pien päivitys vaa teitä varten

joo siis on ollut kiireitä työssäoppimisessa enkä ole sen takia kerinnyt kirjoitella mitään ja ei oo muutenkaa inspistä kirjoitella mut aattelin vaa ilmoitella etten oo lopettanu blogin pitämistä tai mitää mut on vaa niin paljon ajateltavaa ja kirjoittelen sitten kun jaksan,mut haluun toivottaa teille jokaiselle joka lukee tän että hyvää lomaa sekä joulua :3

jos mä otan noi lääkkeet nii tuleeko musta onnellinen?

ollaan viel hetki hiljaa annetaan tän hetken valua ohi,
annetaan olla vielä hetki tässä unessa joka ei ole totta
älä herätä tänään äläkä huomenna
sillä todellisuus on liian paha elettäväksi
liian vaikea hengittää kun ainoa jonka tuntee on rinnassa yks ainoa pisto
pisto jonka veitsi rinnassa voi aiheuttaa.
onko tää tän arvoista,taistella itseään vastaan
jotta tietäisi mikä on oikein ja mikä väärin
mutta kun asiat ottaa omasta itsestään vallan
jaksaako enää taistella vastaan
sillä onko täällä mitään sen arvoista
ompele suu kiinni sil mustalla langalla
joka sulle annettiin
kerro terveisiä sinne missä niitä tarvitaan
sinne toiselle puolelle jonne sut vietiin.

Joku sanoi joskus että jos ahdistaa niin kävele ja niin mä tein,kävelin linja-auto asemalle tarkoituksena mennä jonnekkin busilla,astuin bussiin ja ajoin sen pysäkin ohi jossa mun ois pitäny jäädä,jäin sitä seuraavalla pysäkillä pimeään iltaan ja kävelemään pitkin katuvalojen valaisemaa kävelytietä musiikit soiden kuulokkeista ajatukset täysin pirstoutuneina,kävelin ja harhailin ja jopa eksyinkin ajatuksissani,lopulta päätyen junan raiteiden luokse joiden en edes tiennyt olevan siellä paikassa,seisoin siellä samalla paikalla jonkin aikaa ja katsoin niin kauas kuin näin,ainoan ajatuksen jonka muistan että "mitä minä täällä teen?" säikähdin kun jostain suunnasta kuului rapinaa ja olin aivan varma etten ollut siellä yksin ja että joku tarkkaili minua,sen sijaan että olisin kävellyt sinne pimeään joka houkutti aika paljon,lähdin kävelemään sieltä pois ihmisten ilmoille. Kävellessäni junan raiteiden yläpuolella olevalla jalkakäytävällä juna meni altani samalla hetkellä ja ainoa ajatus tuli että "ei,ei ei ei ei " olin vaan hetkeä aijemmin ollut siellä alhaalla mistä juna oli juuri mennyt. Kävellessäni puiston halki,kolme ihmistä ohitti minut ja yksi niistä ihmisistä puhui mutten kuullut mitä hän sanoi sillä kuuntelin musiikkia niin kovalla,kävellessäni heidän ohi,pelästyin todella paljon kun puskasta ryntäsi noin 5-6 vuotias pikkutyttö,se vaan ilmestyi aivan tyhjästä ja ryntäsi puhuvan naisen luokse ja itse jatkoin vaan matkaani eteenpäin vaikka oikea jalkani ei olisi millään enää jaksanut kävellä,jalkaa särki ja kivut nousivat 1-10, kivut olivat 6 paikkeilla mutta en silti lopettanut kävelyä jatkoin kotiin saakka,väsyneenä,hengästyneenä sekä pienissä kivuissa mutta samalla vähän tyytyväisenä,olin juuri kävellyt pisimmän matkan sairaala reissun jälkeen,noin 8 km lenkin ja se että pystyin siihen kertoo siitä että jos jaksan uskoa itseeni saan jotai hyvää aikaakin.

jotkut päivät on vaa pahempia kuin toiset

kävelen taas siihen tutulle bussi pysäkille,kaveri tulee samalla bussilla miun kaa ja jutellaan bussi matkalla kouluun,astun ovista sisään ja istuattuani hetken aikaa huomaan että väkeä alkaa tulla paljon ja se laukaisee minussa ahdistuksen,ahdistus vähenee käveltyäni kuuntelemaan infoa mutta hetken aikaa istuessani ja kuuntemassani ahdistus palaa kovempana,mietin kymmeniä eri tapoja paeta paikalta,mietin kuinka ryntäisin ulos mutta sen sijaan suin hiuksiani hermostuneeksi sekä kiemurtelen tuolilla asennolta toiselle ja luovuttamisen sekä ulosryntäämisen tilalle ajattelen "pitäähän miun pientä ahdistusta kestää,istu nyt perkele paikoillasi ja esitä että kaikki on normaalisti" Saa nähä kuinka selviän huomenna luokan kanssa olemisesta sillä ne ihmiset herättää mussa monenlaisia tunteita.

olin kuitenkin liian vähän sulle ihan niin kuin muillekkin ja tiiäkkö kuinka paljon se murtaa sisältä kun tajuaa ettei merkkaa niille jotka merkkaa mulle. Sä ootit sitä samaa vastausta miten aina vastaan sulle mulle kuuluu ihan hyvää ja kun vastaan oikeastaan en tiedä niin hämmennyt sillä niinhän se on aina ennen mennyt että kyyneleet pyyhin poskelta ja vaihdan sen hymyyn. Mä elän päivästä toiseen ja se sattuu ja päivä päivältä valmistaudun tulevaan,jättämään kaiken sen rakkaan jälkeensä jottei mua päästäis satuttamaan. Ne samat ajatukset murtaa mua päivä päivältä "sä et osaa,sä et pysty,ei ne susta välitä,ei se sua tuu rakastamaan sillä tavalla,arvoton,huomaisiko maailma jos noi laineet veisi siut pois,onko elämällä mitään väliä"

jos mä satutan itseäni niin satutan perhettäni joka on joutunut kärsimään minun takiani, vanhempani jotka ovat valvoneet öitä vuokseni kun jouduin sairaalaan, ne vei mua pyörätuolilla kaikkialle,kävi tapaamassa,hoiti kaikkia hoito asioita kuntoon ennen kaikkea ne huolehti musta silloin,vei vessaan kun en itse pystynyt,auttoi pukemaan päälle. En voi satuttaa heitä enää niinpä ryhdistäydyn ja herään huomenna hymy huulille ja ajattelen että ansaitsen jotain hyvääkin ja että olisin arvokas.

tiettyinä päivinä ei voi paeta sillä kun ympyrä alkaa uudestaan ja uudestaan eikä koskaan sulkeudu kokonaan niin alkaa olla väsynyt siihen,ettei voi hallita itseään.