feeling just tired

Tokene ja avaa silmäs. Sä vaan heräsit taas sieltä hullusta maailmasta jossa mikään ei ole oikein päin.

Lopulta ei enää tuntenut mitään, ei rakkautta, ei lähimmäisyyttä, ei mitään, oli vain keho joka makasi vapaa-ajan ja joka ei saanut tehtyä tehtäviä. Oli ajatukset jotka jatko kulkuaan ja väsymys joka ei koskaan loppunut. Lopulta oli sanonut jo kaiken, kertonut olosta muttei kukaan sille mitään voinut tehdä, se vaan voi huonosti mitä sitten elämä jatkuu? jatkuvasti ärtynyt sekä sulkeutunut sisään sillä eihän kukaan ymmärtänyt millaiseen maailmaan olin taas jäänyt jumiin. Sitä jatkui ja jatkui kuukausia ja se kokeili mun rajoja. Se painosti tulemaan ulos, leikkimään taas niitä samoja leikkejä joita aikaisemmin leikittiin. Kuinka monta tupakkaa poltin aina kun tuntui että en saisi enää henkeä.
Kuinka monta kertaa mä katsoin niitä veitsiä kuin ne oisi olleet iso suuri avain poislähtöön? Kuinka monta kertaa pyyhin kyyneleitä ja hoin itselleni ettei se tunnu missään?

Sä sanot lauseen joka pysäyttää. "kiva nähä sut noin elossa, siis hymyilevän ja nauravan ku viimeks ei tullu mitään sellasta" Kuraattori kyselee paljon, ainoa minkä saan sanotuksi on se että viime kuukausina oon ollu väsyny ja huono olla. Kuittaan taas kaiken, meneekö huonommin kuin aiemmin vai paremmin ? keskivaiheilla. Ja sä vakavoidut lopuksi ja sanot että sitten pitää heti ottaa yhteyttä jos mielialat heittelehtii tai eroan mun poikaystävän kaa tai tulee ongelmia ettei tarvitse koko kevättä yksin kamppailla asioiden kanssa. ja taas kerran sanon sulle että juu kyllä musta sitten kuulee. Vaikken tiedä kuuleeko oikeestaan, korkeintaan mun kuolemasta.

i am bearly breathing

Päivät vaihtuu toisiin, enkä vieläkään ole varma mikä päivä tänään on, tai mitä teen täällä. Sinä olet tehnyt minusta rikkinäisemmän kuin koskaan ennen. Pelkään kertoa totuutta sillä jos se leviää, olen tuhon oma. Jos avaan itseni sinulle niin juoksetko pois vai jäätkö.

ja mä kysyn sulta uudestaan ja uudestaan miks mun on kannettava tätä taakkaa yksin?ei näin painavaa lastia jaksa kantaa, tukehdun alle. Joka hetki on entistä vaikeampi hengittää. Jokainen yö tuo tuskani esille. Ne pitää mua hereillä jotten saisi unta. NE kuiskii mun korvaan. Hätkähdän hereille ja katson kelloa.. yksi, neljä, viisi, seitsemän, kymmentä yli seitsemän, puoli kahdeksan, varttia vaille kahdeksan ja mä oon niin väsynyt kaikkeen. elämään, unettomuuteen, näihin ajatuksiin, siihen etten tiedä rakastatko mua oikeesti vai käytätkö hyväkses, hymyilemiseen, tehtävien tekoon, kylmyyteen, siihen että vaikka ihmisiä on vierellä niin oon niin yksin.

Mun sydän on väsynyt lyömään, mun psyyke on horjunut, mä makaan maassa ase kädessäni. Miks kaikki huutaa mulle, etten oo tarpeeksi, että oon liian tyhmä, mä en kestä tälläistä painetta. Olkaa hiljaaa mä en jaksa.

mä elän ihan eri maailmassa kuin te. Mun maailmassa suru ja tuska on jatkuvasti paikalla eikä oo ketään joka saisi sitä muuttumaan. Mun maailmassa naurua ei kuule ja onnea ei olekkaan. Olen jossain pimeässä josta ei pääse pois, jossain minne auttavat kädet eivät yletykään. Mä puhun uupumuksesta ja ne vaa sanoo että se kuuluu elämää, viimenen vuosi nii tietenki on stressiä ja väsymystä mut te ette tajua. Kaikki vaan pahentuu joku päivä en enää nouse sängystä ylös, joku päivä en enää pese hiuksiani, joku päivä en enää syö. Jos onnellisuus pillereitä on niin voisin ottaa niitä kourallisen. Oon liian väsynyt pyytämään apua, liian väsynyt kylmiin öihin ja siihen suruun johon voisi tukehtua.

Tätä on jatkunut vuosia, joskus on helpompaa joskus taas vaikeaa. Haluan diagnoosin ja siihen pillerit jotta voisin jatkaa elämääni.