Hän kuiskaa mun nimeäni pimeässä, en näe eteeni ja törmäilen asioihin ympärilläni. Kuljen sankassa sumussa joka ei tunnu päättyvän. Varjot ovat ottaneet tielläni vallan ja onneni kulkee siellä jossain missä valo ei saa henkeä. Mä tukehdun, ahdistus vie minua mukanaan. En löydä sanoja enkä auttajaa. Haluaisin kiljua, potkia, itkeä ja raivota mutta aivan kuin jokin estäisi minua. Käperryn mahdollisimman pieneksi ja toivon unen vievän minut pois täältä todellisuudesta. Mutta se ei vie minua. Makaan sängyssäni silmät auki kattoa tuijottaen. Ajatus ei kulje ja kyyneleet löytävät tutun tiensä sydämestäni ulos. Haluaisin vuotaa itseni kuiviin. Mä en pysty tähän, päästäkää minut ulos täältä, mä vannon etten tulisi enään koskaan takaisin. Mut on kahlittu näkymättömään panssariin joka suojaamisen sijaan polttaa minut loppuun. Vain työni pelastaa minut itseltäni ja saan sieltä vapauden itsestäni.
Te näette ainoastaan tuon tumman taivaan sekä maan, pimenevät illat ja auringon joka pilkahtaa aamuisin muistuttamaan elämästä. Minä näen ainoastaan sen pimeyden joka vie demoneineen mukanaan, ainoastaan sen tunteen kun kurkkua kuristaa ja on aivan toivoton elämän suhteen.
Kuka hitto tämä ihminen on joka tuijottaa takaisin peilistä?
Missä kaikki rohkeuteni ja voimani ovat?
Missä se pilke silmä kulmassa ja hymyllänsä lumoava ihminen katosi?
Tuntuu kuin hän olisi mennyttä, kaivan sisimpääni, etsin sinua, tule takaisin auttamaan.
musta tuntuu että menetän järkeni
kaipaisisin vain syliä johon käpertyä piiloon itseltäni
20v girl telling you her life -stuck in life but have to live in here-
