Puhun viimeisiä sanoja sekä lauseita. Vaikka tiedän että olisikin tärkeämpiäkin asioita kertoa niin sen sijaan puhun niistä normaaleista asioista, siitä kuinka isä lohkaisee vitsejä tai kysyn siitä kuinka jonkun toisen päivä on mennyt.
Mun tunteet tappaa mua pikkuhiljaa enkä tee mitään muuta kuin käperryn seinää vasten ja annan kyyneleiden valua tunnista toiseen. Haen terän ja viillän samalla kun tunteet sumentavat ja lamauttavat minua maahan ja
jostakin syystä tiedän että se on ainoa pakotie vaikka huono sellainen.
Kyyneleet eivät lopu, kuluu tunteja ja silmiä kirvelee ja ne ovat punaiset ja vaikka musta tuntuu etten haluaisi tai jaksaisi enää itkeä niin silti ne vaan valuvat silmistäni.
Tuijotan peilikuvaani ja ne kuiskii taas mun korviin niitä samoja sanoja jotka tunnistan todeksi
"sä oot jääny yksin, mieti nyt millainen taakka oot muille, tyhmä, luovuta jo, turhaan pyristelet sitä vastaan "
Tuntuu niin kuolleelta, musta ei oo enää mitään jäljellä, ulkokuori joka hädin tuskin jaksaa enää pitää teatteria yllä, suu vääntyy väkinäiseen hymyyn ja vaikka koitan nauraa niin mitään ei tule ulos.
tarvitsen välillä niitä henkeviä keskusteluja, löytääkseni kaiken niitten sanojen hyvää kuuluu ja sen suuren pinnan alta jotain sellaista mitä ei joka päivä kerrota toiselle, syvimpiä ajatuksia. Huomata että toisessa on jotain muutakin kuin se pelkkä kuori että sillä ihmisellä on joku syvempi juttu sisällään.
Kaipaan liikaa,nukun liian vähän ja liikun liian paljon, kultaista keskitietä ei taidakkaan koskaan löytyä?
liian väsynyt..hetken hengähtän ja hymyilen maailmalle ja hetkille kun oon kavereitteni kanssa, sen jälkeen suljen hymyni ja lukittaudun syvälle sisälleni.
Sisälläni on suuri aukko joka on ollut tyhjillään liian kauan, sen täytti kerran se yks ja ainoa jonka päästin sisääni. Liian kauan oon antanut muurieni olla auki ja olla kaikkien nähtävillä sellaisena kuin olen. Enkä kestä sitä, haluan ne muurit takaisin umpeen ja kiinni, koska mun asiat ja mun elämä ei kuulu kenellekkään. Oonko koskaan pyytänyt teitä kommentoimaan elämääni, kertomaan niitä asioita jotka satuttaa mua mut tiiän ne itse liian hyvin.
Vähän aikaa sitten mulle tuli huono kausi aivan puskan takaa, ei kiinnostanut syödä, tuli nukuttua huonosti vaikka olisikin ollut aikaa nukkua, näin kavereita ja hetken aikaa kaikki oli ihan fine kunnes kaverit lähti ja jäin yksin. Silloin vaan kaikki purkautui, kyyneleet alkoivat valua ja kaikki oli aivan merkityksetöntä. Monta kertaa pyöri ne itsetuhoiset ajatukset päässä kuinka pakko satuttaa, monta kertaa pyöri terä kädessä ja yritin pitää kaiken sen poissa, lähdin vaa menemään kävelemään, tiettyinä päivinä kävelin jopa kolme tuntia ja silloin tunsin onnistuvani.
//
Vuosi onnettomuudesta tuli pari päivää sitten täyteen enkä oo varma oikeen mistään. Sanotaan että traumoista voi päästä yli, ne voi piilottaa syvälle itseltään ja alkaa elämään mutta koska tahansa jokin tietty asia voi tuoda ne mieleen uudestaan. Elämä jatkuu senhän tietää jokainen mutta on eri asia jääkö oman elämänsä vangiksi vai saako itsensä riuhdottua vapaaksi. haluisin puhua mutten vaan tiedä mitä voisin sanoa "vuosi onnettomuudestani" ja haluisin vaan huutaa sen koko maailmalle mutten tee sitä kaikesta huolimatta. Tokaisen asiasta parille kaverille melkein kuin ohimennen "btw tajusin just että siitä on vuosi" ja ne vaan katsoo mua ja nyökkää merkiksi että kuuli mitä sanoin. En tiedä mitä voisin enää kertoa muille sillä olen jo kertonut kaiken, toisaalta tuntuu ettei kukaan muistaisi sitä mitä minulle kävi mutta onko se pahakin juttu loppujen lopuksi ja kun multa kysytään milloin aloitan autokoulun vastaan aina että sittenkun leikkaus on ollut ja tuntuu kuin ilmapiiri muuttuisi samantien erilaiseksi ja toinen vaa katsoo hiljaa minuun.
"en tiedä miltä edes näytit, sillä en nähnyt sinusta vilaustakaan, ansaitsisit tulevaisuuden sellaisen jonka sinun piti olla näkemässä sekä elämässä, sen kuinka vanhenet läheistesi kanssa, en koskaan tarkoittanut aiheuttaa ylimääräistä tuskaa sinulle ja varsinkin läheisillesi, tiettyinä päivinä olen niin hirvittävän pahoillani kuolemastasi se oli aivan turha ja väärin kaikkia kohtaan, välillä kuulen sen pienen äänen joka sanoo "sinä tapoit ihmisen" oot jo vuoden maannut haudassasi ja haluaisin vielä joku kaunis päivä viedä kukkia haudallesi ja selittää ihmisille ettei siulle pitäisi olla vihainen mistään. Vaikka monet on sanoneet ettei syy ole minun, se ei siltikään muuta tätä tunnetta."
