"maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet tuleva"

Tän ei tarvitse tehdä kipeää.
Tän ei tarvitsisi olla niin vaikeaa.
Sun ei pitäisi itkeä päivästä toiseen.
Sun ei pitäisi nähdä painajaisia.
Kun on loppu eikä löydä voimia,
on vaikea edes nähdä eteensä.
"pärjäätkö sä?"
"en, mut ei se haittaa *smile*,
se on vaan pakko pärjätä
kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa."
musta on jäljellä vain pieni ihmiskuori

Mä oon onnellinen niin mä ajattelen kun makaan sun sylissä,
suukottelen sua suulle ja poskella
ja kerrankin mulla on niin rauhallinen ja hyvä olla siinä
sit mä katson puhelinta ja huomaan äidin soittaneen kahdesti
Sä aloitat sanas sillä että pie vapaana ens kuussa lauantai
kysyn mitä, miksi.
Vastaat vain että pappa on kuollut.
Shokki. Kotonaanko?
Ei, sairaalassa leikkauksen jäljiltä,
sairaanhoitaja oli löytänyt tänä aamuna sängystään vielä lämpimänä.
Hetki jutellaan ja lopetan puhelun.
Vielä äskeinen oleva lämmin ja onnellinen tunne on poissa.
Tuijotan asuntoni seinää ja tunnen surun kuristavan kurkkuani.
Päätän etten ala itkemään mutta padot murtuvat.
Käperryn syliisi itkemään, silität varovaisesti minua selästä.
Et sano mitään, makaat vaan siinä ja kuuntelet itkuani.
Sä kuulit puhelun ja tiiät mistä on kyse vaikka aikaisemmin
kun tuijotin seinää kysyit, että mitä.
Vastasin vain että kai sä kuulit?
ja vastasit myöntävästi.
Mä oon rikki ja ajatus hautajaisista tekee pahaa.
Ne kirkon kellot soivat aina kun joku on kuollut.
Se kirkko musiikki joka kaikuu puolityhjässä kirkossa.
Ne suruvalittelut jotka luetaan kahvittelutilaisuudessa.
Ne miehet jotka kantaa arkun haudalle.
Papin viimeiset sanat, ruusujen heitto arkulle ja viimeiset jäähyvästit.
Puolituntemattomien ihmisten seurassa joilla on sama yhteinen tekijä: suru.
Ja ne tuhannet kyyneleet jotka valuvat poskia myöten samaan maahan johon sinut haudataan.

im here, just open the door

Mä vedän överit, hyvä humala päällä ja joukko ihmisiä ympärillä. Kävelen kuin höyhenillä olisi varustettu lattia. Silmät sulkeutuu ja kaikki pimenee. Sitten taas äänet kuuluvat kovana ja valot ja hahmot ilmestyvät kun silmät aukeavat. En tunne mitään, olen kuin pumpulissa. En ole surullinen, en iloinen, en tyhjä enkä täysi. olen vain olemassa tässä hetkessä maailmalle.

Jos mä tappaisin itseni niin sä et huomaisi sitä ainakaan päiviin, et tietäisi etten enää hengittele tätä ilmaa enkä tuntisi tätä maailmaa. Sä eläisit aivan normaalisti, kävisit koulussa, söisit, juttelisit kavereillesi, nukkuisit. Samaan aikaan kun minä lähden täältä maailmasta. Olet aivan niin kuin muutkin tämän maailman ihmiset, väität olevasi huolissasi kun tuon huoleni esille mutta todellisuudessa, olen vain pieni palainen elämääsi, merkitsemätön palanen