he is everything what i need

Mitä rakkaus oikeastaan on? sitäkö että välität toisesta niin paljon että se sattuu? sitä että on huolissaan toisesta ja ajattelee toista vähän väliä? Rakkaus on murhaa, se tappaa sisuksen pala palalta ennen kuin huomaatkaan. Onnesta löytää miljoonia murheen kryynejä hetkessä. Senhän takia onni onkin katoavaista. Mun rakkaus sua kohtaan sen sijaan on palavaa ja suurta. Se paljastaa omat liekkinsä aina kun olen sinun kanssa. Tunnen jokaisen kosketuksen ja sanan ihollani. Saat mut hehkumaan tavalla jolla en oo koskaan ennen hehkunut. Mä en ole ainoastaan kiinnostunut sun elämästä vaan haluan kuulla ne pienimmätkin yksityiskohdat että miten sun päivä meni, voitko hyvin ja mikä on ollut vaikeaa. Sun silmistä näen sen kaiken valon jonka voi saada vain elämästä. Sun sanoilla on enemmän voimaa kun uskotkaan, pääset mun pinnan alle vain hetkessä.

Kaipaus. Kuuluuko sen raastaa sydämeni rikki ikävällä. Vai kuuluuko sen näyttää kuinka rakas oletkaan minulle? Mitä jos en kaipaisi sinua ollenkaan, olisitko vain se tyhjä ihminen minulle aivan niin kuin muut ovat? Vai olisitko silloin vain joku jota väittäisin rakastavani? Liian usein päädyn ajatuksiin joissa mietin mitä mahdat tehdä tai millaisella mielellä olet.

Pelko. Miten ihminen voi koskaan rakastaa toista jos ei rakasta edes itseään? Helppoa se ei ainakaan ole, oma mieli tekee temput itselleen, jokainen virhe ja vika löytyy itsestään koska se toinen on sun silmissä täydellinen. Koska itse on aina ollut niin viallinen omissa silmissään. Miksi joka kerran jälkeen täytyy varmistaa että se toinen pysyy varmasti siinä vierellä? vaikka hän vakuutteelee niin. Silti mieleeni hiipii ajatus siitä että mitä jos hän haluaa paremman, jonkun toisen kuin minä? Mitä jos hän löysikin kaiken jo minusta ja päättikin ettei se riitäkkää hänelle? Koitan estää itseäni ajattelemasta mutta liian myöhäistä ennen kuin taas huomaankaan kyyneleet valuvat poskillani oman minä tunteideni vuoksi. Miksi pelkään niin paljon kun hän tulee ovesta sisään ja sanoisi ne pari niin pientä sanaa joilla on niin suuri vaikutus minuun? "mul ei oo hyvä näin, mä haluan erota." Näen näyn silmissäni kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan ja jokaisella kerralle ajatus siitä tuntuu vain pahemmalta. Painun kivusta kasaan ja haukon henkeäni, havahdun lattialta jälleen  kerran itkemästä, enkä taaskaan tiedä miksi tein sen itselleni. Pieni osa minusta toivoo että hän sanoisi ne sanat jotta menettäisin viimeiset elämän rippeeni käsistäni, jotta tuntisin niin suurta kipua että olisi pakko irroittaa kaikesta. Miksi? koska mua ei koskaan opetettu rakastamaan itseäni niin kuin muut opetettiin. Harvoin minusta tuntuu tuolta sillä oikeasti haluan yli kaiken että hän pitää minusta kiinni ja näyttää että mua on mahdollista rakastaa ja ei tekisi niin kuin kaikki muut tekevät. Lähtisi ja jäisin uskomaan viimeisen kerran että se on vain minun syytäni. Ainoa minkä tiedän että hänen myötään en enää koskaan tulisi hehkumaan tällä tavalla elämässäni ja murtuisin täysin. Hän tekee minusta paremman ihmisen kuin olen koskaan ollut. Viimeinen kysymykseni itselleni on: Miksen vieläkään osaa päästää irti syyttelystä ja miksen osaa rakastaa ja luottaa siihen mitä ihmiset minussa näkevät. Miksi kaiken sen sijaan koen itseni niin huonona ja turhana ihmisenä jo koko ikäni ajan. Voiko se olla osa minua josta en koskaan pääse eroon?

En viitsis teeskennellä että jaksan täällä kauempaa

Mulla on kaikki hyvin pitkästä aikaan, niin hyvin kun munlainen ihminen voi voida.
Mulla on vuodeksi työpaikka ja heti valmistumisen jälkeen olenkin tehnyt tosi tiuhaa tahtia töitä.
Mulla on ihana ja välittävä poikaystävä. Alussa me edettii tosi nopeasti kaiken suhteen, heti tavattaessa alettii jo säätämää ja sit näkemää. Siitä se vaa lähti käyntiin mun peloista huolimatta. Me molemmat jo tiedettii alusta saakka ettei tää oo mikään kaveri suhde, kaverit ei suutele nähdessään eikä pie kädestä kiinni, mut me tehtiin niin vaikka oltiin vasta hetki tunnettu. Se ei säikähtänyt vaikka oonkin niin hemmetin viallinen ihminen, vaikka saatankin alkaa itkeä ja vaikka peitän huonoja tunteitani siltä. Vaikka välillä kerron kaiken sille, kuinka mua vaa hajottaa elämä. Silti se haluaa olla mun kanssa, silti se tekee parhaansa mun suhteen, vaikkei musta aina tunnu siltä.

Mulla on kavereita ja ystäviä jotka on jääneet paljonkin taka-alalle mun elämässä. En vaan yksinkertaisesti ole jaksanut nähdä tai jaksanut panostaa juttelemiseen. Mutta silti heitä on siellä vielä.

Työt väsyttää mua tosi paljon jonka takia jaksaminen on koetuksella. Mut kaipa kellä tahansa olisi joka painaisi 8h päiviä kuutena päivänä viikossa jossa on vain yksi vapaa päivä? ja useampi viikko sellainen.

"I always dream for this life and day, but why is not all i want?"