onko mahista ees juosta elämää karkuun

Oonhan aina ollut näkymätön, se joka katsoo omaa elämäänsä sivusta, se jota ei huomata. Joskus mä mietin että olenko sittenkään olemassa täällä maailmassa? vai olenko vaan omaa mielikuvituksen tuotetta, sitä unta joka ei jostaan syystä halua päättyä? Olisiko se niin väärin että sekottaisi todellisuuden ja harhan? Hajottaa, onko näkemäni ihmiset totta tai edes koko elämäni? Jos tämä kaikki on harhaa niin miksi kaikki kosketukset tuntuvat niin aidoilta mutta jos tämä on totta niin miksi tämä tuntuu pahalta unelta ja miksi unohtelen asioita, miksi minun pitää kymmenettä kertaa varmistaa että olin oikeasti sinun kanssasi enkä vain mielen sisälläni sekä miksi näen kuolleita ihmisiä luonani.

Varoitusmerkit näkyy jo enkä voi tehdä mitään, en voi edes kertoa kuinka paljon se pelottaa minua.

Tunteet on niin monimutkaisia, ehkä jopa liiankin. Joskus haluisin vaan näyttää sulle että kuinka paljon tosissaan satutat mua mut en halua olla ilkeä.

"Kun ovi sulkeutuu perässä, tunnen valtavaa surua.."
Viillänkö, enkö viillä? se helpottaisi oloa ja kaikkea mut samalla pahentaa asioita.

"katselen huoneeni ikkunasta, kuinka tuo tuntematon tyttö kävelee itkuisena kotiin päin, hahmo on tumma, täysin väritön, sillan kohdalla hän pysähtyy ja näen kuinka vesi kutsuu häntä luokseen ja näen sen tunteiden taistelun, minä sekä hän tiedettiin ettei se päivä ollut vielä tänään vaikka pahaa teki myöntää se. Saapuessaan pihatielle kyyneleet lentävät maahan entistä kovimpina, vaikka hän yritteli peitellä asiaa. Kuulen ja näen huoneestani oven läpi kuinka hän astelee voimattomana portaita ylös. Astuessaan huoneeseen jossa minä olen, hän heittää reppunsa lattialla ja lysähtää sängylle itkemään niin kuin minua ei olisikaan olemassa ja samaan aikaan tajuan että se jota katsoin omasta ikkunastani olin minä ja se tyttö joka niin surkeani makaa on minä menneisyyden. Kukaan ei nähnyt, ei auttanut, ei ollut läsnä ja hetken aikaan olen aivan yksin eksynyt tähän katalaan maailmaan takaisin."

"Paha päivä oli taas takana, tunteiden sekamelskassa yritti selvittää omia sotkujaan, kielsi tunteet ja painoi itseään maahan entisestään, ruoski itseään aivan kuin muutkin olivat tehneet ja se pieni ajatus haparoiden pikku hiljaa astui elämään josta valo sammui sinä hetkenä kun se tuli "en edes ansaitse elää" siitä päivästä lähtien elämä ei edes kuulunut vaihtoehtoihini, en uskonut iloon tai onneen, nauruun tai hymyyn ja jokainen ihminen veti minua elämän varjopuolelle ja jokainen todisti ettei täällä pysty olemaan ilman omaa pimeää puoltaan. Olin kuullut jotain itsensä vahingoittamisesta ja istuessani omassa tuolissani pöydän ääressä illalla, vedin varovasti sakset laatikostani ja miettien hetken, painoin ne omaan ihooni ja siitä se lähti jokainen lyönti, viilto, itsekriittisyys paheni entisestään.Sinä päivänä minuuteni katosi ja siitä päivästä lähtien olen etsinyt oikeaa itseäni. Kunpa joku olisi vaan kertonut että kun valitsee tuon tien niin takaisin ei ole pääsyä."

satuta vaa ja viillä ranteeni mun puolesta

oon syvästi ihastunut taas kerran ja mun omat tunteet paistaa läpi musta kelle tahansa. Yritän olla järkevä mutta elän sydämellä enkä järjellä. Se koko ihminen on mun mieles ihan koko ajan ja en pysty lopettamaan sen ajattelemista ja tälläkin hetkellä vaan haluisin halata sitä ja kertoa mun tunteista. Mut tässä kohtaa mun järki sanoo että " jos sä kerrot sille takaisin ei oo paluuta ja kai sä tajuat ettei se tykkää susta ja sen jälkeen teijän välei ei oo ees olemassa" Viimeks ku tunsin jotain tällästä, onnistuin vaan vihaamaan itseäni lisää sekä satuttamaan. En yleensä huutele maailmalle tai yhtään kenellekkään että oisin ihastunu sillä en vaan halua puhua niistä ennen kuin saisin asioihin varmuutta ja sitä ettei se ole vaan siellä ihastumisessa.

 

Missä mun inhimillisyys on? mulle kerrottiin tärkeitä asioita joiden vakavuuden oikeesti sivuutin.Mut sitku tuli oikea tilanne jossa sen huomas, mun ois tehny mieli vaan romahtaa itkien alas ja pyydellä tuhannesti anteeksi ja halata sitä ihmistä. Syyllisyys alkoi painaa päälle, miksen voi vaan auttaa muita miksen vaa enää pysty siihen, miksi en tunne yhtään _mitään_ kun mulle kerrotaan asioita joiden takia vielä vuosia sitten itkin. Mua hävettää miten musta on tullu tälläinen itsekeskeinen.