älä puhu paskaa,jos väität jääväs mut silti lähet

Ihmisistä muuttuu tuntemattomia nopeammin kuin tutuiksi.Tutustumiseen menee viikkoja,kuukausia,kuin taas tuntemattomaksi toisilleen pääsee aivan liian nopeasti.Se lähtee niistä pienistä asioista,puhuminen toisen kanssa vähenee selkeästi,kumpikaan ei jaksa tehdä aloitetta, vapaa-ajalla eikä missään muualla enää vietetä aikaa niin kuin ennen ja sen ihmisen näkeminen tapahtuu enää puolivahingossa jos edes silloinkaan, et pysty enää puhumaan hänelle suoraan, oikeastaan puhuminen hänelle ei edes tule niin luontevasti kuin muiden kanssa ja tieto siitä ettei pelkkä läsnä olo riitä että parempiakin ihmisiä on hälle kertoo aivan liikaa. Siin vaihees yrittää korjata vielä kaiken vaikka tietää ettei toivoa siihen enää olisikaan, ettei sitä saa takaisin mitä ihanaa aijemmin oli ja sitä miettii suoko hän enää yhtään ajatusta minulle,sillä minä ajattelen häntä usein,ehkä jopa liikaakin. Elämässä mikään tai kukaan ei ole ikuinen vaikka niin haluaisi ajatella vaikka kuinka usein sanotaankin "sinä ja minä ikuisesti" tai kuinka vanhentuisimme yhdessä nuoruudesta vanhuuteen,silti niin käy todellla harvoin tai ehkei ollenkaa jopa. Sinä meet oikealle mie meen vasemmalle jolloin asiat katoaa ja vaikka me molemmat valitsisimme sen oikean tien ja lähtisimme sitä kulkemaan, niin aina tulee se uusi tie joka pakottaa ihmiset erkaantumaan toisistaan. Sillä mikään ei ole ikuista ja kaikki joskus katoaa elämästä.Vaikka haluaisinkin säilyttää elämästäni,ihmisiä,paikkoja sekä asioita,niin se ei tule onnistumaan. Ainoa mitä itselleen jää on muistot,jotka vain muistinmenetys tai vanhuus riistää aikanaan meiltä. Muistot joita voin ajatella hymyillen vanhana.Ihmiset jotka jättää syvän kaipauksen sisälle ja paikat jotka tuovat kylmät väreet aina kun siellä käy.

Olen onnellinen tästä kaikesta,mutten tule koskaan löytämään sanoja hyvästeille jotka jatkuvat maailman loppuun saakka. Sillä yhtenä kauniina päivänä minä tai joku muu tärkeä voi olla kadonnut elämästään,löytymättä koskaan. Silloin kadut ettet sanonut niitä tiettyjä sanoja jotka olisit niin kovasti halunnut kertoa ja sitä kuinka monta kertaa olet sanonut itsellesi että ehkä huomennan sanon ne sanat,mutta entä kun huomista ei enää ole,ei ole enää päivää jolloin voisit kertoa hänelle sen.

Tänään olen se hiljainen tyttö seassanne niin kuin aina,se joka piiloutuu muiden taakse,se joka sulautuu seinään,se joka tuijottaa kaukaisuuteen istuessaan yksin,ehkä se johtuu vaan siitä etten ole koskaan osannut puhua,että omaan huonot kommunikaatiotaidot tai sitä etten vaan uskalla. Tai ehkä se johtuu siitä tunteesta joka sykkii rinnassani. Ihmisten suut käyvät mutten kuule mitään,sillä hetken aikaa en ole siinä ja kun taas kuulen puheenne,haluaisin sanoa jotain,osallistua keskusteluun,mutten vaan tiedä miten enkä löydä sanoja ja katson teitä ihaillen kuinka osaatte puhua tuosta noin vaan ja sanoa asioita ilman sitä pelkoa ja se tulee teiltä luonnostaan.

mä vaan toivoisin että joku päivä osaisin korjata virheeni ja olla sellainen millainen haluaisin,että uskaltaisin ja osaisin puhua tuosta noin vaan,olla sosiaalisempi ja olla paljon vähemmän herkempi sekä ujo ja kyllä olen syntynyt ujoksi mutta ei sen tarvi aina olla niin. Annan esimerkin,miun ois pitäny pitää tuolijumppa tuosta noin vaan,enkä ollut koskaan pitänyt sellaista ja siitä tuli niin suuri asia mun päänsisällä,aloin mennä paniikkin enkä uskaltanut aloittaa,opettajat katsoisivat koko ajan silmä kovana miten suoriudun siinä ja en voinut sille mitään kun sisällä pidetyt kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani,enkä ole tuntenut itseäni aikoihin niin epäonnistuneeksi,yritin rauhoitella itseäni ja olin kääntänyt kasvoni muualle muistapäin ja olin katsovinani lappua jossa oli ohjeet,kun opettaja tuli sanomaan jotain niin aloin vaan itkeä kahta kauheammin ja lopulta opettaja vei mut sivummalle rauhoittumaan ja alkoi kyselemään että oliko miulle ennen käynyt näin ja mikä siinä oli että aloin itkeä ja näin pois päin ja sit hän jotaa selitti että se oli hänen ja toisen opettajan virhe ku ei tajunneet kuinka iso asia se oli miulle tai jotain. Tiesin myöhemmin ajatellessani että kuka tahansa muu olisi kyllä pystynyt tekemään sen tuosta noin vaan ja kuinka olen niin naurettavan herkkä ja tunsin itseni todella epäonnistuneeksi ja se tunne oli jokaises seuraavassa päivässä mukana,asioissa mitä tein,tuntui vaan että jokainen muu siel osaisi tehä sen asian paremmin. Ei muutakuin pää pystyyn ja elämä jatkuu,virheistä mun pitää oppia ja osata hallita omaa itseäni,jotta joku päivä minusta tulisi yhtä hyvä lähihoitaja kuin nämä ihmiset joiden työskentelyä olen katsonut tässä pari viikkoa.Ihailen kuinka he osaavat tehdä kaikki ne asiat ja kuinka he tietävät mitä tehdä sellaisissa tilanteissa joissa itse meen ihan puihin,näistä ihmisistä näen selvän välittämisen heidän tehdessään hoitotyötä.

kuunnelkaa, tuon ekan biisin sanat kolahti niin hyvin.
https://www.youtube.com/watch?v=dgcBFOjy1ds

https://www.youtube.com/watch?v=s9p5iyr5bXc

kävelen veden ääressä edes takaisin,tietämättä minne olen menossa tai mitä tekemässä,muhun sattuu taas aivan liikaa enkä tiedä miten saisin sen kivun loppumaan. Kylmä tuuli puhaltaa suoraan kasvoilleni ja mua palelee. Joskus vaan mietin miksen saanut vaan kuolla pois,sillä ihmiset löytää juuri ne oikeat tavat runnoa mua henkisesti maahan. Yks askel vaan niin oisin vedessä,pari lisää niin veden kylmyys saartaisi minut,vielä lisää niin jalat ei yltäisi pohjaan ja virta veisi mut mukanaan....mut haluanko mä oikeasti sitä? miksi valitsisin helpomman tien kun voisin vuosikausia kiduttaa itseäni mutta olisin silti elossa. Jos joku päivä luovutan niin sitä päätöstä on mahdoton perua,sen jälkeen ei ole tietä takaisin. Se ajatus seuraa mua päivästä toiseen mä olen arvoton.

mutta sä et anna mun mennä,paeta maailman ääriin tätä kaikkea

Se päivä lähestyi liian nopeasti,syntymäpäiväni,se päivä josta pitäisi olla iloinen,mutta se päivä on aivan niin kuin muutkin lukuunottamatta sitä kuinka tutut onnittelevat kerran vuodessa ja siinähän se sitten jo onkin. Kaikki muut onnittelevat paitsi ne jotka ovat minulle rakkaimpia,ehkä he ovat unohtaneet? tai ehken vaan merkitse heille tarpeeksi.

Päässäni pyörii monia eri ajatuksia.

Yleensä tälläisen olon sattuessa kävisin nukkumaan mahdollisimman nopeasti sillä niille ajatuksille ei saisi antaa valtaa. Mutta asiat särkee mua sisältä ja pahasti. Ratkaisin ongelmat viiltelemällä ja samalla siirtäen pahemman olon kauemmaksi.Mielessäni pyörii monta sekavaa ajatusta/kohtausta elämästäni.On monia asioita joita järki ei ymmärrä kertoessaan muille mutta itse ymmärtää.Hieroessani asiakkaan kättä yhtenä päivänä,puolivälissä sitä hoitoa,iski eräs tunnetila ja lujaa.Se oli jotain niin tuttua mutta pelottavaa,se oli joku muisto menneisyydestäni. Se sai mieleni hälytyskellot soimaan ja oisi tehnyt vaan jotenkin mieli juosta paikalta ja irrottaa käteni hänen kädestään,mutten voinut tehdä sitä joten jatkoin normaalisti.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
istuin bussissa kasvot surullisena,pidätin kyyneleitä ja välttelin katsekontaktia,lopulta kuin pääsin bussista ulos,kyyneleet vierivät poskilleni automaattisesti.Sillä pimeällä polulla matkalla paikkaan jota kodiksi kutsutaan,jokin vain sai minut ajattelemaan "milloin pystyn taas juoksemaan?milloin tulen riittämään? milloin olen yrittänyt muiden mielestä tarpeeksi? milloin voin taas hengähtää? milloin en enää pelkää autoja ja suojateitä matkalla kotiini? milloin minun sydämeni lopettaisi kiihtymisen kun astun suojatielle ja tunnen oloni todella turvattomaksi? ihmiset tuijottavat,miksei se vaan kävele suojatielle kun autokaan ei ole vielä kovin lähellä ja kerkeäisi vielä aika hyvin,niin ne miettii,mutten voi,uskalla mennä sillä pelkään jääväni sen alle,pelkään ettei auto pysähtyisikään.Milloin voisin taas kävellä pidempiä matkoja ilman kipuja? fysioterapeutti puhui hyvästä kuntoutumisesta mutta nähtyään 12 kerran jälkeen kävelyäni hänen sanansa tuntuivat puukolta mahassani,se tuntui monelta askeleelta takaisin,töitä tarvitaan vielä paljon ja on mahdollisuus että kuntoutus jumahtaa paikoilleen ja se saa minut tuntemaan etten olisi saanut paljoa mitään aikaiseksi alle  neljässä kuukaudessa vaikka tiedän sen olevan vale. Oisin voinut monta kertaa luovuttaa,jäädä sänkyyn makaamaan,sanomaaan etten pysty käymään työssäoppimista,etten pystyisi enää koskaan kävelemään,mutta tässä mie käyn työssäoppimisen ja kävelenen ehkä täydellisesti mutta omalla tavallani.Sairaalassa toivoin olevani mieluummin kuollut kuin sinä ja huonoimpina päivinäni kuin lääkkeiden takaa tuli paha olo oisi vaan tehnyt mieli hypätä viidennestä kerroksesta ja lopettaa kaikki se kipu ja kärsimys joka ei silloin tuntunut loppuvan millään,mutten tehnyt sitä,en jemmannut lääkkeitä,enkä rullannut pyörätuolilla ikkunalle kun jalka ei kantanut,vaan annoin itselleni aikaa ja otin läheisiltä tukea vastaan.Ehkä vielä joku päivä minä löydän onnelisen lopun ja elän sinunkin puolestasi,en tiedä pääsenkö koskaan siitä ajatuksesta eroon että tapoin sinut.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

herään kaikkialle koskee,tuntuu siltä kuin olisin jäänyt rekan alle,päässä jyskyttää,käsistä puuttuu tunto,jalasta vuotaa verta sängylle,huone on tyhjä ja valkoinen ainoastaan sänky ja minä olemme huoneessa,on täysin hiljaista kuulen ainoastaan hengitykseni äänen,ovi aukeaa naristen,ihmisiä tulvii sisään  ja huone muuttuu leikkaussaliksi josta ihmiset ottavat monia skalpelleja,he lähestyvät minua sanomatta sanaakaan ja alkavat leikata ihoani pois, huudan tuskissani muttei se auta,he jatkavat silti ja näen heidän kasvonsa viimeisenä kunnes nukahdan.

syyttelyitä kuulen liian usein lähinne ne tulee omasta päästäni
enkä saa niitä loppumaan,ne ajaa mut loppuun
saa itkemään,häviämään maailmasta pois
otan veitsen ja painan sen ihoani vasten jotta pääsisin karkuun
veri virtaa valtoimenaan,mut se ei riitä
purkit lähelläni,liian lähellä,tekisi mieli kannen irroittaa
ja ottaa niin monta etten enää heräisi.

jotta voisin sut unohtaa, täytyis mun jättää kaikki taakse
mennä maailman ääriin,jotta voisin paeta itseäni
mut sä et anna mun mennä,pidät musta kiinni
enkä enää tiedä kuinka kauan jaksaa voisin.

aion antaa nuo kivuliaat kyyneleet takaisin

Koittaa toivoton yö ja painan pääni tyynyyn.Kierin hetken aikaa kyljeltä toiselle,ennenkuin nousen ja astelen laatikolle ottamaan pari unilääkettä,otan suuremman annoksen kuin eilen jotta varmasti saan unta.Odotan hetken aikaa ja huomaan ruumiini painavan entisestään ja tukkuraisen olon tulevan.Painan pääni uudestaan tyynyyn ja kierin lisää..silmäni tuntuvat raskaalta niinpä suljen ne hetkeksi,mahaan sattuu ja jalkaa särkee ja tunnen jonkun tuijotuksen pistävänä.Avaan vaivalloisesti silmäni ja mieleni ottaa vallan,paljon varjoja jotka tuijottavat minua,ne liikkuvat ympäri huonetta,puhelimeni oisi pöydällä mutten jaksa kurkottaa sinne saakka,suljen silmäni pelon sekaisin tuntein ja kiedon itseni peittoon,makaan ihan paikoillani ja lopulta nukahdan.Hätkähdän hereille,katsahdan kelloon ja huomaan sen olevan kaksi yöllä,äsken näkemät painajaiseni painavat mieltäni ja yritän rauhoittaa itseni..

Aamulla nousen ja menen suoraan suihkuun,annan veden puhdistaa itseni sekä mieltäni.Kuivaan hiuksiani vähän ja istahdan tuolille,kello rientää ja aikaa on vähän valmistautua,puen päälle sen mitä miulla oli päällä jo eilen ja meikkaan nopeasti.Katsahdan kelloon 7.22,olen taas myöhässä ja saatan myöhästyä bussista.Laitan oveni lukkoon ja lähden juoksemaan bussi pysäkille,bussi ajaa ohini juostessani ja jään odottamaan seuraavaa.Astun bussiin ja yritän olla välittämättä niistä katseista joita saan ylleni,istahdan bussiin ja huomaan taas hiuksieni olevan yhä märät.

Olen iloinen mutta silti mieleeni tulee itsemurhan teko.
Nauran ja hymyilen olen mukana jutuissa ja kerron hassuja juttuja
silti pidän itseäni epäonnistuneena ja rumana.
menen tunnille ja kaikki muut saavat tehtyä valmiiksi asiansa
mutta mie feilaan.

Astun viimeisimmät rappuset,sydän hakkaa hullunu ja jalat tuntuvat pettävän altani,avaan oven ja yritän tasata hengitystäni,astun sisään ja yritän ottaa kenkääni pois,sen sijaa kaadun maahan reppuni painon takia ja purskahdan itkuun "en jaksa,en oikeasti jaksa enää..."

Vaan mistäpä voimia keräisin,kun poikki on elämänlanka?

miten voikaa olla niin loppu ilman mitään syytä

huomaan talven tekevän tulojaan,uupumus repii minua rikki ja syö suihinsa,kävin tänään lääkärissä enkä voinut olla tuntematta syvää pettymystä kun kuulin saavani painesukan ja jalan kanssa riittäisi vielä työtä kuukausiksi,pesua,rasvaamista,siteiden vaihtoa,eikö tämä koskaan lopu?Luuni oli hyvässä jamassa luutumassa ja leikkaus ajankohtaa katsottiin 2015 syksylle enkä pysty olla ajattelematta sitä,en haluaisi uuteen leikkaukseen.

en voi puhua sillä se on liian vaikeaa ja raskasta,kirjoittaminen on liian uuvuttavaa,mitään en jaksa tehdä itseni eteen ja huomaan olevani todella väsynyt. Väsynyt elämään taas kerran,ajatukseni hukuttavat minut pohjaan ja jalkani eivät jaksaisi enää seuraavaa askelta,en jaksa pyytää apua,en jaksa miettiä oletko jo luotani lähtenyt ja hyljännyt mut,sillä teet sen kuitenkin sillä en ole arvoisesi niin kuin en koskaan ole kenellekkään ollut. Miksi mitä minä teen niin väärin etten ansaitse olla rakastettu?etten ansaitse sitä että pitäisitte lupauksenne?että edes hetken aikaa estäisitte mua putoamasta? vaikenen eikä kukaan ymmärrä minua ja tuntuu kuin kukaan ei haluisikaan.

"katso nyt taas itseäsi,et osaa pukeutua oikein,et osaa meikata,tummat rajat kulkevat pitkin poskiasi sekä ripsarit ovat luomessa kiinni,olet liian ruma,hyödytön,katso nyt he pärjäisivät ilman sua,juttu luistaa kuin sua ei ees olisi olemassa, kyllä siun pitää olla hiljaa et ansaitse sanoa mielipiteitäsi, SINUSTA EI KOSKAAN TULE HYVÄÄ LÄHIHOITAJAA, "siun pitää paljon sitten tsempata vanhusjaksolle,etkö sie koskaan ajattele,siun pitäisi jo osata nämä asiat, hän ei osaa yhdistellä asioita,hän pärjää paljon huonommin kuin muut"
Sitä mieltä muut ovat minusta,ettei minusta ole lähihoitajaksi,ne nauroi kun kuuli kuinka huonosti lapsijakso meni,ai sie sait vaan ykkösen,mie sainkin kolmosen ((:"
miksei kukaan näe että oikeasti yritän toisinkin jotkut,että luen viikkokaupalla kokeeseen ja pärjään ihan hyvin mutta siltikään en opi niitä asioita tarpeeksi ja kuinka jotkut lukee silloin tällöin ku niitten tekee mieli ja saa hyviä numeroita ja pärjää,miksei kukaa näe kuinka luen uupumiseeni asti ja kuinka kokeessa tekisi mieli romahtaa kuin saan hädin tuskin pari lausetta paperille ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi opiskelijaksi. Tekis mieli keskeyttää ja luopua omasta unelmastani..

sun piti juosta kauas pois
jättäen mut hirttoköyden kanssa kahdestaan
sä lupasit lohduttaa mua kuin mulla oisi paha mieli
sä lupasit olla tukenani,mut nyt sä juokset
ovea kohti edes katsomatta taaksesi
mä tiedän sun kuulevan mun itkevän
mut se saa sut juoksemaan entistä kovempaa
sä jätit mulle vaan yhden vaihtoehdon
hirttoköyden jonka olen nyt ottanut käsiini

mitäs jos olisinkin antanut sinun ottaa kädestäni kiinni,antanut halata itseäni,ollut välittämättä muiden mielipiteistä,antanut kaiken tapahtua omalla painollaan,unohtanut omat tuntemukseni ja päästää sinut lähelleni,olisiko siitä tullut jotain? kaiken sen sijaan,otin käteni sinun kädestäsi irti,työnnyin kauemmas kun yritit halata minua,kun katsoit minua käänsin katseeni pois,sillä mieleni ei halunnut sinun pääsevän lähelleni,en halunnut raoittaa itseäni ja olla paljas sinun edessäsi,peloissani työnsin siut pois,katkaisin kaiken,yritit ottaa yhteyttä mutten halunnut vastata,en hyväksynyt pyyntöjäsi.Vuosienkin jälkeen en halua nähdä sinua tai kuulla sinusta se tuntuu liian ahdistavalta,mitä jos oisit saanut tietää kaikesta siitä mistä vain ne harvat tietää?