne usko tehneensä oikein ja kasvatti minusta sellaisen mitä halusivat,mut mikä meni pieleen.Ne halus lapsen muttei niillä ollutkaan aikaa kuunnella tai osoittaa rakastavansa.Niinpä maailma päätti antaa opetuksen,satuttaa niin paljon että sen kivun muistaisi vuosienkin päästä.Vuosi vuodelta se kipu vaan kasvo ja tunteet patoutuivat. en koskaan sanonut kenellekkään ei,yritin miellyttää ihmisiä,mut mitä siitä tuli,ne vaa paino mua alas.Sillä ne aina tiesi mun olevan heikko ja joka kerta kun itkin jonkun eessä,ne vaan nautti siitä kuinka ne huomas kuinka paljon ne satuttaa.Olin se lapsi joka ekat vuodet koulusta kotiin tuli  pirteänä ja hymyileväisenä,mut mitä vanhemmaksi se lapsi kasvoi sitä enemmän tuskaa ja kyyneliä sai kantaa kotiin saakka kunnes ovi oli saatu kiinni.Ihmiset ympärillä vähätteli mua vähän väliä,haukkuivat,kuulin paljon huutelua ulkonäöstäni.Tiiättekö mikä eniten satuttaa se kun nekin ihmiset alkaa sanoa samoja asioita ne joista eniten välität,ne jotka on aina kuivanneet kyyneleesi ja kertoneet kaiken muuttuvan paremmaksi,ne joille aina puhuit kun tuntui että jäit yksin ja yhes vaihees ne kaikki ihmiset on poissa,kaivat puhelimen käteesi ja alat kirjoittaa viestiä,sekavia tunteita muttet tiedä ketään kenelle laittaisit sen,heräät parin tunnein välein itkemään ilman mitään syytä,näet painajaisia päivästä toiseen ja joka kerran jälkeen yrität sanoa itsellesi "ei se haittaa että oot heikko,ei se haittaa vaikka et tiedä kenelle kertoisit olostasi,ei se haittaa vaikka huudatte ,sillä olet jo kerran pitänyt tän kaiken sisällä,mikset siis nyttekin pystyisi?"


Aamu tuli taas repien minut sängystäni,pakotti avaamaan väsyneet silmäni ja ottamaan askeleen eteenpäin,vaikka mielessäni oisin vaan halunnut jäädä nukkumaan lämpimään sänkyyni.oon yhtä väsynyt kun silloin kouluaikana.väsynyt aivan kaikkeen.

kaikista pahinta on se hiljaisuus pään sisällä ja se tieto siitä kuinka ne syyttävät ajatukset hiipivät,kuinka ne tulevat ja painavat sua ja ne eivät jätä sua rauhaan.


välil sekoan ihan täysin ja en välitä mistään ja nyt mä jään kiinni tästä,viiltelystä ja se pelottaa mua ihan hitosti,mun päässä vaan pimahtaa ja yhes illas se tuho on jo aiheutettu,enkä pysty niitä edes selittämään kissan tekemäksi,ahdistava ajatus,sillä ne luulee mun pärjäävän hyvin,niinkuin aina.Kummini tulee pettymään,äiti ja isi sekä veli sekä uskoisin serkkuni vittuilevan mulle asiasta.Muistan sen kuinka heitin silloin läpällä ku hän tosissaan puhu viiltelystä ja syömishäiriöstä kuinka sitä ei kannata tehdä yms.Mua vaa vitutti silloin ku se puhu siitä ja heitin vaa läpällä että joo lopetan syömisen ihan kokonaan ja niin..siihen aikaan en viillellyt ja mua ärsytti että mua ns syytettiin siitä mitä en ollut tehny.Vuosi tai pari myöhemmin se kaikki alkoi ja se miun serkku ei ollut enää pitkään aikaan käynyt täällä vaan se oli jättänyt mut yksin ihan niin kuin muutkin aikanaan.Muistan kuinka äiti näki arpeni vahingossa,istuin syömässä,äiti mua vastapäätä ja kysyi kaikkien eessä että "ootsie viillellyt?" muistan kuinka vaan valehtelin ja sanoin sen olevan kissan tekemä ja asiasta ei enää puhuttu.Yhtenä päivänä tulin saunasta ja äiti oli keittiössä tekemässä hommiaan ja mie olin jossakin vaiheessa viillelyt nilkkaani ja äiti jotenki huomas sen ja kysy mitä miun nilkalle on käynyt ja että onko kenkä hiertänyt ja vastasin vaan hämmentyneenä että kenkä on hiertänyt ja se halus väkisin katsoa sitä mutta kävelin nopeasti huoneeseen ja sanoin ettei tarvitsi.Äiti tuli perässä ja kun laitoin jalkani yhteen niin se yritti väkisin nostaa jalkaani ja muistan kuinka paniikissa olin ja aloin vaan huutamaan että mene pois ja ei tarvi katsoa,hoidan itse sen hiertyvän kuntoon.Lopulta se luovutti näkemättä sitä tarkempaa ja lähti.

9lk olin tainnu edellisenä päivänä viiltää tai pari päivää ennen,olin ottanut kesken koulupäivän hupparin pois ja oli välkkä,yks kaveri ilmesty siihen viereen ja alkoi puhua siitä että "ootko viillelly ja miks ihmees"se tuli jotenkin hirveän päällekäyvästi ja sellaisis tilanteissa ahdistun tosi helposti.Yritin väittää että se oli kissa joka teki sen mut hän ei uskonu ja toisti vaan sitä samaa että miksi ja milloin ja minkä takia.Lopulta kyllästyin ja sanoin että "älä oikeesti kysele" Taisin lopuksi alkaa itkeäkkin ku se koko tilanne oli niin ahdistava ku tuntu että se ihminen käy hirveen päälle käyvästi kyselemään asiasta josta se ei oo tienny mitään ja jolle en halua puhua siitä.Kaikista näistä valheista se on lähtenyt ja pahentanut vaan asiaa,pitää hävetä jälkiä,piiloitella,miettiä aina mitä laittaa päälle ja miksi.

day when im suppose to be happy but im not

Perjantaina olin pitkästä aikaan elviiran kanssa,kävin hakemassa hänet,käytiin kaupassa ostamassa herkkuja ja sit suunnistettiin yleiselle uimarannalle.Meillä oli vaikeuksia löytää sieltä rannasta se parkkipaikka,mut onneksi lopulta löydettiin.Siellä rannalle ei ollut paljoa ihmisiä onneksi,siel oli yks sukeltaja ja pari ihmistä rannalla ottamassa aurinkoa. Jotkut oli siellä vähissä vaatteissa ja bikineissä,mut me oltiin vaan farkut ja pitkähihaiset päällä ja siel meinas silti olla vähän kylmä.Mentiin laiturille istumaan ja syömään ja sit vaan juteltiin ihan kaikesta,naurettiin,hymyiltiin sekä välillä kuvailtiin.Olin jo unohtanut kuinka nautin sen mimmin seurasta.Oli vapauttavaa olla vaa siellä rannalla ja tuntu ettei ole paineita kun vieraita ihmisiä ei ollut lähellä mua ja sitku mentiin myöhemmin keskustaan niin siel tuli vähän sellain kiree olo itselle kuin oisin varpasillani,ehkä se johtuu paikasta missä ollaan.No kuitenkin mua oli jo viimet viikot painanu se että musta tuntu etten oo tarpeeks kysynyt elviiran kuulumisia ja näin ja etin vähän väliä hetkeä jolloin oisin saanut sanottua sen,rannalla olin jo unohtanut sen asian ku puhuttiin niin paljon kaikkea.

 

Yhes vaihees sorsa ilmestyi,siihen laiturin viereen ja tuijotti meitä ja oltii pikkasen peloissamme,ainakin itse olin,sit oltiin just silleen että hus mene pois,älä tuu tänne,no sit se tietenki alkoi räpytellä siipiään ja nousi siihen laiturille aika lähelle meitä,pelkäsin että se tulis ja hyökkäis kimppuun kun se lintu katto juuri silleen,sit otin kenkäni ja iskin siihen laituriin,sillee että tärähti,nii sitten se sorsa lähti pois.En tiiä miksi mut pelkään just lintuja ku ne on niin arvaamattomia.Lähettiin laiturilta ja kokeiltiin yhtä ns. laitetta jossa on kaksi rengasta,joissa voi istua ja sit istuttii sellaiseen elviiran kaa,niihin oli ekaksi tosi vaikee päästä ku se laite toimi sillee keinulaudan tavalla,että se nousi ku toinen istui ja niin,mut siin oli sellainen pumppu jonka avulla se liikkui koko ajan ympyrää,istuttiin siinä sitten hetki ja sitku piti tulla alas,nii se tuotti paljon hankaluuksia,jäin jalasta roikkumaan ja toinen jalka ei ylettänyt maahan ja sit en päässy alas niin lopulta tipahdin siihen hiekalla ja kyl sit sain pienet naurut ku tajusin että lähellä oleva jäätelönmyyjä oli kattonut koko ajan sitä meijän touhua,näytti varmaan tosi mielenkiintoiselta.Mut sit lähtiin keskustaan sieltä rannalta ja siellä oleiltiin vaikkei siel ollu ketään koska juhannus,okei pari ihmistä käveli mut niin.Siel keskustassa yritin kerätä itseni ja sanoa siitä mikä oli mietityttänyt mua,mut huomasin vaa kuinka se hiljaisuus välil vaa otti otteeseensa ja en saanut sanottua ja aina kuin meinasin alkaa sanoa niin elviira alkoi just puhua ja en mie sit viittinyt keskeyttää vaa aloin sitten puhua siitä asiasta minkä hän oli ottanut esille.Sit ku lähettiin keskustasta niin ajoin siis skootterilla ja puolessa välissä matkaa eessä meni kaks polkupyöräilijää jotka näytti olevan hyvässä kunnossa ja sit menin niitten ohi ja näin ja yllätyin ihan tosi paljon kun huomasin että ne pyöräilijät oli ihan perässä,kun katoin peileistä ja olin tosi hämmentynyt ja aloin vaa nauramaan siin ajaessa ja siin vaiheessa ku se pyöräilijä ohitti miut niin elviira vaan kysy että ajanko täysiä ja mä ajoin 50km/h eikä kovempaa päässyt,ne oli oikeesti tosi hyvässä kunnossa sillä ne tuli ainakin 10km joko perässäni tai välillä meni ennen minua,vitsailtiin siinä elviiran kanssa että jos itsekki pääsis noin kovaa polkupyörällä niin mihin skootteria tarvisi.Se vaan oli uskomaton sekä mieleenpainuva hetki.


Tultuani kotiin hymyilin vaan ja päätin sanoa asiani hänelle ja viestistä tuli tälläinen:

"mun ois pitänyt sanoa tää jo aikasemmin ja kasvotusten
mutten vaa saanu sanaa suustani vaikka hetkiä oli kuinka
mun piti sanoa olevani pahoillani siitä että olen välillä ollut jotenkin poissaoleva
tai ehkä susta on tuntunut etten ole kiinnostunut elämästäsi
mut oon vaa ollu jotenki niin väsynyt tähän kaikkeen,
mut yhen minkä haluan myöskin sanoa että oot kaunis
että kuinka hauskaa mulla on sun kanssa
ja kuinka huolet häviää ees hetkeksi
haluun sun tietävän että siul on tosi kaunis hymy ja nauru
haluun sun tietävän olevan ihana ja huomaavainen
ja oon pahoillani etten oo jaksanut kovin hyvin
ja usein kysyä kuulumisiasi
haluun vaan sanoa etten halua menettää sua"

Myöhemmin illalla,musta tuntu että jalkojeni alta ois vedetty matto ja mun maailma oli taas sekaisin,kietouduin mahdollisimman pieneksi,kyyneleet ilmesty silmiini ja valuivat hiljakseen poskiani pitkin maahan,tunsin sen kivun sisällä sekä ulkona,sillä millään ei ollut väliä taaskaan elämässäni.






ei oo iltoja milloin en ois itkenyt,
milloin en ois tuntenu itseäni rumaks tai pieneks ja mitättömäksi,
iltaa jolloin en miettis ihmissuhteita ja sitä kuinka ihmiset vaa katoaa,
iltaa jolloin mun ei tekis miel rangaista itteeni,
joka päivä asiat tuntuu turhilta ja tuntuu pahalta,
kuin jonkin ois alkanut elää mussa ja ei oo lähössä pois.
i dont just know why im always so sad

how its feel when nobody loves you back part two

Tää postaus oli jotenkin rankka kirjoittaa sillä,näistä asioista tuntuu olevan vähän aikaan,itkin monta kertaa kirjoittaessani tätä.Puhun rehellisesti näistä vuosista,enkä aijo pelätä mitä kukakin siitä miettii,sillä tää on vieläkin matka jonka tuun kulkemaan yksin vaikka ois ihmisiä vieressä.Joistakin asioista en ole koskaan puhunut kenellekkään.Toivoisin että joku päivä mut hyväksyttäis tälläisenä kuin olen.

Kesälomalla ennen ylä-asteelle siirtymistä mua vaivas ne kaverieni sanat "nolo,ruma,karseet vaatteet"Äiti oli aina hoputtamassa lenkille että liikkuisen ees vähän.Aloinkin käymään lenkeillä joka ikinen päivä,joka kerta kun olin lenkillä mietin kuinka mun kaverit naurais mulle ku oon niin lihava,joka kerta kun juoksin,kuulin päässäni ne sanat "naurua,läski,epäonnistunut,ruma" ja se sai mut juoksemaan kovempaa ja kovempaa,se sai mut haluamaan pudottaa painoani,olla se kaunis ja laiha ekaa kertaa elämässäni.Äiti oli vaan ilonen että kävin lenkeillä,mut ehkei se ois ollu jos se ois tienny oikean syyn siihen.Silloinkun herkuttelin kävin kaks kertaa lenkillä,ettei paino missään nimessä nousisi.Tarkkailin painoani joka ikinen päivä ja hymy nousi huulille kun paino vaan laski ja kun se nousi,halusin sen vaan alas.Opin piilottamaan ruokia kotona ja sitku kukaa ei ollu sisällä kävin heittämässä ne metsään,sillä en halunnut syödä ainakaan paljoa,halusin laihtua.Oikeasti olin sellainen normaalipainoinen mut olin jo huomannut 5lk kun olin laihtunut 5 kiloa ilman syytä,kuinka hyvä olo siitä tuli että olin saanu painoa pudotettua.

 

  

Yläaste alkoi ja musta tuntu kun mun pelot ois käyneet toteen,uskoin etten voisi tutustua meidän luokan tyttöihin sillä he olivat jo sofian ja marin kanssa kavereita,enkä halunnut sekaantua siihen.Ekat päivät seisoin yksin välkillä,se tuntui ikuisuudelta,kunnes yks mun nykyisistä kavereista tuli tutustumaan muhun ja sen jälkeen en enää ollut yksin.Lisäksi mulla oli onnea matkassa kun en pistänyt toiveeksi päästä eri luokalle kun sofia ja nää sillä,mun luokalla oli tosi ihana tyttö,joka mielellään otti miut siipiensä alleen ja kaikki oli hyvin viimeinkin tai niin mä luulin,sillä tää tyttö teki miut tosi iloiseksi.

 "muistan kuinka olin viime yönä puhunut pahasta olosta sinulle,muistan kuinka seuraavana päivänä oli joku retki tai joku spesiaali päivä.Kävelin koulun sisälle ja moikkasin sua niin kuin tavallisesti,jostakin ilmestyi milla ja puhuttiin siin jotain kolmistaan,huomasin kätesi jotenkin tärisevän ja siinä samassa jo halasit mua,olin hämmentynyt,et tainnut sanoa mitään,mutta se koko ele kertoi tarvittavan,milla katsoi ihmetellen ja heitti jotain siihen ja sit kaikki jatku tavallisesti.Kun käveltiin luokasta ulos,huomasin hymyilleeni."
se koko ele osoitti mulle,että sä oikeasti välität ja samal se jotenki kerto että sua ois pelottanut,sä olit eka sekä täl hetkel vika jonka uskoin välittävän musta.

"olin kertonut sulle kuinka musta tuntuu että oisin vaa joku pelinappula muiden pelissä,sä et vastannu siihen viestiin mut seuraavana päivänä kun halattiin,sä olit menos jo poispäin ja käännyit ja sanoit "et sä oo mikää pelinappula" ja en saanut ääntä suustani vaan jäin katsomaan kuinka kävelet kotiisi."

Se onni kesti vaan hetken,oikeastaan olin jopa onnellinen sen koko 7lk ja siitä saan kiittää Annia,mutta silti mulle tapahtua kaikkea vaikka uskoin olevani onnellinen.(Tietenkin oli niitä hetkiä jolloin ei mennyt hyvin).Tunsin aina oloni turvalliseksi annin seurassa,tunsin että sain olla oma itseni ja ettei mun tarvis pelätä vaikka vähän tyhmä ihminen olenkin ja ekaa kertaa musta oikeesti välitettiin,niin ainakin uskon/uskoin.Hän puolusti mua luokassa,kun itse en saanut sanaa suustani,enkä koskaan yleensä sanonut kenellekkään takaisin tai puolustautunut,sillä opin että jos sanon jotain sitä käytetään heti mua vastaan.

Mutta olin yhä vain se ujo tyttö joka pelkäsi vaikkei sitä saattanut näkyä ulospäin,ujo,arka joka ei uskaltanut puhua meidän luokkalaisille ja jos puhuin toivoin etteivät he kiusoittelis mua.7lk mun kiusaaminen jatkui ja päädyin kantamaan 3-4 reppua omani lisäksi,koska en koskaan osannut sanoa ei.Annoin vaan ihmisten talloa miut jalkoihinsa,sillä olin vaan se ujo tyttö joka ei uskaltanut kertoa mielipiteitään ja ei uskaltanut avata suutaan.Se kiusaaminen loppu jossain 7luokalla siihen kun silloiset ysiluokkalaiset  tytöt puuttuivat asiaan ja siinä samassa oma luokanvalvojani.Muistan sen hetken ikuisesti.

"Seisoin kahden kaverini kanssa ja kannoin 4 reppua.Pari 9lk tyttöä ilmestyi luokseni ja alkoivat kyselemään että miksi kantelen muiden reppuja ja kenen reput ne olivat.Muistan kuinka pelkäsin ja yritin vaa olla sillee että kaikki ois just hyvi,en kertonut kenen reppuja kannoin.Tytöt ottivat muiden reput pois multa ja vitsailivat kuinka heidän tekis mieli heittää ne reput vesilätäkköön.En enää pysynyt kasassa vaan aloin itkemään,kaikki tuntuivat tuijottavan.Kello soi ja en voinut paeta tilanteesta vaikka halusinkin,oppilaat valuivat sisälle ja minua tentattiin ulkona.Yhdessä vaiheessa huomasin tilaisuuden ja juoksin sisälle läheiseen vessaan piiloon.Olin siellä hetken ja yritin huomaamattomasti kävellä omaan luokkaani kohti,9lk tytöt huomas mut ja lähti perään,luokkani olisi ollut portaiden alapäässä ja huomasin kuinka ne ihmiset seisoivat joiden reppuja kannoin portaiden yläpäässä ja alkoivat kysellä repuistaan vaikka olinkin tullut itkuisena paikalla.9lk saapuivat siihen tilanteeseen,antoivat heille reput ja alkoivat torua ja samalla hetkellä luokanvalvojani ilmestyi,lähetti 9lk tytöt pois ja kysyi mikä on homman nimi,se alkoi kysellä multa mitä oli tapahtunu mut aloin vaa itkemään,en siinä mielentilassa pystynyt puhumaan,pari mun luokkalaista tyttöä halas mua ja luokanvalvoja torui tyttöjä ja ilmoitti heidän porukoilleen ja minulle hän sanoi että pitäisi pitää omat puolensa.Meijän luokkalaiset meni luokkaan,luokanvalvojan  selvitettyä asian myöhästymisen syyksi ja itse menin eri luokkaan rauhoittumaan kun en halunnut samalle tunnille."

Ne joiden reppuja kannoin ja joilta olin ottanut paskaa niskaani suuttu mulle,koska ne oli ihan varmoja että olin mennyt itse puhumaan niille 9lk tytöille ja ne oli sillee että "tunnen ne 9lk tytöt ja kiitti vaa ku ne pitää mua nyt kusipäänä" Mulle tuli tosi paska olo ja itketti koko ajan ja pyysin jopa anteeksi heiltä.He eivät puhuneet mulle koko päivänä.Aamulla kun tulin bussiin,Milla yllätti minut,hän pyys mua hetkeks hänen viereensä istumaan,kerto kuinka vihanen oli ollut eilen kun sen porukoille soitettiin asiasta,pyys anteeks ja anto mulle pari paitaa ja sen jälkeen halattiin ja asia oli sovittu,Marin kanssa me ei sillee ees sovittu,kuha vaa oltii normaalisti.

Kiusaaminen laantui,mut sitä jatkui jollakin tavalla luokan sisällä,luokkani pojat kiusoitteli ja vittuili mulle jatkuvasti ja halusin olla vaa näkymätön ja varoin sanojani luokassa.Sitä jatku suuriinpiirtein niin kauan kun yläaste loppui.

Seiska luokalla kun laihdutin mä iloitsin siitä että söin vaa puolikkaan näkkärin koulussa,mut ne sanat jotka sain sen takia "etkö sä tosiaan syö enempää? _vaa_ puolikas näkkäri,oisit ees ottanu kokonaisen"ne oli vaa huolissaa,kai? mut mikä sai mut silloin muuttamaan suunnan ja syömään enemmän,ehkä se johtu niistä huomautuksista,varsinkin kun ne tuli pojilta "lauta,tikku" ja se asia mikä multa puuttu ruumistani,mun piti siis valita joko se täydellinen ruumis jota en ois saanu laihuudella tai se häpeä ja syömisten salaaminen.valitsin oikeen tien.

"istuin ruokalassa,mulla oli jo valmiiksi jotenkin paska mieli,en enää muista minkä takia,ruokalassa oli aina se syöminen vaikeeta kavereiden edessä,sillä mua nolotti aina sekä se että kenen kanssa istuisin mietitytti päivittäin.Istuin parin kaverin kanssa ja yritin puhua annille jotain,se siis istui miun takana olevassa pöydässä,aika kaukana sinänsä,kysyin siltä jotain ja tuntu siin hetkes että se vaa jotenkin tiuskas mulle ja siin hetkes mulle riitti,mä en kestänyt enempää,sanoin kaverille vaa nopeest että menen,nousin ylös ja otin tarjottimena ja häivyin,pamautin oven perässäni ja menin hakemaan reppuani,en edes kerennyt ottaa reppuani kun kuulin jonkun tulevan,kun kuulin sen tutun äänen sanomassa nimeni,tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiini ja mun oli vaan pakko päästä johonkin pakoon itkemään,aloin panikoimaan ja otin reppuni ja lähin nopeesti kävelemään portaita alas,pysähdyin portaalle ja varmistin että se oli anni joka oli tullut perääni,mietin hetken aikaa sitä että oisin odottanut häntä,mut en vaa pystynyt,jatkoin portaiden alas menemistä ja lukittauduin vessaan,Anni tuli oven taakse ja sano jotain ettei tarkottanut sitä mitä sano ja ettei jaksanu puhua ku se istu niin kaukana nii pitäis tyylii huutaa yms,sit se sano että oli tullu perääni ku lähin vaa nii äkkiä ruokalasta ja sit se pyys että oisin avannut oven ja aloin vaa tosi paljon itkeä ja vastailin välillä ja en koskaan avannut ovea kun hän oli siinä,sillä en halunnut sen näkevän mun itkevän."

Jotenkin toi muisto saa mut inhoamaan itteeni,nykyään en osaa itkeä kenenkään edessä,enkä osaa puhua kasvotusten pahasta olosta,sillä se saa mut vaan ahdistumaan enkä saa ääntä suustani.Yläaste aikoina kukaan ei uskaltanut sanoa mulle päin naamaa melkein mitään asiaa, sillä olin niin herkkä että aloin itkeä ku sain "palautetta".

7lk meni ja mul oli ihan hyvä olo,kesä meni ja näin vaa kavereita pari kertaa,sillä en saanut kyytiä mihinkään.7lk aikana olin saanut kavereita ja mulla oli kaveriporukoita.8lk en muista paljoa mutta nää on pää asiat mitä silloin tapahtui: ensimmäistä kertaa luotin ihmiseen ja kerroin pahasta olosta.
Sain kuulla jotain mikä sai mut tolaltani,mul kesti jonkin aikaa sisäistää asia minkä olin kuullut ja syyllistin itseeni vähän siitä,miksen osaa auttaa?avuttomuuden tunne.Lisäksi tajusin olevani ihastunut ja yritin kieltää sen itseltäni,yritin kieltää joka ikisen tunteeni mut mä en vaa pystynyt sillä se tunne voimistu.8lk jälkeinen kesä,menetin yhden kaverin sekä pelkäsin.Se oli ripari kesä,vietin ihanan riparin ja tutustuin uuteen ihmiseen Mirkkuun,kadun sitä etten koskaan pyytänyt hänen numeroaan,sillä vietin hänen kanssaan ihanan riparin ihan niin kuin Anninkin kaa.Mirkun kaa oltiin samas ryhmäs ja annin kaa vietettii aikaa yhteisillä tunneilla esim.

Oksensin ekaa kertaa tahallani joskus 8-9lk,se oli vaan niin helppoa,kukaan ei tietäis yhtään mitään ja mie pysyisin laihana, aamuisten köksän tuntien jälkeen satunnaisesti välillä silloin kun oli ruokatauot tai välitunnit.Keksin välillä mitä tahansa tekosyitä jättääkseni ruokailun "käyn vaa vessassa,mul jäi työ kässänluokkaan,mee sie edeltä,tuun perässä"Sen sijaa että oisin pitäny sanani ja mennyt syömään mä saatoin lukittautua vessaan itkemään,jossakin vaiheessa elämääni ruokailuista on tullut pahimpia vihollisia.Osaan piilottaa ruokaa,oon tehny sitä jo kauan,jos ei ole nälkä tai halukkuutta syödä niin piilotan sen mun huoneeseen jonka jälkeen käyn heittämässä sen pois.

9lk ollessani,musta tuntu että ihmiset tuomitsevat minut ja sain huutelua jopa seiskaluokkalaisilta ehkä ulkonäköni perusteella mutta myöskin sen kun olin yrittänyt puolustaa kavereitani heille mut sain vaa itse siitä lisää paskaa niskaa ja huutelua.Olin kerran kihartanut hiukseni ja sit mulle alettiin sanoa että"mikä harakanpesä siin puhuu taas kattokaa"Pikkuhiljaa musta alkoi tuntua että koko koulu ois vihannut mua.

kerron pari tapausta jotka on jääneet mieleeni:

"seisoin ihan normaalisti lähellä seinää ja Milla tuli siihen ja se vaa otti mun päästä kiinni ja löi pari kertaa seinään.Sit se vaa lähti siitä,en ollut tehnyt sille yhtään mitää,aloin pelkäämään häntä vähän tapahtuneen takia"

"kaikista kauheinta oli ehkä se ku menin bussilla kotiin ja siel on yks tuttu poika ja sen pikkuveli ja ne parin pvä ajan ne haukku mua (sano esim.suhun ei kukaan koskisi pitkällä tikullakaan,tuollain pikku huora)  koko sen matkan ajan ku muut oli lähteny bussista ja jäin niitten kaa yksin ja ne aina tuli mun luo ja mä vaa toivoin ettei ne ois tullu ja kerran mulla oli kuullokkeet ja leikin etten kuulis niitä mut ei se auttanu..sinä pvä menin sit kotiin itkien bussista,vaikka leikin etten ois kuullu niitä sanoja ja leikin ettei niitä ihmisiä oisi ollut siinä,niin silti kuulin ne sanat ja ne satutti ihan liikaa..

  

Mua oli kohdeltu kuin paskaa viimeisimmät vuodet ja mun itsetunto painui päivä päivältä alas,tunsin itseni arvottamaksi sekä tunsin suurta alenmuutta muita kohtaan,pienenä olin hymyillyt paljon ja ollut iloinen huolimatta niistä asioista ja ekaa kertaa mun hymy alkoi hyytyä ja mun ilo. 9lk aikana aloin tuntea itseni onnettomaksi.

9lk se oli kamalin kaikista sen jälkeen kun olin kertonut huonosta olostani,niin yhes vaiheessa puhuin joka päivä niistä samoista asioista,pahasta olosta,kuolemaan viittaavista ajatuksista ystävälle.Yhessä vaiheessa se ei vaan jaksanut enää sitä että joka päivä puhuin siitä ja ymmärrän sitä nykyään paremmin kuin silloin,tuskin kukaan ois jaksanut sitä ikuisesti.Kaikki oli vaan ihan sekaisin,mie,mun tunteet,ne asiat joista en ollut koskaan puhunut kenellekkään.Ihastuneena olin tosi mustasukkainen ja yritin vaa piilottaa sen kuinka muhun sattu nähä se mun ihastus jonkun toisen kaa.Itkeskelin paljon silloin,aloin kirjoitella paljon synkkiä asioita ylös sekä aloitin viiltelyn.Mulla vaan oli niin helvetin paha olla.Itkin paljon oppitunneilla ja yritin peitellä sitä,pitämällä päätä alhaalla ja katsomalla välillä sinne missä ei istunut kukaan,joskus kukaan ei huomannut kun itkin ja usein tuli sellain tunne ettei kukaa välittäis jos katoaisin tai kuolisin pois.Yhes vaihees musta taas tuntu että oisin taas ollut vaan yksin maailmas.Samoihin aikoihin tutustuin elviiraan sekä nooraan.Kun musta tuntu että jäin yksin,niin tukeuduin elviiraan,kerroin sille mun huolia ja sitte sen tuen ansiosta menin psyykkarin puheille.Ekaa kertaa päädyin puhumaan mun kiusaamisesta ja itkin siellä.Kerran lähetin psyykkarille viestin ja seuraavalla kerralla kun menin sinne niin se oli tosi huolissaan ja halus varmistaa etten oo aikomassa satuttaa itteeni tai mitää,valehtelin sille voivani hyvin ja että se oli vaan sellain sekavas tilas laitettu,lisäksi kun kesä taas lähestyi niin ne tapaamiset piti lopettaa.9lk aloin lintsaamaan joitakin tunteja sekä yhessä vaiheessa muutuin kuulemma kusipääksi,mä en välittänyt paljoa mistään,vittuilin mun luokkalaisilleja olin muutenki aika epämiellyttävä ihminen,sillä olin niin kyllästynyt siihen vittuiluun ja muuhunkin kun olin ollut aina omasta mielestäni mukava ja kiltti kaikille. 9lk mulla meni parikin kaveri suhdetta sekaisin,riitelin jonkin verran ja muistan vaan sen kuinka lapsellinen silloin olin sekä surullinen.Sain ne kaverisuhteet kuntoon (onneksi) ja sieltä kautta asiat oli hyvin.Se vuosi oli myöskin sellainen jolloin aloin miettiä itsemurhaa.

"mul oli taas huono olo ja tuntu etten kestäis enää,mun oli pakko lähteä ulos yksin
menin läheisen lammen rannalle,katsoin kuinka laineet liplattivat
ajattelin kuinka kävelisin sinne ja kuinka en koskaan palaisi
kuinka ruumiini löytyisi myöhemmin,mut ei en voinut
piti astua pois sieltä ja lähteä takaisin koulun sisälle
sekä hymyillä ja kestää se viimeinen tunti"

Yläasteella mun itsetunto tosiaan koki kolahduksen,sain sieltä vaikka mitä palautetta "ruma,lauta,hyi helvetti joku anna..hyi saatana..ei ikinä kuului poikien sanat kun meijän luokan tytöt sano että "sinä ja anna." ja sit kerran ku oltii köksän luokassa niin kävi sellain juttu että ne kysy yheltä pojalta ja se oli sillee että "hyi vittu" sitku se tajus/muisti että mie olin siinä niin se oli vaa sillee "joo sori"Sain huutelua vähän joka asiasta mun porukoiden elannosta,hiljaisuudesta,ujoudesta sekä siitä ettei mulla ollut rintoja ja yläasteella se oli mulle ihan helvetin arka aihe,häpesin sitä kun en ollut kehittynyt tarpeeksi,niinkuin kaikki sano olin lauta ja sen kuuleminen sattu.

9lk loppu ja tuli kesäloma ja mua pelotti ihan sairaasti että jäisin taas yksin ihan niin kuin ala-asteella,pelkäsin ettei mun kaverit haluis enää nähä mua,sinä kesänä tietyt ystävät ja kaverit pysyivät ja jotkut taas lähtivät.Kesällä sain tiedon pääsystä haluamaani opiskelu paikkaan (Sotelle)Kärsin yhä pahasta olosta väliajoin.

Mietin kauan sitä kerronko amiksen ekasta vuodesta vai en,sillä se kertoo tosi paljon siitä miten nyt voin.Mut aattelin että on paljon parempi että jätän sen ainakin nytte pimentoon.Kerron sen sit ehkä jossakin toisessa postauksessa.

Ne vuodet jotka kävin läpi niin toisaalta ne mursi miut kokonaan palasiksi,enkä saa koottua itseäni,en oo saanut itsetuntoani kuntoon sekä vihaan itseäni ja pelkään etten koskaa voisi riittää kenellekkään.Toisaalta noiden koettelemusten takia olen vahvempi kuin ennen,päädyn usein miettimään noita asioita ja viimesiä vuosia,enkä enää tiedä missä menen elämän suhteen tai kenenkään ystävän/kaverin.Joku päivä,en enää tuu jaksamaan tätä ja mä luovutan,sillä oon väsynyt taistelemaan itseni kanssa.

15.6.2014 (päiväkirja merkintä)
päädyin itkemään yöllä ja luulin että kaikki vihaa mua ja kun se tunne tulee niin vahvana.
musta on tullut just sellainen mikä musta ei pitänyt tulla.

how its feel when nobody loves you back part one

oisitteko te koskaan ymmärtäneet jos oisin kertonut?kuinka se sattuu tajuta ettei kukaan välitä,kuinka sattuu kävellä tää matka yksin ja olla peloissaan,kuinka pelottava ajatus se on?

nousen unesta ylös toiseen uneen,todentuntuisempaan.

 

olen oppinut eläessäni,jo pienenä tyttönä,olin näkymätön meijän perheessä olin se nolla ja papan kuoltua kukaa ei huomioinu mua,mitä lapsi tarvitsee rakkautta ja välittämistä,en muista koskaan tunteneeni porukoitteni välittävän minusta.Pappa piti musta pienenä huolta,se halaili ja anto olla sen hartioilla vaikka se sattu,se leikki ja jutteli,vuonna 2003 talvella pappa oli joutunut sairaalaan ja sen piti päästä kotiin pian,ettei ollut syytä huoleen.

"olin niin iloinen kun vanhempani sanoivat papan tulevan kotiin
pidin siitä kun pappani hymyili ja sain ottaa sen lasit
olin odottanut sitä koko päivän
olin hehkuttanut asiaa kavereillenikin
jokainen sekuntti koulussa tuntui pitkältä
halusin vaan papan syliin ja sen kaa leikkimään"

Mutta sinä kohtalokkaana päivänä kun sen piti kotiutua,se menehtyi sydänkohtaukseen.mitään ei kuulemma ollut tehtävissä.paskat..
Voitte vaan kuvitella olin odottanut koko päivän innoissani näkeväni papan ja sittenkun viimein tuun kotiin.Muistan sen aina.Isä ja mummo istuvat sohvalla kahdestaan ja keskustelevat.Riennän huoneeseeni viemään repun ja teen jotain hetken aikaan.Sitten muistin ainiin pappa.Kävelen olohuoneeseen tietämättömänä ja kysyn "missä pappa on?toisella puollella?(:"
mummo ja isä katsovat toisiaan ja nyökkäävät.."kuules asia on nyt niin ettei pappa tullutkaan"
kysyn  "miksei?eiks sen pitänyt päästä pois jo tänään?" isä vastaa "pappa on nyt paremmassa paikassa taivaassa" olen hämmentynyt ja keskusteluun on tullut iso hiljaisuus.Isä jatkaa "pappa on kuollut" tunnen kivun ja pidättelen itkua,särkyneellä äänellä kysyn "mihin?" isä vastaa "sydänkohtaukseen"
en kestänyt enää kuulla asiasta vaan ryntäsin huoneeseeni ja suljin oveni jottei kukaan näkisi miun itkevän.Vanhempani eivät koskaan päätyneet selittämään minulle enempää papasta,koko asiaa ei mainittu kun olin paikalla,eikä kukaan tullut lohduttamaan mua kuin itkin.Niinpä mä en puhunut kenenkään kanssa papasta koskaan,vasta teini-iässä.

asia jonka opin etten saa itkeä vanhempien eessä.

olin 1lk tai 2lk kun mut jätettiin pois kaikista leikeistä,kun piti valita parit,kaikki löys ennen mua parinsa.me oltiin niin pienii vielä,mut silti mus oli jotain vialla.Se alko niistä pienistä jutuista,meit oli silloin 3,minä,sofia ja mari (nimet muutettu) Sofia oli ollut mulle se "parasystävä" eskarista saakka
mari taas oli minua yhen vuoden vanhempi ja jossaa vaiheessa se liitty meidän leikkeihin.Mari ei koskaan pitänyt musta,se halus musta eroon ja sofian itselleen.

2lk tai 3lk mun pappa kuoli ja 4lk mua alettii kiusata
"oli välkkä istuin yksin,melkein itkin,katsoin taivaalle,pilvistä ilmesty papan kuva,mietin kuinka kaikki ois hyvin jos jäisin kotiin mennessä auton alle ja lähtisin pois,mietin sitä kuinka ikävä mulla oli pappaa,kuinka se otti syliin ja aloin puhua ääneen ja sanoin sanat "älä huoli,mie tuun ihan just siun perääs" olin sillo viel pieni mut silti tajusin sen kaiken.

4lk mun helvetti alkoi.Mun "parhaan ystävän" luokse muutti uusi tyttö sijaisperheeseen,se tyttö (milla) tuli samalle luokalle meidän kanssa ja muutti kaiken.Olin jo pelännyt sitä että sofia unohtaisi miut tän Millan takia.Kaikki alko pyöriä millan ympärillä ja kaikki halus puhua sille.Mari huomas tilaisuutensa tulleen ja marista,sofiasta ja millasta tuli hyvii ystäviä,välkillä ku oltii ne puhu keskenään,mie jäin aina jotenkin syrjään.

(Millan ois pitänyt tajuta mitä kiusaaminen tekee ihmiselle sillä hän oli kokenut sitä aijemmassa koulussaan)

4lk jossain vaiheessa,siitä selän takana puhumisesta tuli fyysistä,todellisempaa,mun tavaroita alettiin viedä päivittäin piiloteltiin penaalia,kyniä, kirjoja,pipoa,takkia,lapasia,ihan mitä vaan joka oli minun.Opettaja oli myöhässä usein tunneiltaan ja sit eräänä päivänä mari sai päähänsä kivan "leikin" jossa piilotetaan annan tavaroita,se otti miun penaalin ja lähti karkuun ja yritti piilottaa sen ja milla lähti siihen juttuun mukaan,ne otti jonkun tavaroistani ja kun yritin saada tavaroitani takaisin toiselta niin toinen oli kerennyt piilottaa paljon tavaroitani.Välillä sofiakin lähti leikkiin mukaan ja eräänä kertana olin niin väsynyt siihen paskaan etten enää estellyt heitä ottamasta tavaroitani.Sit ne vaa yritti olla silleen että "anna mee ettimään ne tavarat,ope tulee kohta"lopulta menin etsimään,mutten kerennyt löytää kaikkea ja sit ne kolme kaveriani vaa toivat tavarani pulpetille eikä ope ihmetellyt mitään.

Yhden kerran muistan todella hyvin leikittiin yhdessä jotain ja vähän ennen kellon soimista,milla ja mari houkuttelivat mut hakemaan mun pipoa sellasesta vajasta,jossa ei ollut valoja ja siel oli paljon roinaa(he olivat siis sen sinne heittäneet) siel ei ois saanut todellakaan olla,se ei ollut piha aluetta ja juurikun olin mennyt sisälle ja saanut piponi,he sulkivat vajan ovet ulkopuolelta,menin ihan paniikkin ja he sano että siel saattais jopa olla käärmeitä,minuutit kuluivat tosi hitaasti mutta he eivät suostuneet avata vajan ovia.Kello soi ja he vaan sano "hei hei nähään sitten tunnin kuluttua jos silloinkaan,me mennään nyt tunnille" kuulin askeleet jotka kuuluivat aina vaan kauempana,olin peloissani enkä saanut ovea auki,uskoin olevani siellä sen koko oppitunnin sillä ei kukaa mua ois kaivannut.Aloin melkein jo itkeä kun vajan ovi avattiin,milla oli tullut päästämään mut pois.ne piti mua siel ehkä 5min mut se tuntu pitkältä ajalta.

mulle oltii paljon puhuttu että mie ja yks ville oltais sopiva pari ja kerran ne työnsivät miut poikien vessaan väkisin ja villen myöskin ja eivät päästäneet meitä ulos.

ulkona ne vei mun pipon ja lähti juoksemaan talon taakse ja siellä on sellainen kaivo,johon ne tunki mun pipon ja se meinas oikeesti tippua sinne kaivoon sellasta putkea pitkin.

ne myös uhkas heittää mun tavaroita vessan pönttöön ja no kerran milla heitti silleen ettei se usko sen osuvan just sinne mut mun pipo sit oli vessan pöntössä jota ei ollut vedetty.

Olin pienestä koulusta jossa kaikki tunsivat toisensa ja 6lk meijän luokalla oli vaan 3 tyttöä plus minä ja kolme poikaa.Nämä kolme tyttöä kiusasivat mua koko ala-aste ajan ja pojat lähti mukaan siihen ja meijän luokan pojat varmisti mun tietävän olevan ruma,kauheinta mitä yks poika silloin sano mulle oli se että se sano miun näyttävän ihan sen yhen leffan klonkulta.

Mua yritettiin kerran ala-asteella auttaa,mua vanhemmat tytöt kerto opettajalle mun kiusaamisesta mutta arvatkaas mitä?opettaja vaan toru heitä ja he lopettivat kiusaamisen yhdeksi päiväksi ja seuraavana päivänä se jatkui.Muistan myös kun yks opettaja sano välkällä että "älkää syrjikö annaa vaan ottakaan hänet mukaan juttuihinne."muistan kuinka mun kaverit nyrpeänä otti miut sillä hetkellä mukaan,ei ne halunnut olla mun kaa,sillä olin niin nolo ja kun en tiennyt meikeistä tai mistään mistä he juttelivat ja he viettivät vapaa-aikaa keskenään,mä en koskaan päässyt.

Viimeisimpinä koulupäivinä nää mun kolme kaveria sano mulle että se oli tässä tää meijän kaveruus,koska olin liian nolo ja ruma ettei miun seurassa voi näyttäytyä ollenkaan,etten saisi viettää heidän kanssaan ylä-asteella.Se mursi miut.Kesäloma alkoi ja mie vaa itkin himassa sitä että siirryn yksin yläasteelle ja ettei mulle ole ketään kelle puhua ja uskoin etten saisi ystäviä.Mua pelotti ja ainoo mikä sai mut hyvällä tavalla itkemään oli yks opettaja ala-asteelta,se sano että "mä uskon sun pääsevän elämässäs pitkällä,jatka noilla samoilla arvosanoilla ja oot vahva ja uskon sun pärjäävän"

Yhtenä päivänä sain puhelun Sofialta ja se pyys mua yhelle aika läheiselle bussipysäkille ja kerkesin jo aatella että ehkä ne onkin muuttaneet mieltään yms.Noh suostuin menemään ja sovittiin aika.Lähin aika ajoissa sinne pyörällä polkemaan,olin nähnyt vaivaa laittautumiseen ja olin bussi pysäkillä ja ajattelin soittaa että missä Sofia ja nää ois ja puheluun vastattiin nopeasti ja mulle kerrottiin että niiltä oli kumi puhjennut ja menos takas päin himaansa jo.Istuin siis bussipysäkillä pitkästä aikaa iloisena odottamassa ihmisiä jotka eivät koskaan tulleetkaan.Uskoin heidän tehneen sen tahalleen ja katsovan jostain sivusta ja nauravan kun lähen allapäin pois paikalta.

Tulin himaa,porukoilla oli paljon töitä,ne ei koskaan ees kysyneet että "miten siun pvä meni?" ja kun menin äitin luo ja aloin kertoa ihan normaaleja juttuja mitä pikkutyttö vois äidillee kertoa,se ei ees kuunnellu,se sano aina että myöhemmin,sillä oli kiire,välil se ärähti ja käski mun häipyä mun huoneesee etten häiritsisi.
mulla ei koskaa ollut ketään kelle puhua,olin vaa pien tyttö joka tuli koulusta himaan ja katos huoneeseensa,porukat ei välittänyt,opettajat näki,mut ne ei tehnyt mitään,kukaan ei kuunnellut en voinu kertoa kavereilleni,niinpä suljin ja kiedoin asiat sydämeeni ja unohin ne sinne.Myöhemmin siit tuli mulle ongelma etten ollut koskaan puhunut asioista jotka oli vaivannut mua.Kirjoitan sen tokan osan sitku jaksan ja halusin vaan kertoa tän miltä musta on tuntunut jo pienestä pitäen ja niin.Toivottavasti joku ees jakso lukea.

 

sateenkin jälkeen paistaa aurinko

päiväkirja täyttyy viime öisistä merkinnöistä,mut en ala niitä tänne pistämään ehkä joku toinen päivä.Oon ollu välil ihan hukassa,itkuinen  sekä ahdistunut sinänsä ilman mitään syytä.Sit parin tunnin tai hetken jälkeen oon saattanut jopa hymyillä.oon ollut tosi allapäin ja mitään ei oo tehny mieli tehdä,tekis vaa miel käpertyä suojaan maailmalta.on tullut mietittyä elämää ja ihmisiä.
toi teksti on kuvannut mun tunteitani siitä saakka kun kesäloma alkoi,päivästä päivään oon elänyt noi tunteet uudestaan ja uudestaan ja musta tuntu ettei ne tulis loppumaan koskaan.

mut tänään mulla oli tosi upea päivä.Aamusta saakka tuntu mahtavalle tietää etten istuis vaan kotona kaiken tän keskellä,vaan mä saisin meikata itseni pitkästä aikaan kunnolla ja kiireettömästi.Sen jälkeen mun veli lähti viemään mua sinne konserttin ja napattiin elviira mukaan.Hengailtiin kaverin kaa ennenku mentiin jonottamaan sisälle pääsyä.Mun laukku tarkastettiin sekä lippu ja sit pääsin sisään,kaveri ei saanut ottaa järjestelmäkameraansa mukaan,vaan se piti jättää narikkaan.Kuunneltiin yhtä toista artistia noin tunnin ajan ja sit ootettiin sitä kenen keikalle  oltiin haluttu ja kun sen aika tuli niin olin tosi fiiliksissä,ekaa kertaa musta tuntu että oisin oikeasti iloinen,hymyilisin oikeasti sekä nauraisin,antaisin kaiken sen tulla ulos musta.Antaisin itseni kerrankin nauttia ja tuudittautua siihen oloon edes hetkeksi.Tää oli siis eka keikka missä oon koskaan käynyt ja se kuinka bassot ja se musiikki tärisytti lattiaa musiikin tahtiin,se oli ihana tunne.En ollut uskoa sitä todeksi minä seisoin parin rivin päästä eturivistä ja ihmisiä oli ympärillä ihan sikana,mut mua ei ees ahdistanut sillä en keskittynyt niihin ihmisiin vaan siihen keikkaan ja artistiin sekä kavereihini.En keskittynyt siihen kuinka kuvittelin heidän pitävän minua rumana.Siinä ihmisjoukossa musta alkoi tuntua että oisin kerrankin sulautunut joukkoon,en olisi se ikuinen kummajainen joka piilottelee ihmisiltä.

 

Se keikka oli siis ihan mahtava,paitsi noh siel oli sellainen kehitysvammainen tyttö,mulla ei ole siis mitään kehitysvammaisia vastaan ja näin.Mut se tyttö se saatto alkaa kiljua ihan missä kohtaa tahansa melkein silloin kuin kukaan ei huutanut tai kiljunut,sitku yleisöstä piti lähteä ääntä niin se kilju vielä silloinkin kun kaikki muut oli lopettanut ja niin kävi tosi monta kertaa sen keikan aikana ja se oli vähän häiritsevää ja sit seku se pääartisti tuli niin se alko töniä ihmisiä ja etuilla edemmäs josta sitten ne hänen eessään olevat ihmiset eivät todellakaan olleet iloisia sillä he olivat seisoneet siinä paikallaan jo pari tuntia.ps.en tule kertomaan kenen keikalla olin ja missä,sillä te ette tee sillä tiedolla mitään ja se varmistaa että mun henkilöllisyys pysyy paremmin salassa jos joku jonka en halua näkevän tätä sattuukin lukemaan.

 

"se painaa mieltä alas alas vaan
kunnes sust tuntuu ettei ylös pääsekkään,
unohat hymyillä ja nauraa
sillä itkenyt jo niin kauan kun muistan
ja vaik tunne rinnas maahan taas mut vajottaa
hymy kaventuu päivä päivältä
varmuus ettei kukaa välitä
saa mut sekoamaan
sillä oon vaan ihminen joka
toivois että joku ees välittäis
ilman oman etunsa ajattelua
ilman että polkis maahan ja satuttais
mut ehkei kukaa koskaa pystyis
antaa sellast mulle
ehkä sellasii ihmisii on vain unelmis"

peitän kaiken jottei kukaa vahingossakaan näkis mun läpi

Se kalvaa mua joka ikinen päivä,enkä voi paeta sitä,en mä vaa pysty jaksamaan.On vaikee enää hengittää ja tarvin helpotusta tähän oloon,mut mikään ei tunnu riittävän.Häpeen itteeni oon kaamee valehtelija..mul ol tänää kuraattori ja onnistuin viimeinkin kertomaan viiltelystäni mut siin on se mutta..aloitin sanomalla näin "Mulla on ollut huonoja tapoja purkaa pahaa oloa." Esimerkiksi millaisia,mitä tarkoitat? jatkoin "no esim. viiltely" sit se oli sillee että milloin? "joskus ysiluokan alussa" tiesikö joku vanhempi? "ei,mut yks kaveri ties" pakko viel kysyä mut siis viilteletkö yhä? panikoin sisälläni,en voi kertoa koska porukat. "en" katsoin muualla,seuraavaks hän kysyi varmasti? vastaan "joo" ja katson häntä samalla silmiin.Mä valehtelin ja katsoin vielä suoraan silmiin ku puhuttiin,jälkeen päin mietin miksen vaa voinut sanoa etten halua nyt puhua siitä,että puhuttaisiinko myöhemmin..eniten hävetti ku se ol sillee että "oon ylpee susta ku oot ominavuin selvinnyt niin vaikeasta asiasta"tiiän oon inhottava..viimeks aamulla ja sit seuraavas hetkes silmät kirkkaina valehtelen asiasta,voisin olla kuivilla tästä asiasta mut välil tuntuu etten enää ees jaksa,tekisin melkee mitä vaa kuha saisin pään sekasin niin mun ei tarvis kuulla ajatuksiani.miksen mä vaa vois olla normaali ihminen,ilman itsetuhoa tai ilman rangaistuksia.Kuinka moni tietää sun viiltelystä? mietin hetken ja lasken päässäni Anni,Henna,Elena,Elviira "neljä" sit se oli vaa sillee että hyvä.

Siin sen huomas taas 2vk putkeen alamaissa ja sitku tänää meen kouluun yllätys taas se härdelli lähtee käyntiin ku huomautettiin asiasta,puhun niin kuin aina,nauran,oon oma itseni niin muut vois sanoa mut totuus on etten enää tiiä kuka oon ja minkälainen ihminen olen.Kaikki oli tänää tosi kivoja mulle,emt johtuuks se mun eilisestä blogi kirjoituksesta vai onko ees kukaa heistä lukenut sitä,joka tapauksessa mul oli hyvä päivä,niin ainakin luulen,ne asiat jotka mua päivissä vaivaa ei vaivannut tänään mut nyt oon taas kotona ja emmä vaa tiiä miltä pitäis tuntua

vedän lisähenkoset savua,toinen,kolmas,seison bussipysäkillä polttaen tupakkaa..astun bussiin ja bussissa kuuntelen itsemurha biisejä,mitä tein väärin,ainoo mitä halusin oot sie,näen yhä kuin puhut ja ainoo mitä haluisin on suudella sun suuta ja kertoa tykkääväni susta,sä teet mut hulluksi,oot niin lähellä ja haluisin entistä lähemmäs sua,mut sä teit selväks ettei meitä voi tulla ja tiiän tän kaiken vaa olevan mun harhaa,mut miks se tuntuu niin aidolta,oon ihastunut suhun,muttet nää sitä tavasta miten liikun lähelläsi,et näe sitä silmistäni,et huomaa vaikka flirttailen sulle ja vaa tän hetken ajan toivoin sun sanovan tuntevas samoin,mut en saanut sanaa suustani ja seisoin tyhmänä paikallani.

mä pelkään,mä huolehdin joka kerta

kaikki haluttais aina peittää

ettei kellään oisi ikini mahdollisuutta nähdä enempää

ei sen ihmisen syvälle

skriivaan lauseita paperiin

yks toisensa jälkeen,muokkaan sanoi

eri muotoihin
sanat on tyhjii mut kukaa ei huomaa
silmien takaa välke hävinny
suu liikkuu ja puhuu onnest
mut silmät on täynnä surua

mietin sitä teinkö virheen ku jätin kuraattorilla käymisen silloin,mut tunnuin olevan isos umpikujassa ja se käyminen sai mut ahdistumaan vaik toisaalta se helpotti mun oloa mut se oli aina taistelua kun tiesin kuraattorin ajan lähestyvän päivä päivältä,lisäksi vihasin valehdella sille mut en vaa osannut sanoa että voitaisko puhua näistä myöhemmin.Kuraattorin lopettamisen jälkeen aloin taas pikkusen valua takaisin päin sinne mistä olin jo vähän kivunnut ylös.Kävelin jo kuivilla jaloilla eteenpäin,kaverit tuki mua niissä murheista joista olin kertonut ja koska miulla oli lääkärin tarkastus ollut toukokuussa niin en ollut viillellyt kuukauteen,sit taas lipsuin siitä ja kaduin sitä seuraavana aamuna,sillä olin yrittänyt olla vahvana ja sen jälkeen aloin vaa miettii että ihan sama satutanko itteeni vai en.Suurimmat pelkoni on ihmisten menetykset ja pelkään puhuvani liikaa ihmisille miltä minusta tuntuu ja sen takia useimmitin valehtelen heille voivani hyvin,se on osa totuutta sillä jokaisena päivänä mua on ahdistanut tai itkenyt useita kertoja päivässä tai "lipsunut" niinpä liitän sen siihen että "voin ihan hyvin siltikin"Pelkään avautua ihmisille sillä pelkään heidän vihaavan minua sen takia että valittaisin liikaa.